Slummien miljonääri - Vikas Swarup

Kansi: Martti Ruokonen

Q and A
WSOY
Suom. Pirkko Biström
2005
ISBN 978-951-0-40099-9
335 s.
☆☆☆☆
Oma

Luin joskus aikoinaan Vikas Swarupin teoksen Nuoren naisen koetukset, josta pidin suuresti. Huomasin kirjan luettuani, että myös Swarupin esikoisteos oli ilmestynyt uudella kannella (ja nimellä), joten hankin tämänkin sitten omaksi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi tartuttua tähän ennen kuin nyt vasta, Huumeasema Zoon jätettyä minut totaaliseen murheen alhoon. Kaipasin kipeästi jotakin nopeaa, helppoa ja hauskaa, kaikki ominaisuuksia jotka tähän teokseen hyvin voi liittää. Intiaan sijoittuvat kirjat eivät kovinkaan usein tee oloani hirvittävän mukavaksi, eikä tässäkään vältellä sellaisia aiheita kuin kansakunnan kastijakoisuutta, korruptiota, likaa ja saastaa, rikkaiden kykyä sulkea silmänsä köyhien kärsimyksiltä tai muitakaan Intialaisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Swarupin luoma urhea päähenkilö on kuitenkin sen verran hurmaava tyyppi, että yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät kirjassa jonkin verran taustalle. Tosin vain jonkin verran, sillä Ram Mohammad Thomas, kirjan päähenkilö, joutuu ainakin jollain tavoin Intialaisen korruption uhriksi.

Ram Mohammad Thomas on siis 18-vuotias tarjoilija, joka ilmoittautuu osallistujaksi tv:n tietokilpailuun, jossa on mahdollisuus voittaa miljardi rupiaa. Kuin ihmeen kaupalla hänen onnistuu vastata kaikkiin kysymyksiin oikein, mutta tietokilpailun järjestäjät eivät voi uskoa että köyhä ja kouluttamaton tarjoilija voisi huijaamatta voittaa tietokilpailun. Sen sijaan he kutsuvat poliisin pidättämään huijarin, jotta välttyisivät maksamasta miljardia (johon heillä ei ole varaa, onhan Ram kilpailun ensimmäinen kilpailija), ja lahjovat poliisin tekemään pojasta selvää. Paikalle osuu kuitenkin asianajaja, joka ryhtyy puolustamaan Ramia. Nainen vie Ramin kotiinsa ja pyytää tätä kertomaan, kuinka hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiin, ja niinpä Ram kertoo elämäntarinansa.

Kirjan rakenne on siitä mielenkiintoinen, että ensin tulee pala Ramin tarinaa, joka vastaa tietokilpailukysymykseen. Kysymys tulee vasta tarinaosuuden jälkeen. Tykkäsin tästä ratkaisusta ihan vain siksikin, että se pitää kiinnostuksen yllä koko tarinaosuuden ajan ja oli hauskaa koettaa arvailla, mikä kysymys mahtaisi olla. Kiinnitin ihan eri tavalla huomiota ihan pikkujuttuihinkin kirjaa lukiessani, sillä koskaan ei voinut tietää, mikä kysymys olisi.

Ramin elämä on melko liikuttava monellakin tasolla, mutta Swarup on onnistunut kirjoittamaan vaikeistakin asioista kevyellä ja humoristisella otteella. Kirja ei siis sinällään ole raskas, vaikka siinä puhutaan monista Intialaisen yhteiskunnan epäkohdista kuten köyhyydestä ja siitä, kuinka rikollisten on mahdollista käyttää hyväksi köyhiin perheisiin syntyneitä lapsia ilman, että kukaan puuttuu siihen millään tavalla. Ram myös tuo tavallaan oikeutta niille, joilla ei ole mahdollisuutta sitä mitään kautta oikeasti hakea. Kirjassa on muutamia todella voimaannuttavia kohtauksia, jotka tekevät rutiköyhästä Ramista oikeastaan melkoisen arjen sankarin. Zoon jälkeen tämä oli oikein sopiva, nopea ja kevyt teos luettavaksi.

Huumeasema Zoo - Christiane F.

