Julma maa - Moira Young

Blood Red Road
Otava
Suom. Tarja Kontro
2011
ISBN 978-951-1-25044-9
382 s.
☆☆☆
Kirjasto

Youngin Julma maa pisti silmään jo tullessaan, mutta mielenkiinto on vain kasvanut ajan saatossa sillä kaikki, jotka tämän ovat lukeneet, ovat tätä myös kehuneet. Ehkä sukelsin kirjaan liian suurin odotuksin tai jotain, sillä minuun tämä ei tehnyt ihan niin suunnattoman vallatonta vaikutusta kuin toivoin.

Julma maa sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen, että ihmiset ovat ehtineet jo unohtaa teknologian, joka heillä on joskus ollut. Meidän aikalaisiamme he kutsuvat romuttajiksi ja halveksuvat kaikkea meidän ajaltamme olevaa välineistöä. Saba ja Lugh ovat talvipäivän seisauksena syntyneet kaksoset, jotka ovat tähänastisessa elämässään olleet erottamattomat. Perheeseen kuuluu myös taivaisiin tuijotteleva isä sekä pikkusisko Emmi, joka on Saban mielestä todella raivostuttava ja jota Saba syyttää näiden äidin kuolemasta. Eräänä päivänä aavikolta saapuu joukko mustiin verhoutuneita ratsastajia, jotka vievät Lughin mennessään. Saballe ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pelastusretkelle, riippakivenään Emmi, joka ei suostu tekemään yhtään mitään, mitä käsketään. Tyttöjen matka on vaaroja täynnä ja Saba saakin matkallaan lempinimekseen Kuoleman enkeli. Kuvioihin kuuluu myös hehkeän komea Jack, joukko vapaita haukkoja sekä yksi harvinaisen nerokas korppi.

Juonellisesti Julma maa onkin mieletön. Saban ja Emmin tarina etenee vauhdikkaasti ja kohti loppuhuipennusta, jäämättä jumiin matkalla. Ehkä kaiken ei olisi tarvinnut olla niin nopeaa ja yksioikoista, mutta suotakoon esikoiskirjailijalle moinen. Kansi on vähintäänkin sopiva ja luo oikeanlaista henkeä kirjaan. Kirjoitustyyli on todella omaperäinen. Dialogia ei ole eroteltu muusta tekstistä mitenkään, vaan kaikki on pötkössä. Lisäksi kaikki kerrotaan nykyhetkessä, mitä juuri nyt tapahtuu, ja se vaati totuttelemista pidemmän tovin. Kaikille tämä ei varmasti uppoa ja hetken jo pelkäsin kuuluvani niihin, jotka eivät kertakaikkiaan pääse liian hankalasta kirjoitustyylistä yli, mutta pääsinpäs sentään.

Kaikkein eniten hammasten kiristelyä aiheutti kuitenkin kirjan päähenkilö, Saba. Ei ehkä loppua kohti enää niin, mutta alkuun en halunnut mitään muuta niin paljon kuin kuristaa Saban ja päästää Emmin päähahmoksi. Saba on kyllä kovanaama, oikein todella kova onkin, mutta hän on myös pikkumainen, lapsellinen ja ärsyttävä. Hän kiukuttelee pienistäkin asioista ja sättii ihan turhaan pikkusiskoaan. Vielä epäuskottavampaa oli, kun muut sivuhahmot asettuivat suoraan poikkiteloin Saban kanssa ja Emmin puolelle, vaikka tunsivat molemmat ihan yhtä huonosti. Toisaalta sivuhahmojen suorapuheisuus on todella hyvä juttu, sillä muutoin olisin varmaan kihissyt penkissäni ja ihmetellyt, miksei kukaan sano sille?! Mutta kovin realistista se ei kuitenkaan ole.

Kunnes kerron totuuden - Julie Berry

All the truth that's in me
Tammi
Suom. Kaisa Kattelus
2013
ISBN 978-951-31-7668-6
288 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Täytyy tunnustaa, että huolimatta työkavereideni ihastuneista huokailuista, tämä kirja uhkasi kantensa vuoksi mennä minulta tyystin ohi. Olin ruokatauolla eräänä päivänä kun eräs työkavereistani tuli tiedustelemaan, olinko kuullut tällaisesta kirjasta. Hän ei muistanut kirjan nimeä, mutta kuvaili kyllä kannen tarkkaan. Kun hän sitten näytti minulle katalogista mitä kirjaa tarkoitti, tajusin, että olin ohittanut kirjan täysin vain siksi, ettei kansi miellyttänyt minua. Taitaa olla aika opetella antamaan mahdollisuus myös epäonnistuineille ulkoasuille, sillä tässä on yksi parhaita tänä vuonna suomennettuja nuortenkirjoja, joihin minulla on ollut ilo törmätä.

