Kodittomien kaupunki - Annika Luther

Kansi: Otto Donner

De hemlösas stad
Teos & Söderströms
2011
ISBN 978-951-851-404-9
235 s.
☆☆
Arvostelukappale

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki kertoo 15-vuotiaasta Liljasta, joka päättää vastoin kaikkea järkeä karata kotoaan saatuaan tietää, että hänen tädiksi luulemansa henkilö onkin hänen äitinsä. Lilja nimittäin elää vuotta 2050, jolloin suurin osa maapalloa, Helsinki mukaanlukien, on joutunut veden alle. Hänet on perheineen evakuoitu turvallisten aitojen taakse Jyväskylään, jossa hänellä on lämmin koti ja ruokaa, kaiken kaikkiaan asiat siis oikein hyvin. Hän on kuitenkin myös jääräpäinen ja naiivi, eikä epäile laisinkaan, etteikö pystyisi esimerkiksi pyöräilemään Jyväskylästä Helsinkiin etsimään äitiään, josta hänellä on vain 15 vuotta vanha valokuva, jossa äiti seisoo veljensä ja veljen vaimon kanssa talon edustalla Helsingissä.

Kaiken kaikkiaan Lilja on todella vaikeasti tykästyttävä henkilö. Hän on, kuten sanottu, jääräpäinen, naiivi ja melko röyhkeäkin, sekä perinjuurin itsekäs. Hän ei epäröi hetkeäkään haukkua kaikkia hiukan häntä pyöreämpiä henkilöitä läskeiksi, kuten aluksi vihaamaansa Manjua, josta yhtäkkiä kuin taikaiskusta tuleekin hänen paras ystävänsä. Lilja on myös realistinen hahmo siinä mielessä, ettei hän ole erityisen nätti eikä mitenkään muutenkaan erikoinen, ja hän tosiaan noudattaa uskollisesti hänelle annettuja, vaikkakin ärsyttäviä, luonteenpiirteitä. Kirjassa on paljon tapahtumia, mutta vähän juonta, sekä joitakin melko häiritseviä epäloogisuuksia.

Lutherin kuvaus tulvan valtaamasta Helsingistä oli hurmaava, erityisesti kun hän käytti maamerkkeinä juurikin korkeammalle kohoavia patsaita ja rakennuksia. Kiinalaisten ja intialaisten valtaama Helsinki - tai Halsingih, kuten he sitä kutsuvat - on aivan erilainen, kelluva kaupunki, johon kuuluu esimerkiksi kiinalainen tori, joka koostuu lähinnä veneistä. Hän on ottanut huomioon esimerkiksi jätteenkäsittelyongelmat ja liikkumisvaikeudet, ja tehnyt muutenkin Helsingistä ihan eri näköisen. Siltä osin kirja on siis oikein onnistunut, joskin veden uskomattoman nopea nousu kirjan loppupuolella vaivasi minua. Mistä se kaikki vesi oikein tuli?

Eniten kirjassa ihastuttivat pätkät, jotka oli kuvattu tulvan alle jääneiden ja niistä selviytyneiden eläinten näkökulmasta, esimerkiksi ahvenien. Ne ovat irrallisia tarinasta juu, mutta antavat mukavaa vaihtelua Liljan ainaiseen kitinään, ja tuovat myös perspektiiviä tarinaan. Kaikkia ei tulva haittaa, ei varsinkaan niitä ahvenia.

Jostain syystä Kodittomien kaupunki tökki ja pahasti. En tiedä oliko syy omissa muuttohässäkän aiheuttamissa uupumuksen tunteissani vaiko täpötäyteen ahdetuissa sivuissa, mutta tämän lukemiseen upposi reilusti enemmän aikaa kuin olisin osannut odottaa. Ärsyttävintä tässä olivat ehdottomasti takapajuisina juoppoina kuvatut suomalaiset, jotka eivät tehneet kirjassa muuta kuin ryyppäsivät, haisivat pahalta ja aiheuttivat pahennusta uudisasukkaiden keskuudessa, jotka selvästi olivat kehittyneempiä ja älykkäämpiä kuin sivistysvaltiossa ikänsä asuneet ihmiset, jotka eivät tragedian kohdatessaan osanneet kuin tarttua pulloon.