Kansi: Riikka Majanen

Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo
Sammakko
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
2015 (alkup. 1979)
ISBN 978-952-483-279-3
343 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Järjestin osana opinnäytetyötäni kirjailijavierailun Pointin kirjastoon ja vieraaksi kutsuttiin hyvin teemaan sopivasti Terhi Rannela, joka puhui kirjoistaan ja vähän omaa työtään innottaneistakin teoksista. Yksi puheessa esiin noussut teos oli juurikin tämä, totaalisen brutaali kertomus Christiane F.:stä, jonka elämä alkaa hyvin mutta luisuu nopeasti alamäkeen. Terhi on mielestäni ihan guru mitä tulee nuortenkirjallisuuteen joten uskoin hänen sanaansa hänen suositellessaan tätä. Mietin pitkään, että lukisin tämän englanniksi, koska HelMet-kirjastoissa teosta oli suunnilleen neljä kappaletta, joista kaksi oli kadoksissa tai korvattu, sekä julmettu jono. Sitten kuitenkin kuulin, että kirjasta oli tulossa uusi suomennos Sammakko kustannukselta, joten jäin odottelemaan sitä. Painoksen ilmestyminen lykkääntyi pariinkin otteeseen, mutta onneksi lukupinoissa riittää lukemista. Eräänä päivänä kirja kuitenkin tuijotti minua uutuuskirjapinkasta juuri ennen kesälomalle jäämistäni, mutta siihen oli - arvatenkin - kilometrin mittainen jono. Eilen kuitenkin sain Sammakolta pyytämäni kappaleen käsiini ja ahmin sen siltä istumalta. Tästä on todella vaikea sanoa oikein mitään, mutta sanon nyt kuitenkin jotakin.

Kirjan ulkoasu on mielestäni onnistunut ja käännöksestäkin minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Kirjan kieli kuulostaa uskottavalta. Christianen kertomukseen on helpompaa eläytyä, kun voi kuvitella hänen kertovan sitä. Eheämpi kieli olisi saanut kirjan kuulostamaan jollain tapaa teennäiseltä, epäilen, eikä ollenkaan niin rankalta kuin mitä se nyt on.

Koen todella harvoin minkään kirjan raskaaksi tai henkisesti vaikeaksi lukea, mutta Huumeasema Zoo on ehdottomasti molempia. Christiane syntyy maalaisperheeseen, joka kuitenkin pian muuttaa Berliiniin etsimään uutta ja uhkeampaa tulevaisuutta. Vanhempien suunnitelmat kuitenkin kariutuvat ja perhe päätyy asumaan betonilähiöön pikkuruiseen kaksioon Gropiusstadtiin, jossa tuskin on pientäkään tilkkua vihreää. Vähätkin leikkipaikat ja viheralueet asfaltoidaan nopeasti umpeen eivätkä alueen aikuiset juuri piittaa lasten tarpeista, kunhan nämä pysyvät hiljaa ja pois tieltä. Christianen perhe on melko tyypillinen työläisperhe, jossa isä haaskaa äidin tienaamat rahat viinaan, naisiin ja autoonsa. Christianen isä on menettänyt suunnan elämältään ja purkaa turhautumistaan nyrkein perheeseensä. Christianen äiti on saanut vähän turhankin tiukan kotikasvatuksen ja antaa nyt tyttärilleen löysää liiankin kanssa. Christiane on vapaa tulemaan ja menemään melkeinpä niin kuin lystää, joten ei liene suuri ihme, että kaupungissa jossa kaikki on kiellettyä eikä mitään tekemistä missään ja kotonakin odottavat vain isän nyrkit, Christiane löytää ystävät ja nuorisoklubin, jossa saa poltella mielin määrin hashista ilman että siihen kukaan puuttuu. Ohjaajat vain varoittelevat nuoria olemaan tarttumatta koviin aineisiin.

Minusta Christianen kertomuksesta välittyy oikein hyvin se, että Christiane on vain tavallinen nuori joka hakee hyväksyntää ja kovan mimmin mainetta, pyrkii pönkittämään itsetuntoaan ja asemaansa niissä piireissä joissa pyörii. Hänellä ei ole kunnollista tukiverkkoa eikä oikeastaan minkäänlaista rakennetta elämässään, ei ketään laittamassa stoppia hänen touhuilleen. Hän ei voi luottaa vanhempiinsa ja hän pelkää kuollakseen isäänsä.

Mainetta Christianen piireissä nimittäin saa vetämällä kovempaa ja väkevämpia aineita kuin kukaan muu. On todella vatsaa kääntävää lukea 13-vuotiaasta tytöstä, joka vetää sekaisin kaikkea mitä käsiinsä saa vain saadakseen kavereidensa hyväksynnän. Vanhemmat sulkevat silmänsä ja keksivät selityksiä tyttärensä oudolle käytökselle, eivätkä halua laisinkaan nähdä totuutta. Ei mene kauaa kun Christiane siirtyy kannabiksesta erinäisten pillereiden kautta ensin LSD:hen ja sitten heroiiniin löydettyään oikeat piirit. Kautta koko kirjan Christiane ihailee suunnattomasti itseään vanhempia ja kokeneempia käyttäjiä. Ainoa oikea arvo on sillä, mitä aineita kukakin on vetänyt ja kuinka kauan, sekä sillä, kuinka hyvin pystyy omaa addiktiotaan "hallitsemaan". Todellista hallintaahan nuorilla ei ole, mutta kuviteltua sellaista kyllä. Jollain tasolla myös Christiane tajuaa tämän.