Kunnes kerron totuuden kertoo Judithista, joka ystävättärensä Lottien ohella katoaa. Vuotta myöhemmin hän ilmaantuu takaisin kylään, josta hän on kotoisin, mutta mykkänä. Hänen kielensä on leikattu irti, ja hänen äitinsä kieltää häntä puhumasta jottei häpeä olisi niin suuri, mutta vasta, kun on tehnyt kaikkensa salatakseen tyttärensä paluun kyläläisiltä. Judith on perheelleen taakka ja samalla kyläläisten mielestä kirottu tyttö. Häntä ei huomata ja jopa hänen lapsuusaikojensa rakkaus Lucas on menossa naimisiin toisen tytön, kaupungin kaunottaren Marian, kanssa. Judithin ei auta kuin seurata sivusta tapahtumien kulkua. Sota saapuu kuitenkin kyläläisten kynnykselle ja Judithin on uhrattava kaikki pelastaakseen kyläläiset ja eritoten Lucas. Maria ottaa myös asiakseen opettaa Judithin jälleen puhumaan oikein, eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Kunnes kerron totuuden on mieletön jännäri, jossa vihjataan yhtä sun toista useampaan suuntaan, kuitenkaan paljastamatta mitään turhan aikaisin. Katsoin aikoinani japanilaisia ja etelä-korealaisia iltapäivädraamoja, joissa oli totta kai iltapäivädraamoille tyypillisiä henkeäsalpaavia koukkuja. Näiden sarjojen hyvä puoli oli siinä, ettei niitä venytetty loputtomiin kuten vaikka Emmerdalea ja Kaunareita, joten kaikki tapahtumankäänteet olivat aina katsojalle vakavia ja mahdollisesti lopullisia (jos jaksoja on vain 12 ja 9. jaksossa tapahtuu jotakin kamalaa ja odottamatonta, se on kuulkaa iso juttu!). Tämä kirja aiheutti samanlaista hengen salpautumista ja kauhua tulevasta, halua ottaa tauko ja karata hetkeksi kirjan parista. Harmi vain, ettei tätä todellakaan voinut laskea käsistään.

Kirja sijoittuu jonnekin menneeseen aikaan, johonkin maahan. Veikkaisin, että Yhdysvaltoihin, mutta varmaksi sitä en osaa sanoa eikä sitä kirjassa missään kohtaa mainita. Kyläläisten viholliset tunnetaan Vanhamaalaisina ja heillä on jo ruutia ja kivääreitä. He elävät hyvin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa mies voi saada sakot, mikäli puhuttelee naista julkisesti pelkällä etunimellä. Naisia kuitenkin uskotaan tässä kirjassa, toisin kuin todellisissa uskonnollisissa yhteisöissä tuohon aikaan, jolloin miehen sana painoi rutkasti vaimoihmisten sanaa enemmän, jos vaimoja edes kuunneltiin. Miesten ajatukset ovat todella vanhanaikaisia, kuten "minusta vaiteliaisuus on vaimossa hyve". Silti, tykkäsin kirjasta todella paljon ja ahminkin sen näin lukupäivän alkajaisiksi. Nyt taidan napata seuraavan kirjan käteen ja jatkaa lukupäivää!

Kukaan ei kaipaa sinua - Michelle Gagnon

Kansi: Y. Bora Ülke & Maarit Norvanto

Don't Turn Around
WSOY
Suom. Inka Parpola
2012
ISBN 978-951-0-40152-1
353 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Michelle Gagnonin Kukaan ei kaipaa sinua on yksi niistä kirjoista, jotka valikoituivat upouuden työryhmän toimesta Vantaan yläkoulujen lukudiplomiin. Minua pyydettiin lukemaan tämä lähinnä ajankohtaisuuskatsauksen vuoksi, vaikka olisin kenties tarttunut tähän joka tapauksessa. Nuorille suunnattuja dekkareita ei ole liikaa ja Gagnonin kirja on kyllä kirkkainta kärkeä.

Noa herää sairaalavuoteesta vailla aavistustakaan siitä, miten on sille päätynyt tai mitä hänelle on tapahtunut. Noustessaan ylös hän tajuaa, ettei todellakaan ole missään tavallisessa sairaalassa ja pian selviääkin, että kyseessä on varastohalli. Hänen rintaansa peittää suuri laastari, jonka alta paljastuu leikkausarpi. Pako on kuitenkin prioriteettilistalla ykkösenä. Paettuaan hän hankkiutuu internetin ääreen, sillä hänen elämänsä on siellä. Paremmin hänet tunnetaan nimimerkillä Rain, yhtenä haktivistiryhmä /ALLIANCE/n parhaista hakkereista. Toisaalla kaupungissa Peter, /ALLIANCE/n perustaja, nimimerkki Vallas, ryhtyy tonkimaan isänsä kuvainnollisia likapyykkejä. Tiedostoja tonkiessaan hän törmää yritykseen, joka kulkee vain lyhenteellä AMRF. Hän yrittää murtautua yrityksen palvelimelle, eikä aikaakaan, kun hänen ovensa murtavat sisään joukko miehiä, joiden johtaja kulkee vain nimellä Mason.

Minulle alkaa pikkuhiljaa valjeta, miksi usein en tykkää dekkareista. Tuntuu, että on lajityypille ominaista, etteivät alussa osaset käy ollenkaan järkeen keskenään, enkä tykkää sellaisesta kaaoksesta. Nautin toki kirjasta siinä vaiheessa, kun palaset alkavat loksahdella kohdilleen joko tekstissä tai päässäni, mutta siihen saakka lukeminen saattaa olla paikoittain tuskaa. Yleensä palikoita asetellaan paikoilleen vasta loppuneljänneksellä, joten kenties tuskaisuus johtuu siis siitä. Kukaan ei kaipaa sinua rakentuu kahdesta alkuun mukamas toisilleen tuntemattomasta nuoresta, jotka sitten kuitenkin tuntevat toisensa /ALLIANCE/n kautta. Ensin Peter palkkaa Noan selvittämään, ketkä hänen kotiinsa oikein tunkeutuivat, mutta Noalle selviää tiedonhaussa paljon muutakin. Sekä Peterille että Noalle kuitenkin käy hyvin pian selväksi se, että kuka heitä sitten ajaakaan takaa, on todellakin tosissaan.