Piiri - Mats Strandberg & Sara B. Elfgren

Kansi: Pär Åhlander & Kim W. Andersson

Cirkeln
Basam Books
2012
ISBN 978-952-260-052-3
574 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Saatuani vahvistuksen tulevasta sijaisuudestani, sain jälleen syyn erikoistua taas vähän enemmän nuortenkirjastotyöhön ja nuorten aineistoon ylipäätäänkin. Kävin läpi Vantaan kirjastojen lukudiplomilistoja ja havaitsin, että Diplomi 4 (erityisesti yläkoululaisille) sisälsi jo valmiiksi jonkin verran sellaista aineistoa jota olen lukenut jo aiemmin joko tätä blogia varten tai opinnäytetyöhöni. Päätin sitten perehtyä myös nyt ainakin kiinnostavimpiin kirjoihin listalta, joita en vielä ollut lukenut. Yksi näistä sattui olemaan hyllyssä, joten nappasin sen mukaani ja luin sen nyt lomallani kun muuhun tekemiseen (jota olisi enemmän kuin kehtaan edes myöntää) en viitsinyt ryhtyä - vaikuttaahan omien kirjojen luettelointi jokseenkin vähän työltä, eivätkä nuo kirjalaatikot tuolla seinänvierustalla ainakaan rivouksia huutele. Kyseessä on siis Mats Strandbergin ensimmäinen nuortenkirja Piiri, joka aloittaa Engelsforsin pikkukaupunkiin sijoittuvat trilogian.

Kirja alkaa vetävästi sillä, kuinka Elias, masentunut, aineita käyttävä lukiolainen, käy rehtorin puheilla ja joutuu sitten mystisen voiman valtaan. Hänet löytää koulun vinttikerroksen vessasta Minoo, joka on yksi kirjan kuudesta päähenkilöstä. Muut ovat Rebecka, Vanessa, Ida, Anna-Karin ja Linnéa. Kaikki käyvät samaa koulua, mutta siihen yhtäläisyydet heidän välillään sitten loppuvatkin. Engelsfors on syrjäinen pikkukaupunki, joka ennen loisti tehdasteollisuudellaan, mutta on jäänyt tehtaan sulkeuduttua vähän unholaan. Nyt Engelsforsiin on hiipinyt tappavan uneliaisuuden lisäksi myös toinen tappava voima, eikä se aio hellittää, ennen kuin se on tappanut kaiken, mitä haluaa.

Yleensä kun kirjalla on yhtä useampi päähenkilö, on turvallista olettaa, että yksi näistä henkilöistä on kirjailijan suosikki ja siten niin sanotusti turvassa. Aluksi luulin, että tässä on nyt todella poikkeuksellinen kirja, sillä kaikki henkilöt tuntuivat olevan ihan yhtä lailla uhattuja, rikkinäisiä, ärsyttäviä ja itseriittoisia. Mutta löytyihän se suosikkikin sitten sieltä, eikä valinta ollut oikeastaan edes mitenkään yllättävä. Minua innosti jonkin aikaa ajatus siitä, että aivan kuten Tulen ja jään laulussa, tässäkin kirjassa kuka tahansa voisi heittää lusikan nurkkaan koska tahansa ja sekös vasta rakentaa jännitystä, mutta eihän se tietenkään lopulta niin mennyt. Pari tärkeänä pitämääni henkilöä tosin potkaisivat tyhjää, mikä oli positiivinen yllätys.

Parasta kirjassa on ehdottomasti henkilöiden monimuotoisuus (tässä kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin, sellainen kaarti kirjan päähenkilöiksi on kerätty) sekä rituaalien kuvaus. Kun tytöille selviää, että heidän tehtävänsä on pelastaa maailma ja että he ovat noitia, he ryhtyvät toimiin. Strandberg ja Elfgren ovat käyttäneet ihastuttavalla tavalla mielikuvitusta esimerkiksi ektoplasman suhteen, joka ei olekaan kirjassa aaveista jäävää jätöstä vaan jotakin, jota rituaalia suorittava noita erittää. Tai näin ymmärsin. Myös muut jutut ovat saaneet uusia, piristäviä piirteitä ja muutoksia, jotka eivät kuitenkaan ole ärsyttäviä tai ylilyötyjä. Tytöt eivät tule toistensa kanssa toimeen koska heidän luonteensa ovat niin erilaisia, eikä asia myöskään mystisesti muutu kirjan aikana. Jos kemiat eivät kohtaa, ne eivät kohtaa, eikä kirjassa ole unohdettu sitä tosiasiaa, siitä siis iso plus. Myös Piirin kansisuunnittelu ansaitsee kiitosta, sillä se kuvaa hyvin kirjan sisältöä olematta kuitenkaan lajilleen tyypillisen sysimusta ja tylsä.