Kuten sanoin, teos on todella raa'alla tavalla inhorealistinen. Christiane ei säästele kertomuksessaan yksityiskohtia huumeidenkäytöstään tai sen seurauksista. En toki tiedä tai voi varmuudella mitenkään sanoa, mitkä osat hänen kertomuksestaan ovat totta ja mitkä eivät, mutta ilmeisesti kuitenkin haastattelua antaessaan Christiane oli ollut kuivilla vuoden verran. Alkuun tunsin kuvotusta, inhoa, sääliä ja ennen kaikkea vihaa sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa Christiane eli. Lopulta tunsin kuitenkin vain surua ja jopa jonkinlaista inhon sekaista huvitusta, sillä Berliinissä oli todella suuri ongelma, johon kukaan ei halunnut tarttua joko laiskuuttaan tai byrokraattisista syistä. Apua Christiane hakee muunmuassa skientologien ylläpitämästä Narkonon-keskuksesta, joka on kuitenkin täyttä soopaa. Kirjassa on mukana myös Christianen äidin, erinäisten lääkäreiden ja poliisien haastatteluja, jotka valaisevat Berliinin tilannetta myös muiden kuin skenen keskellä keikkuvan Christianen näkökulmasta. Christianen äidin epätoivo on jotakin todella kouriintuntuvaa.

Selvää kuitenkin on, että Christiane pyrki kertomuksellaan auttamaan kaikkia niitä nuoria, jotka yksi toisensa jälkeen vajosivat heroiinin ikeen alle. Berliinin viranomaisten keskuudessa vallitsi 70-80-lukujen taitteessa välinpitämättömyyden ilmapiiri, jonka Christiane sai tuta kantapään kautta koettaessaan löytää apua itselleen. Kyseessä ei ole valistuspaasaus, kuten eräs ystäväni vähän pelkäsi, vaan yhden tytön elämäkerta sellaisena kuin hänen elämänsä tuolloin oli. Huumeiden käyttö on aina ajankohtainen puheenaihe (nyt kenties enemmän kuin aikaisemmin), johon en tässä lähde sen suuremmin ottamaan kantaa, mutta olen silti todella tyytyväinen siihen, että tästä teoksesta saatiin vihdoin myös uusi painos suomeksi. 

Varoituksen sanasena kuitenkin sen verran, että kirja on todella rankkaa luettavaa jota en ihan herkimmille todellakaan suosittele.

Tarkoitettu - Ally Condie

Matched
Tammi
2011 (alkup. 2010)
ISBN 978-951-31-6545-1
339 s.
☆☆☆
Oma
  
Olen joutunut odottelemaan oman osuuteni Helsingin rautatieasemalla, ja sinne jokunen aika sitten kohonnut Pocketshop on koitunut turmiokseni kerran jos toisenkin. Pokkareita on muutenkin perin hankalaa vastustaa, kun ne ovat uusia, kiiltäviä, teräväkulmaisia ja ennen kaikkea halpoja. Erään tällaisen odottelukerran tuloksena kannoin kotiin Ally Condien Tarkoitetun, kirjan, joka oli pyörinyt kyllä käsissäni jo useampaan otteeseen töissäkin, mutta johon en kuitenkaan ollut tarttunut, sillä oletin, että tämän sorttinen nuortenkirjallisuus on jo niin perinjuurin nähty. Tavallaan kyllä, tavallaan ei.

Tarkoitettu kertoo Cassia-nimisestä tytöstä, joka asuu tulevaisuuden utopistisessa ja lähes militantin täsmällisessä yhteiskunnassa. Yhteiskunta on hiottu kaikin puolin huippuunsa ja kaikessa pyritään tehokkuuteen ja tasavertaisuuteen. Rakkausavioliittoa ei ole, vaan algoritmi määrittää kuka on kenellekin sopiva. Geneettiset poikkeamat ja sairaudet on aikaa sitten leikattu parivalikoimasta pois, joten suuri osa genetiikasta johtuvista sairauksista on eliminoitu kansan keskuudesta. Kirja alkaa Cassian omasta parinmuodostusillasta, jossa hän saa tietää tulevan puolisonsa. Hän matkustaa juhlaan vanhempiensa ja parhaan ystävänsä Xanderin kanssa, hermostuneena ja kauniiseen vihreään silkkipukuun pukeutuneena. Parijuhlassa yllätys on melko täydellinen, kun hänen puolisokseen paljastuukin kaikista ihmisistä juuri Xander. Cassia on syystäkin onnellinen, tunteehan hän tulevan puolisonsa jo entuudestaan. Kotona hänelle annetulta mikrosirulta paljastuukin yllätys. Sirun pitäisi sisältää tietoa vain ja ainoastaan Cassian tulevasta puolisosta, mutta yhtäkkiä ruutuun lävähtääkin salaperäisen naapurinpojan, Kyn, kasvot. Soppa on valmis.