Kukaan ei kaipaa sinua on toiminnantäyteinen (ehkä vähän turhankin), nokkela dekkari. Kyseessä on selvästi sarjan ensimmäinen osa, sillä kysymyksiä jää auki useita. Jotakin valoa AMRF:n toimien ylle langetetaan, juuri siinä määrin, että lukija kiinnostuu ja haluaa (tai minä ainakin haluan) lukea seuraavankin osan. Yleensä tämän kaltaisissa nuorille suunnatuissa dekkarisarjoissa juoni on turhankin yksinkertaistettu ja rikokset lopulta lieviä tai jopa olemattomia. Tässä kirjassa ei ole juonen suhteen säästelty, siitä pisteet kotiin. 

Jotakin noottia täytyy kuitenkin antaa, esimerkiksi kannesta. Kannen tyttö on olevinaan ilmeisesti Noa, mutta verrattuna kirjan henkilöön tyttö on ylettömän pyntätty. Toinen asia, joka kirjassa häiritsi, oli nörttislangi, hakkerien käyttämä termistö, jota viljeltiin joissain kohdin todella runsaasti. Tämä itsessään ei haitannut ja tuntui asiaankuuluvalta, mutta samalla se vaikutti jotenkin päälleliimatulta. Henkilöt eivät käyttäneet slangia ajatellessaan tekemisiään, vain keskustellessaan esimerkiksi anonymousin tekosista (mikäli anonymous on sinulle vieras, linkitän wikipediaan. Kannattaa tutustua mikäli haktivismi kiinnostaa).

Sinä ja minä sitten joskus - Jay Asher & Carolyn Mackler

Kansi: Anna Wolf / Corbis / SKOY

The Future of Us
Otava
Suom. Laura Honkasalo
2011
ISBN 978-951-1-26310-4
317 s.
☆☆
Kirjasto

Siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Kanssani otettiin puheeksi suomentajan merkitseminen ylläoleviin tietoihin ja mietin pitkään, tulisiko tämä vaikuttamaan lukukokemukseeni. Kaikki tiedot, mitä kirjoista yleensä listaan, ovat minulle merkityksellisiä työni kannalta, sillä blogini on minulle myös työkalu jota käytän esimerkiksi kirjavinkkauksia valmistellessani. En mainitsisi kansitaiteilijaa, ellei kansitaide olisi minulle niin tärkeää. En lue rumia kirjoja, en vain pysty siihen. Vielä kun avaan kirjan, ruma kansi huutelee minulle. Päätin merkitä suomentajan, koska sitä minulta pyydettiin ja koska se on kohteliaisuussääntöjen mukaista. Tässä tapauksessa käännöksen taso kuitenkin vaikutti koko kirjan lukukokemukseen ja nautittavuuteen (ei tosin ainoana asiana). Käännös ei ole surkea (vrt. Arséne Lupinin ikuvanhat suomennokset) mutta selvästi keskivertoa huonompi.

En ole ennen kiinnittänyt suomennoksen laatuun juurikaan huomiota, ellei se sitten ole tasoa Assassin's Creed: Black flag, jossa suomennokseen oli jätetty saksankielisestä käännöksestä substantiivien isot alkukirjaimet. Sellainen häiritsee niin paljon, ettei sitä voi olla huomaamatta. Tämän kirjan kielihäröilyt sen sijaan olisivat luultavasti jääneet huomaamatta. En tykkää anglismeista vaikka sorrun niihin usein itsekin. Paikoin huomasin ihmetteleväni tönkköä kieltä tai jotakin hassua ilmaisua ja tajusin, että kun ajattelin sen sanasta sanaan englanniksi, se kuulosti paljon järkevämmältä. En aio jatkossakaan katsoa kirjan kääntäjää ennen kuin lainaan tai ostan jonkun kirjan, mutta tulevaisuudessa Laura Honkasalon nimen näkeminen saattaa herättää minussa levottomuutta. Tätä tämmöistä en halunnut enkä halua vieläkään.

Palatakseni kuitenkin aiheeseen, eli itse kirjaan, Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu vuoteen 1996, jolloin netti ei vielä kuulunut kansalaisoikeuksiin eikä kovin monella (kuten vaikka meidän perheellä) sellaista ollut. Jos halusi roikkua netissä, ei voinut puhua puhelimessa, koska netti käytti puhelinlinjaa ja vaikutti suoraan puhelinlaskuun. Modeemit olivat kömpelöitä ja äänekkäitä vehkeitä, netti oli uskomattoman hidas (muttei yhtä hidas kuin meillä nykyään, heh heh), eikä sellaista sivua kuin Facebook keksittäisi vielä miltei kymmeneen vuoteen. Emma ja Josh kuitenkin eksyvät Facebookiin ihmeen kaupalla vuonna 1996, nuoruusvuosiensa kaaoksessa. Hetken he uskovat sen olevan jotakin mukahauskaa pilaa, mutta pian heille käy selväksi, että muokkaamalla tätä hetkeä he muokkaavat myös tulevaisuuttaan.