Staalo - Stefan Spjut

Kannen valokuva: Photoxpress

Stallo
Like Kustannus
2013
ISBN 978-952-01-0873-1
722 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kun näin Staalon kuvauksen Liken sivuilla, tiesin, että tuossa on kirja joka minun on pakko saada lukea. Peikot ovat aina kiinnostaneet ja herättäneet mielikuvitukseni oikein erityisesti, ja kun tässä nyt on kokonainen kirja ihan oikeista mytologian peikoista, no, pakkohan se oli lukea. Staalon kansi määrittää ensimmäisten sivujen tunnelman, tai ainakin minulle kävi niin, ja se tunnelma on tottavieköön ahdistava. Staalo on myös ensimmäinen teos, joka saa minut toivomaan, että minulla olisi puolikkaita tähtiä, mutta eipäs ole.

Staalo kertoo Susso Myrénistä, jonka isoisä on tullut Pohjois-Ruotsissa kuuluisaksi kuvattuaan ilmasta käsin karhun selässä ratsastavan peikon. Susso tutkii taruolentoja ja niiden mahdollista olemassaoloa, sekä ylläpitää kotisivuja, joilla hän esittää todisteita löytämiensä otusten olemassaolosta. Toistaiseksi mitään sen ihmeellisempää ei ole löytynyt, mutta eräänä päivänä hän saa puhelun Edit Mickelssonilta, joka kertoo nähneensä jotakin ihmeellistä ja pelottavaa pihallaan. Susso lähtee riistakameroineen ottamaan selvää, mistä on kyse, ja samalla tulee korkanneeksi mysteerin, johon liittyy paljon katoamisia, salamyhkäisyyttä ja myöhemmin sekä verta että suolenpätkiä.

Staalo on kokonaisuutena mieletön tarina, etenkin kun staalot ovat ihan oikeita otuksia. Susso on hyvä tyyppi, työskentelee kotiavussa ja painii rikki menneen parisuhteensa kanssa, mutta onnistuu silti jotenkin olemaan kaveri entisen poikaystävänsä kanssa. Kirjaa kerrotaan myös muista kuin Susson näkökulmasta, esimerkiksi Susson äidin sekä sieppari-Sevedin näkökulmista. Seved antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa staalojen maailmaan jo ennen, kuin Susso tietää niistä mitään, ja se tekee tästä kirjana monipuolisemman. Mukana on myös viittauksia ihan oikeisiin oikean elämän ihmisiin, kuten John Baueriin, joka kuvitti peikkosatuja vuosisadan vaihteessa.

"Mitä te tiedätte staaloista", Barbro kysyi, "kun olette sieltä pohjoisesta?"
"Staaloistako?" Susso kysyi sanaa venyttäen. "Staalo on... miten sen nyt sanoisi, se on jätti saamelaisessa mytologiassa, eräänlainen peikko. Se on siis osa tarustoa, ei uskontoa. Jotkut uskovat, että tarut perustuvat todellisuuteen, oikeammin sanottuna tarujen hahmoihin, siihen että staalot olivat outoa kansaa, jonka kanssa saamelaiset olivat tekemisissä ja joiden kanssa he joutuivat kahnauksiin. Siitä kulttuurista on muitakin jäänteitä, hautoja ja staalojen asuinpaikkoja. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti tiedä."
"Ja nehän myös veivät saamelaisten lapsia", Barbro kysyi, "vai kuinka?"
Susso kohautti olkapäitään.
"Niin", hän sanoi, "sitä kai ne peikot tekevät. Noin yleensä ottaen."

Muutama asia tässä kirjassa tosin häiritsi. Ensinnäkin kun luku vaihtuu, kertoja yleensä vaihtuu, ja varsinkin kirjan alussa tämä aiheuttaa harmistusta, kun kertojat eivät vielä ole ihan selvillä. Kertojaa ei ole nimittäin mitenkään merkitty luvun alkuun, joten se pitää itse päätellä. Yleensä tämä onnistuu ensimmäisen kappaleen aikana, toisinaan ei. Toisekseen kerrontatyyli muuttuu toisinaan, yleensä kirja kerrotaan jonkun henkilön olan yli, mutta Susson äidin luvut on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Ei siinä mitään, se auttaa hahmottamaan kertojan melko nopeastikin, mutta kun joissain Susson äidin kappaleissa kerrontamuoto vaihtuu jopa kesken kappaleen. Tällaista ei saisi tapahtua, liian sekavaa. Kolmannekseen Susso niputtaa kaikki yliluonnolliset olennot (staalot, maahiset, jopa tontut) yhteen nippuun ja kutsuu tätä nippua peikoiksi. Kaikkialla kirjassa puhutaan myös staaloista jättiläisinä, mutteivät ne sitten kuitenkaan ole kaikki jättiläisiä. Välillä jänikset ovat staaloja, välillä ne ovat jänismaahisia, ja tällainen sekottaa vähän turhan paljon. Lisäksi vähän henkilökohtaisesti kiukuttaa, kun kukaan ei koskaan tee peikoista niitä hyviä tyyppejä. Hmph.