Tarkoitettu on hyvin kirjoitettu. Se on nopea, mielenkiintoinen, paikoin hauska, paikoin jännittävä ja muutoinkin oikein hyvä kokonaisuus. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan ole. Kyseessä on selvästikin hyvin perinteikäs utopiaksi naamioitu dystopia-kertomus, johon on sekoitettu mukava ripaus Romeota ja Juliaa. Olipahan joukossa ihan selvästi jokunen prosentti Lois Lowryn loistavaa The Giveriäkin. Eikä siinä mitään, parhaat ideathan ovat kopioituja, lainattuja ja varastettuja. Vaikka lukukokemus sinällään oli nautinnollinen ja helppokin, en yllättynyt kirjan aikana kertaakaan. Tiesin tasan tarkkaan mitä seuraavaksi tapahtuu, miten se tapahtuu, kuka astuu varjoista esiin ja keihin kannattaa luottaa, keihin taas ei. 

Kenties sellaiselle ihmiselle, joka ei ole paljoa nuorten dystopiaa lukenut, tämä teos saattaisi tarjota jotakin uutta ja virkistävää, mene ja tiedä, mutta itse huomasin lukeneeni tämän saman kirjan jo useampaan kertaan aiemmin, eri päähenkilöillä vain. Silti, nyt näin kesälomalaisena kelpuuttaisin kyllä sarjan toisenkin osan lomapäivien viihdykkeeksi. Joskus on mukava nauttia välipalaksi sokerimuroja kuidun sijaan, eikös?

Pistoja - Marjane Satrapi

Broderies
Like
2010
ISBN 978-952-01-0426-9
136 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tänä vuonna lukudiplomit päivitettiin aika kiivaaseen tahtiin painon kesälomista johtuen. Aikaa oli siis puolisentoista kuukautta vähemmän kuin esimerkiksi edellisvuonna, mutta toivottavasti se ei ainakaan liian selkeästi näy lopputuloksesta, jonka voi tarkistaa täällä. Tunnustan olleeni mukana sekä nelosdiplomi (eli yläkouluille tarkoitetun) että toisen asteen diplomin päivittämisessä. Mielestäni kokonaisuudet ovat hyvät ja toisen asteen diplomi on palautettu takaisin maan pinnalle niistä sfääreistä, joissa se leijaili täysin teini-ikäisten saavuttamattomissa. 

Sain kuitenkin välitöntä palautetta eilen, kun kollegani tokaisi, että sarjakuviin olisi ihan hyvin voinut panostaa enemmän. Sellaista aineiston osaa joka ei omaan erityisosaamiseen kuulu, on tosi hankalaa muistaa huomioida kun kiireessä tekee, mutta ensi vuonna paremmin. Siksipä toivonkin nyt teiltä, lukijani, vinkkejä! Tehdään ensi vuoden diplomeista vieläkin paremmat, joten vinkatkaapa tädille hyvää sarjakuvaa, mielellään suomeksi tehtyä tai suomenkielelle käännettyä!

Pitkän johdannon jälkeen käydäänkin sitten itse asiaan! Sarjisten huonoutta valittanut kollega vinkkasi ensi alkuun muutaman, kuten tämän Marjane Satrapin Pistoja. Pistoja kertoo iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat iltapäivisin teekupposten ääreen lempiharrastuksensa tarinoimisen pariin. Keskustelun nuorimpana osaanottajana on Marji, jolla on vielä yhtä jos toista opittavaa miehistä ja avioelämästä. Sitä tässä nimittäin käsitellään, naisten suhdetta miehiin, seksuaalisuutta ja seksiä sekä parisuhteen eri puolia.