Facebookin kaltainen sosiaalinen media vanhenee, ja se vanhenee nopeasti. Tässäkin kirjassa - joka ei ole kuin kolme vuotta vanha - on jo sellaisia asioita jotka pistävät silmään, kuten aikoja sitten haudatut Tökkäykset. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita, erityisesti alussa oleva kohtaus jossa Emma valitsee uudelle tietokoneelleen näytönsäästäjää, eikä osaa päättää ympäriinsä valuvien putkien ja tiililabyrintin välillä. Itselläni oli tiililabyrintti niin kauan kuin se koneelta löytyi ja siihen Emmakin päätyy. 

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Joshin ja Emman suhteella. He ovat olleet parhaita kavereita pikkulapsesta saakka, mutta eräänä marraskuisena iltana Josh ymmärtää asiat pahasti väärin ja aiheuttaa Emman etääntymisen. Jotain sähköä heidän välillään kuitenkin on, sillä vaikka molemmat yrittävät jatkaa elämäänsä tahoillaan, jokin ajaa heitä jatkuvasti yhteen. Facebookista tulee heidän yhteinen salaisuutensa.

En tykännyt Emmasta, en sitten pätkääkään. Hänessä ei ole mitään sympaattista. Hän rutisee ja itkee jatkuvasti, valittaa ja on muutenkin perinjuurin rasittava. Hän ei osaa päättää mitään eikä ole mihinkään koskaan tyytyväinen. Suorastaan toivoin, että tämä kirja päättyisi eri tavoin kuin niin moni muu nuortenkirja. Josh sentään oli ihan siedettävä hahmo, vaikka vähän reppana ehkä. Jostain syystä en syttynyt tälle kirjalle alkuunkaan.

Terveisin äiti - Alice Kuipers

Kansi: Andy Crawford, Getty Images

Life on the Refrigerator Door
Otava
Suom. Katariina Kaila
2007
ISBN 978-951-1-22031-2
233 s.
☆☆☆
Kirjasto

Luin Terveisin äidin tänään kotimatkallani, joka nykyisellään kestää suunnilleen tunnin. Se kertonee jotakin tämän kirjan nopealukuisuudesta, muttei kannata erehtyä sekoittamaan nopeutta helppouteen. En edes tiedä miten tämä kirja päätyi lukulistalleni, mutta eilen siitä tein varauksen ja tänään se saapui. Nyt olen lukenut sen, enkä ihan rehellisesti osaa sanoa oliko se hyvä vai huono. Kansi kertookin jo itse asiassa kirjan sisällöstä enemmän kuin osaisi arvatakaan.

Tarina kertoo siis Clairesta, jonka elämän pitävät kiireisenä koulu, ystävät, pojat ja muut harrastukset, sekä Clairen äidistä, kiireisestä kätilöstä, yksinhuoltajasta joka pyörittää arkea muttei tunnu olevan koskaan kotona. He viestivät toisilleen jääkaapin oveen jätettyjen lappujen välityksellä ja Terveisin äiti koostuukin pelkästään näistä lappusista, muuta kerrontaa ei ole. Sitten Clairen äiti sairastuu rintasyöpään ja viestien sävy muuttuu.

Tämä ei ole kirja, jota kannattaa lukea bussissa. Tekstiä on niin vähän ja se vaatisi oikeastaan niin paljon henkistä panostusta lukijalta, ettei julkisella paikalla lukeminen ole mahdollista. Minulta epäilemättä meni kirjan tunnelma täysin ohi, sillä minuun tämä ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Claire vaikuttaa tytöltä, jolla on elämä, paras kaveri nimeltä Emma, poikaystävä Michael, pupu Peter, koulu ja hyvät arvosanat, isä joka asuu muualla mutta välittää silti Clairesta. Mutta Claire jää lukijalle vieraaksi, sillä lappusten perusteella ei voi oppia tuntemaan ketään. Clairen ja tämän äidin kirjeenvaihto vaikuttaa sellaiselta, että kuka tahansa äiti-tytär -pari voisi sitä käydä. Ei tosin ehkä lappusin, vaan suoraan. 

Rehellisyyttäkin lapuissa silti on. Vaikka Clairen äidin tila heikkenee, heillä on riitoja joita he pyytävät toisiltaan anteeksi, toivomuksia ja tarpeita, jotka kirjataan lapulle kun aikaa näkemiseen ei ole. Claire niskoittelee, sillä 15-vuotias on liian nuori jäämään yksin, kun äiti joutuu käymään kemoterapiassa. Äiti puolestaan väsyy, salailee ja valehtelee asioista, ettei järkyttäisi pikku tyttöään, jonka tietää olevan aivan liian nuori kohtaamaan mitään tällaista.

Tykkään dialogipainotteisesta tarinankerronnasta (jonka vuoksi olenkin varmaan hullaantunut Rainbow Rowellin kirjoihin niin perin), mutta rajansa kaikella. Uskon että Clairen ja tämän äidin päiden sisään olisi ollut helpompi päästä perinteisemmin keinoin, nyt jouduin pakottamaan itseni tuntemaan mukana, kun Claire käy läpi äitinsä sairautta, lukee kirjoja ja katsoo vertaistukiryhmien tuottamia tietopaketteja. Jotain runollisen kaunista tässä kirjassa epäilemättä on ja se antaa mahdollisuuden kurkistaa perhesuhteeseen keskellä aukikääriytyvää tragediaa. Voisin kuvitella, että tästä kirjasta saattaisi olla apua, mikäli omaan perheeseen osuisi jotakin saman kaltaista. Tai sitten ei.

