Otava
Suom. Tarja Kontro
2011
ISBN 978-951-1-25044-9
382 s.
☆☆☆
Kirjasto
Youngin Julma maa pisti silmään jo tullessaan, mutta mielenkiinto on vain kasvanut ajan saatossa sillä kaikki, jotka tämän ovat lukeneet, ovat tätä myös kehuneet. Ehkä sukelsin kirjaan liian suurin odotuksin tai jotain, sillä minuun tämä ei tehnyt ihan niin suunnattoman vallatonta vaikutusta kuin toivoin.
Julma maa sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen, että ihmiset ovat ehtineet jo unohtaa teknologian, joka heillä on joskus ollut. Meidän aikalaisiamme he kutsuvat romuttajiksi ja halveksuvat kaikkea meidän ajaltamme olevaa välineistöä. Saba ja Lugh ovat talvipäivän seisauksena syntyneet kaksoset, jotka ovat tähänastisessa elämässään olleet erottamattomat. Perheeseen kuuluu myös taivaisiin tuijotteleva isä sekä pikkusisko Emmi, joka on Saban mielestä todella raivostuttava ja jota Saba syyttää näiden äidin kuolemasta. Eräänä päivänä aavikolta saapuu joukko mustiin verhoutuneita ratsastajia, jotka vievät Lughin mennessään. Saballe ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pelastusretkelle, riippakivenään Emmi, joka ei suostu tekemään yhtään mitään, mitä käsketään. Tyttöjen matka on vaaroja täynnä ja Saba saakin matkallaan lempinimekseen Kuoleman enkeli. Kuvioihin kuuluu myös hehkeän komea Jack, joukko vapaita haukkoja sekä yksi harvinaisen nerokas korppi.
Juonellisesti Julma maa onkin mieletön. Saban ja Emmin tarina etenee vauhdikkaasti ja kohti loppuhuipennusta, jäämättä jumiin matkalla. Ehkä kaiken ei olisi tarvinnut olla niin nopeaa ja yksioikoista, mutta suotakoon esikoiskirjailijalle moinen. Kansi on vähintäänkin sopiva ja luo oikeanlaista henkeä kirjaan. Kirjoitustyyli on todella omaperäinen. Dialogia ei ole eroteltu muusta tekstistä mitenkään, vaan kaikki on pötkössä. Lisäksi kaikki kerrotaan nykyhetkessä, mitä juuri nyt tapahtuu, ja se vaati totuttelemista pidemmän tovin. Kaikille tämä ei varmasti uppoa ja hetken jo pelkäsin kuuluvani niihin, jotka eivät kertakaikkiaan pääse liian hankalasta kirjoitustyylistä yli, mutta pääsinpäs sentään.
Kaikkein eniten hammasten kiristelyä aiheutti kuitenkin kirjan päähenkilö, Saba. Ei ehkä loppua kohti enää niin, mutta alkuun en halunnut mitään muuta niin paljon kuin kuristaa Saban ja päästää Emmin päähahmoksi. Saba on kyllä kovanaama, oikein todella kova onkin, mutta hän on myös pikkumainen, lapsellinen ja ärsyttävä. Hän kiukuttelee pienistäkin asioista ja sättii ihan turhaan pikkusiskoaan. Vielä epäuskottavampaa oli, kun muut sivuhahmot asettuivat suoraan poikkiteloin Saban kanssa ja Emmin puolelle, vaikka tunsivat molemmat ihan yhtä huonosti. Toisaalta sivuhahmojen suorapuheisuus on todella hyvä juttu, sillä muutoin olisin varmaan kihissyt penkissäni ja ihmetellyt, miksei kukaan sano sille?! Mutta kovin realistista se ei kuitenkaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n