Teheranilaisilla naisilla on sanansa sanottavana mitä tulee miehiin eikä näiden rouvien huumoria voi olla rakastamatta. Erityisesti Marijin isoäiti on varsin ihastuttava, joskin aivan äärettömän kaksinaismoralistinen. Toisaalta aviomiestään on kunnioitettava, eikä vainajista saa puhua pahaa, mutta asiat on sanottava niin kuin ne ovat ja selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Huomasin hihittäväni useammassakin kohdassa ääneen, sillä muistan hyvin itsekin joskus kuunnelleeni pöyristyneenä vanhempien naisten juttuja. Suomessa toki meno on melko toinen kuin Iranissa, jossa ajat ovat toki muuttuneet, mutta vanhojen arvojen kannattajia löytyy edelleen.

Pistojen piirrostyyli on hyvin yksinkertainen, mustavalkoinen ilman harmaansävyjä. Toisaalta se sopii hyvin, sillä sarjakuva keskittyy tarinoihin ja keskusteluun, eikä kuvilla sinällään ole tässä niin suurta roolia kuin joissain muissa lukemissani teoksissa. Kuvat auttavat näkemään Teheranilaista kulttuuria hiukan paremmin, onhan se kuitenkin monille suomalaisille aika vieras, mutta niiden rooli on tässä teoksessa nimenomaan tekstin tukena pikemminkin kuin sen osana. Kuvissa ei tapahdu oikeastaan mitään sellaista, mikä ei jo tekstistä kävisi ilmi. Sarjakuvana tämä on kuitenkin kevyempi lukea kuin muutoin ja kuvitus tuo toki oman hauskan lisänsä.

Storm Front - Jim Butcher

The Dresden Files #1
Orbit
2000
ISBN 978-0-356-50027-0
307 s.
☆☆☆
Oma

Storm Front on jälleen yksi työparini suosittelemista kirjoista, jota päätin kokeilla koska miksipäs ei. Sarjasta oli juuri sopivasti ilmestynyt uusintapainos Orbitilta varsin houkuttelevilla kansilla, ja kun pokkarit eivät edes maksa kovin paljoa, päätin antaa Harry Dresdenille mahdollisuuden. En tunnetusti lue dekkareita juurikaan, koska niistä on niin perin hankalaa pitää, enkä lue oikein fantasiaakaan, varsinkaan urbaania sellaista, joten Harry Dresdenistä, Chicagon ainoasta yksityisetsivävelhosta kertova teos ei kuulosta alun alkujaankaan ihan meikäläisen jutulta. Tartuin kirjaan oikeastaan vasta, kun huomasin Audiblessa tämän olevan alennuksessa, sillä olin aiemmin jo huomannut Goodreadsistä Patrick Rothfussin (<3) kirjoittaman arvion, jossa sanottiin, että ensimmäinen kirja on aika hiomaton, mutta että sarja paranee edetessään. Äänikirjan lukevaa James Mastersia Rothfuss kehui myös. Viisi dollaria äänikirjasta ei ole todellakaan paljon, joten ostin sen ja ryhdyin kuuntelemaan.

Teos kertoo siis Harry Dresdenistä, valkeasta velhosta, jonka pään päällä keikkuu Domocleen tuomio. Hän on tappanut magian avulla ja yleensä sellaisesta seuraa automaattisesti kuolemantuomio, mutta Harry tappoi entisen mestarinsa itsepuolustuksena. Harry ei kuitenkaan voi notkahtaa yhtään valkean magian kaidalta polulta, tai hänen askeliaan tarkkaan seuraileva Morgan, velhoneuvoston miekkamies, tulee ja iskee Harryn kuoliaaksi. Harry joutuu siit puun ja kuoren väliin, kun Chicagon poliisilaitoksen etsivät Murphy pyytää hänen apuaan erään tapauksen selvittämisessä. Kyseessä on kaksoismurha, joka on selvästi saatu aikaan mustan magian avulla. Mustan magian kanssa pelaaminen on Harrylle varma kuolemantuomio, mutta rahattomalla velholla ei ole vaihtoehtoja mikäli mielii pitää katon päänsä päällä. Niinpä hän yrittää kaikin muin keinoin selvittää Murphyn apuna tapausta.

Kirjassa on mukana äärettömän mielenkiintoisia hahmoja kuten keiju Toot-Toot, Harryn kissa Mister ja Harryn avustaja, pääkallon sisään vangittu ilman henki Bob. Sarjassa on todella paljon potentiaalia, mutta tämä ensimmäinen osa junnaa kuin syvässä suossa. Jossain vaiheessa luin vain kustakin kappaleesta ensimmäisen lauseen enkä siltikään tippunut kärryiltä, mikä kertonee jo jotakin kerronnan hitaudesta. Päädyin siis lopulta lukemaan kirjan loppuun paperisena, sillä ainakin sarjan ensimmäinen äänikirja on äänitetty niin, että Mastersin suuäänet kuuluvat vähän turhan hyvin nauhalla. Masters on selvästi ensimmäistä kirjaa lukiessaan koko touhussa melko uusi, sillä hän huokailee paljon eikä muutoinkaan oikein osaa suhteuttaa hengittämistään ja lukemistaan.