Kuin viimeistä päivää - Lauren Oliver

Before I Fall
WSOY
Suom. Tero Valkonen
2010
ISBN 978-951-0-35712-5
412 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Jos ihan totta puhutaan, tämän kirjan kansi ei napannut minua pätkääkään. Pyörittelin kyllä Oliverin kirjaa useampaankin otteeseen käsissäni ja mietin, että pitäisiköhän nyt sitten kuitenkin lukea, mutta aina vain laitoin kirjan hyllyyn takaisin. Oliverin Delirium teki kyllä vaikutuksen, mutta kansilla on joihinkin meistä enemmän vaikutusta kuin toisiin. Minua tällainen tyylitön, 90-lukulainen kansi syrji oikein todella vahvasti, enkä olisi varmaan koskaan tullut tätä lukeneeksi, ellei ihanainen Laura olisi sitä lopulta lukenut ja suositellut. Joidenkin ihmisten sana painaa enemmän kuin tuhat kuvaa, eikun..

Kuin viimeistä päivää kertoo Samantha Kingstonista, joka elää nuoruutensa huippuvuosia. Hänellä on kaikkea, hän on kaunis, hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä, hänet huomataan ja hän on suosittu. Aina näin ei ollut, mutta siitä Sam ei puhu. On parempi nauttia siitä mitä on kuin märehtiä menneitä. Cupidon päivänä Sam kavereineen tulee kutsutuksi Kent McFullerin bileisiin, joissa on kuulemma tarjolla oluttynnyri. Kaiken lisäksi Sam on sopinut poikaystävänsä Robin kanssa, että tänään on Se Päivä. Sam on myös kiittämätön, itsekeskeinen ja itseään täynnä olevan nirppanokka, joka ei pelkää polkea muita jalkoihinsa. Kaveriporukkansa voimin hän tuhoaa muiden elämiä siinä missä nautiskelee omastaan. Heidän lempi kiusankohteensa on Juliet Sykes, tyttö joka partioleirillä pissasi makuupussiinsa ja jota he nykyään kutsuvat vain Psykoksi. Juliet ei ole ainoa, mutta saa osakseen kaikki kovimmat iskut. Tapahtumantäyteisten bileiden - ja useamman paukun - päätteeksi tytöt lähtevät ajamaan kotiinsa, kun tielle syöksyy jotain valkoista, joka suistaa Lindseyn Range Roverin ojaan ja suoraan päin puuta, vieden Samin hengen.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Sam herää seuraavana aamuna ja äkkää nopeasti elävänsä uudelleen elämänsä viimeistä päivää. Kokemus on järkyttävä, etenkin kun Sam muistaa täysin, mitä edellisenä päivänä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä alkuun miksi on juuttunut tähän yhteen päivään, mutta elettyään sen uudelleen ja uudelleen, hän saa tietää asioita, jotka muuttavat hänen käsityksensä ympärillä olevista ihmisistä lopullisesti.

Sam oli alkuun minusta todella raivostuttava hahmo. Samanlaisia näkee jenkkileffoissa, ja he ovat yleensä niitä elokuvien pahiksia. Sam ei kuitenkaan aina ole ollut suosittu, hänellä on ihan oikea perhe ja pikkusisko, joka ei osaa sanoa ässää oikein. Hän rakastaa ystäviään ja välittää näistä oikeasti, vaikka pikkuhiljaa tajuaakin, kuinka väärässä he ovat olleet. Salaisuudet valkenevat Samille pikkuhiljaa ja jokaisen päivän myötä hän muuttaa jotakin, joko päästäkseen loputtomasta kierteestään tai pelastuakseen muuten. Seitsemännen ja viimeisen päivän koittaessa Sam on aivan eri hahmo. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat edelleen jäljellä, mutta muutoin hän on kasvanut seitsemässä päivässä enemmän kuin monet kasvavat seitsemässä vuodessa. Kirjasta on hankalaa sanoa enempää pilaamatta sitä täysin, mutta harvoin näkee näin aidontuntuista kasvutarinaa. Loppua kohti Samista ihan oikeasti on vaikeaa olla pitämättä.

Fangirl - Rainbow Rowell

Kansi: Olga Grlic & Noelle Stevenson

St. Martin's Griffin
2013
ISBN 978-1-250-03095-5
438 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Rainbow Rowell on nimi, johon törmään yhä useammin seikkaillessani internetissä etsimässä uusia tuulia. Fangirl on toinen niistä Rowellin kirjoista, jotka hankin jokin aika sitten, ja joiden kansitaide kertakaikkiaan viehättää minua yksinkertaisuutensa ja samalla kuvaavuutensa vuoksi. En lukenut edes Fangirlin takakantta ennen kuin klikkasin tämän ostoskoriin, sen verran pidin kannesta ja kirjan nimestä.

Fangirl kertoo Cath Averystä, joka seuraa vastahakoisesti identtistä kaksoissisartaan Wreniä collegeen, koska ajatus yksinjäämisestä pelottaa häntä enemmän kuin luvassa olevat vieraat ihmiset ja oudot tilanteet. Kirja alkaa siitä, kun Cath seisoo asuntolahuoneensa ulkopuolella ja tuijottaa komeaa, vaaleahiuksista poikaa silmiin, kuvitellen epätoivoisen hetken, että tässä on hänen uusi kämppiksensä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Leviksi esittäytynyt poika vaikuttaisi olevan Cathin todellisen kämppiksen, Reaganin, poikaystävä. Sosiaalisesti kömpelö Cath viettäisi mieluiten aikaa sisarensa ja fanficciensä parissa, tutussa ja turvallisessa ympäristössä, johon ei juuri kuulu oikeita ihmisiä.

Levi ja Reagan eivät kuitenkaan anna Cathin vetäytyä kuoreensa ja pysyä siellä. Reagan on suorapuheinen, suoraan asiaan -tyyppinen tyttö, joka ei tahdo tietääkään Cathin kaikista outouksista (kuten fanfictionista, julkisten tilojen pelosta ja sosiaalisesta ahdistuksesta). Levi puolestaan on yhtä hymyä jatkuvasti, poika, joka pikkuhiljaa ujuttautuu Cathin ja Reaganin huoneeseen, Cathin kuoren alle ja pian myös sydämeen. Kuvioissa on myös fiktiivisen kirjoittamisen kurssilta tuttu Nick, joka tuntuu pitävän Cathissa vain tämän taidosta kirjoittaa.

Rowell ei pettänyt tälläkään kertaa. Hahmot ovat aitoja ja ongelmaisia, Cath on sydänjuuriaan myöten Simon Snow -fani ja Wren puolestaan todellakin oikea teini, joka tahtoo kokeilla siipiään, vaikkei oikein osaa vielä lentää. Levi on ulkonäöltään epätäydellinen, vaikka muuten aika täydellinen onkin. Kirja rakentuu paitsi Cathin tarinasta, myös tämän kirjoittamasta fanfictionista ja Simon Snow -otteista. Fanfiction on jäänyt minulle jostain syystä lähes täysin tuntemattomaksi ilmiöksi, enkä ole koskaan seurannut aktiivisesti mitään fanien kirjoittamia juttuja mistään sarjoista. Cath on kuitenkin kirjailija, jolla on aktiivisia seuraajia ja englannin professori, joka pitää fanfictionia plagiarismina. Sitten kun kurssia varten pitäisi kirjoittaa 10 000 sanan novelli, Cath onkin pulassa. Hän ei osaa kirjoittaa muusta kuin Bazista ja Simonista, eikä hän muusta haluakaan kirjoittaa. Fanfiction ei kuitenkaan ole vaihtoehto, mikäli Cath haluaa päästä kurssistaan läpi.

Ja ihan kuin koulussa ja orastavassa rakkaudessa ei olisi jo päänvaivaa tarpeeksi, Cathin siskolta karkaa mopo käsistä, heidän isänsä saa maanisen kohtauksen ja joutuu sairaalaan ja kaiken huipuksi heidän äitinsä, joka hylkäsi perheensä kohtalokkaana syyskuun yhdentenätoista, päättää pyrkiä takaisin tyttäriensä elämään. Fangirl on ihanan loistavan kimurantti kertomus, aivan kuten Eleanor & Park, taattua Rowell-laatua. Eivätkä satunnaiset Star Trek -viittauksetkaan ainakaan pahaa tee!

Varistyttö - Erik Axel Sund

Kråkflickan
Otava
Suom. Kari Koski
2014
ISBN 978-951-1-27183-3
415 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Varistyttö pisti silmään kantensa vuoksi Otavan muutoin aika pehmoisen pyöreästä katalogista viime keväänä (puhumattakaan syötävän komeasta kirjailijakuvasta). Jostain syystä tartuin siihen vasta nyt, loman viimeisinä päivinä. Loppuun tämän luin tosin Peijaksen ensiavussa viillettyäni peukalon halki (juuri kun kirjassa oli jännät paikat, minulla on tapana yleensä paeta jonnekin, vessaan tai välipalan tekoon kun jännitys käy sietämättömäksi, tällä kertaa kohtalokseni koitui kovakuorinen auringonkukkasämpylä ja siitä tuloksena kuusi tikkiä). Onneksi olin käynyt ostamassa aiemmin päivällä toisen osan, sillä odotusaika - kuten varmaan tiedätte - voi joskus venyä yllättävän pitkäksi.

Varistyttö sijoittuu Ruotsiin ja kertoo rikoskomisario Jeanette Kihlbergistä sekä psykoterapeutti Sofia Zetterlundista. Metroaseman tuntumasta löytyy jätesäkissä poika, jonka alkuperää tai identiteettiä kukaan ei tiedä. Pian Jeanettelle selviää, ettei ketään myöskään juuri kiinnosta, vaikka lapsia alkaa löytymään useampiakin - nämä kun eivät ole ruotsalaisia, vaan laittomia maahanmuuttajia. Sofia puolestaan haluaisi keskittyä oikeisiin potilaisiin, Victoria Bergmaniin sekä Sierra Leonessa lapsisotilaana ollut Samuel Bai. Molemmilla vaikuttaisi olevan monipersoonahäiriö, jota Sofia pitää mielenkiintoisempana kuin muita potilaitaan, rikkaita ruotsalaisia jotka valittavat muka-ongelmistaan.

Jostain syystä ruotsalaiset dekkarit osuvat minun makuuni. Tykkäsin Stieg Larssonista ja seuraavat Lars Keplerit odottelevat lukemistaan ja nyt sitten vielä tämä. Tulin ymmärtäneeksi, että tämä kansi herättää joissakin lukijoissa vastenmielisyyttä, mutta minussa ei. En ole aiemmin törmännyt Carl Larssonin töihin eivätkä hänen kuvansa herätä minussa mitään tunteita, joten en osannut yhdistää ennen kuin joku tästä mainitsi. Kyllä dekkarissa täytyy olla häiriintynyt kansi, eihän se muuten viehätä.