Toisaalta minua kiehtoo aivan järjettömästi Butcherin luoma maailma, mutta toisaalta en jaksaisi enää toista yhtä hidastempoista dekkaria. Jopa taistelukohtaukset tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kuulun kaikessa muussakin viihteessä siihen sorttiin, joka meinaa nukahtaa taistelukohtauksissa tai pyrkii skippaamaan niiden ylitse. Aion kuitenkin kokeilla vielä toisen Dresdenin ja kenties vielä kolmannenkin, mikäli maailma vain pysyy yhtä mielenkiintoisena! Toivottavasti Butcher on myöhemmissä kirjoissa hiukan kiihdyttänyt tahtiaan, mutta sehän jää nähtäväksi.

The Girl on the Train - Paula Hawkins

(Nainen junassa, Otava, 2015)
Doubleday
2015
ISBN 978-0-857-52231-3
316 s.
☆☆☆☆
Oma

Työparini tykkää kuunnella äänikirjoja ja kertoo yhtenään siitä kuinka tässä ja tuossa äänikirjassa on hyvä tai huono lukija. Samaan aikaan olen kärsinyt järkyttävistä selkäjumeista, joihin työterveyshoitaja suositteli kävelyä parannuskeinoksi. En yleensä kuuntele äänikirjoja, koska olen kykenemätön vain istumaan paikallani tekemättä mitään (ei uskoisi, jos vaikka äidiltäni kysytään, mutta äidin mielestähän esimerkiksi pelaaminen on vähän ei-minkään tekemistä), joten tuppaan joko nukahtamaan tai sitten ryhdyn johonkin, joka vie huomion äänikirjasta. Kävelylenkkien ja äänikirjojen yhdistäminen vaikutti kuitenkin hyvältä idealta, joten päätin kokeilla sitä. Audiblella oli tutustumistarjouksena yksi ilmainen äänikirja, joten aikani tarjouksia selailtuani tartuin tähän. Paula Hawkinsin teosta on hypetetty ympäri kirjamediaa niin paljon, että aloin suhtautua koko kirjaan jo vähän skeptisesti, mutta päätin sitten että yrittäisin edes.

The Girl on the Train kertoo alkoholisoituneesta Rachelista, joka asuu toistaiseksi entisen opiskelukaverinsa luona ja käy päivittäin junalla Lontoossa töissä. Juna pysähtyy lähes joka aamu samaan kohtaan ja aikansa kuluksi Rachel katselee radan vierustalla olevia taloja, keksien niiden asukkaille uudet nimet ja elämät, täysin ulkonäön perusteella. Jessie ja Jason ovat kiiltokuvapari, joiden elämän Rachel kuvittelee täydelliseksi. Hänen oma entinen elämänsä sijaitsee vain muutaman talon päässä Jessien ja Jasonin talosta, jossa Rachelin ex-aviomies asuu uuden vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Eräänä päivänä Rachel näkee lehtijutun, jossa ilmoitetaan Megan - tai Jessie, kuten Rachel hänet on nimennyt - kadonneeksi. Rachel on juuri edellispäivänä todistanut jotakin, joka saa hänet osallistumaan Meganin etsintöihin.

Kirjan juoni on turhan monimutkainen selitettäväksi, vaikka teos itsessään tuntui hyvin (kenties vähän liiankin) yksinkertaiselta alkuun. Ensimmäinen kolmannes kirjasta on Rachelin vaikeuksien ja elämän purkamista, alkoholiongelmaa, muistikatkoksia ja vieraiden ihmisten vakoilua junan ikkunasta. Suoraan sanottuna Rachel on äärimmäisen epäluotettava kertoja ja vielä aika tylsä sellainen. Mutta vain aluksi. Kun Megan sitten katoaa, Rachelinkin elämä muuttuu ainakin sekavammaksi ellei mielenkiintoisemmaksi. Hän kokee kansalaisvelvollisuudekseen auttaa syyttömäksi uskomaansa miestä, Meganin aviopuolisoa Scottia. 

Harmi vain, että Rachel on kuten kaikki alkoholistit kautta ihmiskunnan historian; omaa etuaan tavoitteleva valehtelija. Hänen ex-miehensä Tom ja tämän uusi vaimo Anna ovat ahdistuneita Rachelin jatkuvista yhteydenotoista ja tekevät kaikkensa saadakseen Rachelin uskomaan, ettei tällä ole mitään syytä roikkua Whitneyssä, kun taas Rachel tekee kaikkensa kokeakseen olevansa jollain tavoin tarpeellinen poliisille ja Scottille, joka on vaimonsa katoamisesta täysin hajalla.

Racheliin oli todella hankalaa samaistua millään tasolla kenties jo henkilökohtaisten kokemustenikin vuoksi. Minulla ei riitä sekuntiakaan kärsivällisyyttä alkoholisteille, ei oikeille eikä fiktiivisille. Rachelin edesottamukset olivat niin tuttuja, lupaukset itselle ja muille, joilla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, selittelyt ja anteeksipyytelyt, joita ei tarkoiteta, ettei minun edes tehnyt mieli olla Rachelin puolella, siitä huolimatta että hän kuvitteli voivansa auttaa. Sinällään saavutus kirjailijalta. 

Kirjassa on Rachelin lisäksi myös kaksi muuta kertojaa, Megan ja Anna. En tiedä miltä kirja olisi luettuna vaikuttanut, mutta kuuntelin tämän tosiaan äänikirjana ja jokaisella naisella oli oma kertojanäänensä. Annan lukijan ääni ärsytti minua kaikkein eniten, Rachelin ääni taas oli ystävällinen, tasainen ja luotettava, aivan päinvastoin kuin henkilöhahmo jolle ääni kuului. Meganin ääni puolestaan sopi haihattelevaiselle taiteilijattarelle hyvin, joskin hänen hiukan pureskellusta englannistaan oli paikoin hankalaa saada selvää. Kertojien vaihtuminen toi kirjaan selkeyttä ja minusta oikein mukavan säväyksen! Omassa päässä kun lukee, niin kertojanääni on aina sama (ellei se sitten ole Stephen Fry ~.n), joten äänikirjan kuunteleminen oli oikein virkistävää vaihtelua! Hyvin jaksoi lenkkeillä ja pelata connect the dots -peliä. Huomasin muuten myös, että äänikirjasta kirjoittaminen on yllättävän haastavaa jostain ihmeen syystä!

Viimeinen toivomus - Andrzej Sapkowski

Ostatnie życzenie
WSOY
Suom. Tapani Kärkkäinen
2010 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-36569-4
333 s.
☆☆☆
Kirjasto

Luin tämän kirjan joskus vuosikausia sitten, silloin kun tämä oli vielä ihan uusi. Olin vastikään saanut pelatuksi ensimmäisen Witcher-pelin, joka ilmestyi ja on edelleen olemassa vain PC:lle, ja olin täysin tämän maailman lumoissa. Päätin lukea kirjan kuitenkin uudestaan nyt, kun pelisarjan kolmas (ja viimeinen?) osa on pelattu lähestulkoon läpi. Kenties tällä kertaa jaksan lukea koko sarjan, tai ainakin tähän mennessä ilmestyneet osat. Täytyy heti tähän alkuun sanoa, että pelien maailma ja musiikki vaikuttivat mielipiteeseeni tästä kirjasta hyvin vahvasti. CD Projekt Red, videopelit kehittänyt studio, on noudattanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjojen kuvailemaa maisemaa ja hirviöitä, ja tunnistinkin monet tässäkin kirjassa mainituista otuksista peleistä. On mielenkiintoista, miten kaksi niinkin erilaista mediaa voi kietoutua toistensa ympärille niin vahvasti. Minulle ei ole olemassa kirjoja ilman pelejä, eikä pelejä ilman kirjoja. Jos rakastit kirjasarjaa ja tykkäät edes vähän videopeleistä, kannattaa kokeilla myös Witchereitä, suosittelen!

Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa ja koostuu erinäisistä novelleista. Koko kirjan halki kulkee pidempi jatkuva kertomus otsikolla Järjen ääni, mutta sen lomassa tutkaillaan noituri Geraltin elämää ja tekoja. Geralt on hahmona hurmaavan suorasukainen ja asiantunteva. Hän on vahva päähenkilö, jonka varjosta on turvallista tutkailla hirviöiden täyttämää maailmaa. Kirjoissa on pelejä enemmän huumoria ja niin Geral kuin Valvattikin (joka peleissä kulkee nimellä Dandelion) ovat jossain määrin kuolevaisemman tuntuisia kirjoissa. Paperilla on kuitenkin mahdollista tutkailla hahmojen historiaa ja ajatuksia paremmin ja helpommin kuin peleissä. Viimeinen toivomus vie lukijan helposti syvälle Geraltin maailmaan ja teokseen onkin todella helppoa uppoutua. En yleensä pysty keskittymään lukemiseen kovin hyvin jos ympärillä hälistään, mutta Geraltin seurassa se onnistui vallan hyvin. Geralt lienee mielenkiintoisempi siis kuin ihmiset ympärilläni.