Varistyttö on oikein vetävä ja alkuun vähän hämääväkin. Tekijä tosin paljastetaan kirjailijoiden toimesta jo aika varhain, ja sen jälkeen sai oikein pidätellä, ettei olisi lyönyt itseään kirjalla päähän kun tutkijoiden päätelmät kiertävät kehää. Loppuvaiheessa tosin ilmenee jotakin, joka tekee kehäpäätelmien seuraamisesta ihan mielekästä. Kauhistuttavahan Varistyttö on, kun puhutaan pedofiliasta ja insestistä, mutta kuten olen aiemminkin tainnut mainita, se tuntuu olevan ainoa aihe joka enää nykyisin kohahduttaa. Jos haluaa kirjallaan aiheuttaa shokkireaktion, siihen on sisällytettävä pedofiliaa ja/tai insestiä, mieluiten toki molempia. Mitään uutta Varistyttö ei siis siksi tuo kehiin. Monipersoonahäiriö on muuten mielestäni yksi ahdistavimpia psyykkisiä sairauksia ja tässäkin kirjassa käy hyvin ilmi miksi näin on.

A Clash of Kings - George R. R. Martin

Bantam Books
1999
ISBN 978-0-553-10803-3
761 s.
☆☆☆☆
Oma

Sananen Game of Thronesista (tämän voi hypätä hyvin yli, mikäli sinua kiinnostaa vain tämä kirja): Olen lukenut ensimmäisen kirjan, mutta siitä on vierinyt jo kelpo tovi, joten arviota Valtaistuinpelistä ei ole tähän blogiin tulossa. Sen sijaan suosittelisin vilkaisemaan vaikka Morren arvion ensimmäisestä kirjasta. Olen katsonut sarjaa kolme ensimmäistä kautta, joten jos sekoilen, se johtunee siitä. Lisäksi seikkailuni tämän kirjasarjan parissa ovat olleet vähintäänkin kummallisia. 

Ostin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, koska eräs suuresti ihailemani vanhan ajan kunnon fantasianörtti (Eetulle terveisiä) oli lukenut tämän ja tykännyt, samoin eräs Skotlannissa sijaitseva ystäväni (Juusolle myös!). Luin ensimmäisen kirjan ja tykkäsin siitä paljon. Se on pitkä, painava ja henkilökaartiltaan vähintäänkin runsas, mutta pidän Martinin luomasta maailmasta ja hahmoista, joissa ei ole kahta samanlaista. Sitten keksin ostaa seuraavat osat, joiden huomasin olevan huomattavasti pienempiä (siis kooltaan, lyhyemmiksi ne eivät kyllä käy!) kuin kahden ensimmäisen, puhumattakaan siitä, että ensimmäisessä osassa oli tv-sarjasta napattu kansi. Joten, kuten kunnon hifistelijä ainakin, rupesin kuolaamaan näiden kovakantisten perään. Keräily meinasi tyssähtää lyhyeen kun suosikkikaupastani ei löytynytkään nättejä (köh, siis samaan sarjaan kuuluvia) painoksia, mutta onneksi Kanadan Amazon koitui pelastuksekseni. Meinasin nääntyä jo tämän painon alle, katsotaan miten käy kun pääsen A Dance With Dragonsiin saakka. 

Lisäksi tv-sarjan katsominen meinasi tappaa lukuinnostukseni, niin hyvin ensimmäinen kausi seuraa kirjaa. Meinasin jo luovuttaa, mutta onneksi en. Eroavaisuuksia alkaa tulla jo nyt ja sarjaa pidemmälle lukeneiden mukaan asioita sotketaan vielä enemmän seuraavilla kausilla. 

Ja hei, totta kai tässäkin saattaa olla spoilereita!

A Clash of Kings jatkaa tasan siitä, mihin A Game of Thrones päättyy. Kuningas Robert Baratheon on kuollut ja hänen sijalleen on pyrkimässä paitsi kaksi nuorempaa veljeä, myös lohikäärmeiden sukua oleva Daenerys sekä pohjoisen susikuningas Robb Stark. Daenerys tosin on vielä valtameren toisella rannalla. Kerronta on kuvailevaa eikä kuvaamatta jätetä taisteluita, haarniskoja, tunnuksia, aterioita tai niin, niitä seksikohtauksia. Jossain määrin Martinin kerrontaa voisi kenties verrata Tolkieniin, sillä yksityiskohdissa ei todellakaan ole säästelty. Joidenkin mielestä se saattaa olla turhaa, mutta pidin siitä, että paikoin tunsin veren hajun sieraimissani ja savun kirvelyn silmissäni kun seisoin Tyrionin vierellä taistelukentällä epätoivo rinnassa tykyttäen.

Tässä kirjassa soditaan paljon, ja veikkaisin, ettei sotiminen ainakaan ihan äkkiä lopu. Lannisterit, valtaa pitävä suku, pitävät kynsin ja hampain kiinni valtaistuimesta, johon heillä ei ole mitään oikeutta, eivätkä pelkää käyttää rahojaan vakuuttaakseen kaikenmoisia herroja puolelleen. Yksi lukemista häiritsevä tekijä saattaa olla se, että kertojahahmo vaihtuu aina luvuittain. Joistain hahmoista pitää ja joitakuita vihaa (olenpa kuullut sellaistakin, että joku lukee vain tietyn hahmon luvut, mutta mikäs järki siinä on?), joten osa luvuista menee hammasta purren ja kiroillen, kun taas osa menee niin nopeasti ohi, ettei tosikaan. Silti, jokaisella hahmolla on osansa ja ainahan voi toivoa, että Martin päättää päästää jonkun (esimerkiksi sen kurjan Theon Greyjoyn) päiviltään ja pian. Täytyy myöntää myös, että sivuhahmot menivät minulta sekaisin. Jostain syystä en aina muistanut kuka ihme se Davos on ja mikä tyyppi tämä nyt on ja miksi se on tuolla ja hetkinen, eikös tämä kuollut monta lukua sitten, mutta tärkeintä lienee silti, että pääpiirteittäin juoni hahmottuu silmien eteen. Äärimmäisen nautinnollista on myös seurata sivusta, kuin Cersei ja Tyrion kiusaavat toisiaan pikkuhiljaa hengiltä.

Piiraan maku makea - Alan Bradley

Kansi: Satu Kontinen

The Sweetness at the Bottom of the Pie
Bazar
Suom. Maija Paavilainen
2014 (alkup. 2009)
ISBN 978-952-279-051-4
388 s.
☆☆☆
Oma

Alan Bradleyn Piiraan maku makea oli isännän lahja minulle kirjan ja ruusun päivänä. Tai kirjan ja kirjan päivänä, niin kuin meillä sitä vietetään, koska ruusut ovat kirjoihin verrattuna melko tyhjänpäiväisiä (ne isot tummanpunaiset tosin tuoksuvat todella huumaavalle <3). Pääasiassa halusin jonkun kirjan siksi, että kirjastoihin ei muutoin saada kirjan ja ruusun päivän kirjoja, joten koin tehtäväkseni hommata edes yhden Anna-Leena Härkösen meidänkin kokoelmiin.

Piiraan maku makea on salapoliisikertomus vanhan ajan malliin. Tai näin olettaisin, kokemukseni rajoittuu Sherlock Holmeseihin, yhtäkään Agatha Christietä en esimerkiksi ole koskaan lukenut. Flavia de Luce on de Lucen perheen kuopus, tyttö joka ei muista äitiään ja jonka isä on täysin omiin maailmoihinsa uppoutunut filatelisti. Lisäksi hänellä on kaksi kiusankappaletta siskoiksi, jotka keskittyvät täysin turhanpäiväisiin juttuihin kuten kaunokirjallisuuteen ja pianonsoittoon. Kemiasta kiinnostunut Flavia ei innostu siskojensa löpinöistä, vaan viettää mieluummin aikaa äitinsä vanhassa laboratoriossa. Eräänä yönä Flavia herää riitelyn ääniin ja myöhemmin hän löytää kuolleen miehen kurkkupenkistä. Mies ei tosin ole kuollut, ainakaan ihan, vaan ehtii hönkäistä Flavialle yhden sanan ennen kuolemaansa. Poliisin mielestä todennäköisin murhaaja on Flavian isä, joten Flavian on ratkaistava rikos vapauttaakseen isänsä vankilasta ja hirrestä.

Flavialla on todella uskomaton yleistietämys 11-vuotiaaksi. Hän on pikkuvanha ja näsäviisas (tuleepa mieleen muuten eräs lapsuudenystäväni), mutta lapsenkasvojen takana piilee älykkyys, joka kykenee yhdistämään asioita toisiinsa ja rakentamaan kokonaisuuksia näennäisesti sekavista seikoista. Hänen kiinnostuksensa kemiaan ja eritoten myrkkyihin tekee hänestä erikoisen pikku tytön, jota ei 1950-luvun Englannissa oikein kukaan ota tosissaan. Hänen läheisin ystävänsä on sodassa traumatisoitunut Dogger, perheen puutarhuri, joka auttaa Flaviaa jujuttamaan poliisia, muun muassa Komissario Hewitt, jonka kuvittelin häikäisevän komeaksi nuoreksi mieheksi, ihan sama mitä tekstissä sanotaan. Pienen kokonsa ansiosta hänen on helppo luikahdella paikkoihin, ja koska hiljaisia lapsia ei yleensä nähdä, Flavialla on selkeä etu aikuisiin nähden.

Flavia on hyvin epärealistinen henkilöhahmo, epäuskottavakin. Mikäli hänet kuitenkin ottaa kaunokirjallisena hahmona ja antaa anteeksi epärealistisuudet, hän on lopultakin aika viehättävä lapsi. Hänen perheensä on monimutkainen ja selvästi tässä vasta aloiteltiin de Lucen perheen tarinaa, sillä monta asiaa jää vielä hämärän peittoon. Pidän sarjakirjallisuudesta muun muassa juuri tästä syystä. Se jättää aina jotain mietiskeltävää lukijalle, joka sitoo sitten kirjat toisiinsa. En nyt ehkä ihan tästä kirjasta syttynyt niin kovin kuin olisin kenties voinut, mutta sen verran tämä mielenkiintoa herätti, että taidan lukea seuraavankin osan. Puhumattakaan siitä, että tässä on nyt suomalaista kansitaidetta parhaimmillaan! Tämä päihittää alkuperäisen 6-0, ja mitä nyt Bazarin katalogista kurkin, niin seuraava kirja jatkaa samalla linjalla. Niin sitä pitää!