Sapkowskin luoma maailma on kiehtova ja sitä asuttavat hirviöt sitäkin kiehtovampia. Kirjassa sovelletaan hyvin vanhoja satuja kuten Lumikkia, Kaunotarta ja Hirviötä sekä muita hyvinkin tuttuja. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin aiemmalla kerralla. Kirjan loppupuolisko on melko tylsä, mikä johtunee siitä ettei Yennefer Vengebergistä ole missään vaiheessa lukeutunut tämän universumin lempihahmoihini. Hän ei herätä minussa mitään mielenkiintoa, kun taas sivulauseessa mainittu Triss Merigold puolestaan...

Syventävän tiedon toivossa aion kuitenkin jatkaa tämän sarjan lukemista! Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli järjestyksessään vasta toinen Sapkowskin kirjoittamista kirjoista, voi suoda paljon anteeksi. Henkilökemioillehan ei sitä paitsi voi mitään, eikä sille, että minun tekisi mieli törkätä Yennefer jostakin korkeasta tornista alas kädet sidottuina ja suu kapuloituna.

Muukalainen - Diana Gabaldon

Kansi: Eevaliina Rusanen

Outlander
Gummerus
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
2013 (alkup. 1991)
ISBN 978-951-20-9189-8
825 s.
☆☆
Oma

Muukalaista kehuttiin ja ylistettiin jokapuolella niin paljon, että minun oli pakko tarttua siihen. Olin jo aiemmin pyöritellyt käsissäni tätä (yllättäen) Gummeruksen superkaunista pokkaripainosta (yllättäen) Eevaliina Rusasen suunnittelemalla kannella. Tiedätte kuinka hankalaa minun on vastustaa kauniita kirjoja eikä tämä ollut nyt mikään poikkeus, varsinkin kun vielä lupailtiin, että tämä olisi oikein tosi hyvä! Minua arvelutti tarttua tähän yli 800-sivuiseen järkäleeseen jo ihan vaan siitä syystä, että töissä on meneillään kesätauko, koulu on kesälomalla ja aivoni ovat hukkuneet jonnekin eivätkä luultavasti aio palata ennen syksyä. Kesälomaan on enää pari vaivaista viikkoa ja työmotivaanioni on täysin nollassa, aivan kuten lukuintonikin. Koitan vain selviytyä lomalle ja sitten voin hengittää. <3

Muukalainen oli pettymys. En olisi kaivannut tähän väliin yhtään lukupettymystä, mutta tässä semmoinen nyt on. Gabaldonin teos on tankea ja kökkö, eikä skottimurteen suomennos ole mielestäni laisinkaan onnistunut. Vietin neljä ja puoli kuukautta Lontoossa työharjoittelussa eräällä skottilaisten omistamalla klubilla ja tapasin siellä lukuisia eripuolilta Skotlantia kotoisin olevia ihmisiä. Ylämaan englanti on jotain todella kaunista kuunneltavaa, joskin perin eri tavalla kuin tuo kouluissa opetettu Oxfordin englanti. Vei kaksi viikkoa ennen kuin ymmärsin vahvasti skottilaisittain murtanutta hovimestariamme, mutta sitten hänen (ja muidenkin) puheita olisi voinut kuunnella loputtomiin. Mitään yhteistä hänen vahvalla murteellaan ja suomennoksessa käytetyllä murteella ei kuitenkaan ole keskenään. Jamien puhetapa loi mielleyhtymän Karhuveljeni Kodan turkulaisiin hirviin, joten häntä oli harvinaisen hankalaa ottaa tosissaan. Hänen imelät puheenpartensakin tuntuivat lähinnä naurettavilta.

Minua ärsytti kirjassa myös se, että Claire on tyhmä (ei itsepäinen, kuten asia kirjassa ilmaistaan) nainen, joka hankkiutuu väkipakolla hankaluuksiin ja itkee sitten kun mikään ei onnistu ja prinssikin saapui vasta yhdennellätoista hetkellä pelastamaan niin että joku punatakki oli repinyt jo hameen korviin ja pudottanut omat housunsa nilkkoihin. Oli äärimmäisen epäuskottavaa, että Jamie tuntui olevan aina lähistöllä ja valmiina pelastamaan heitukkansa. Ärsyttävää oli, että pääpari joutui jatkuvasti erilleen ja aina toisen piti rynnätä pelastamaan toinen hinnalla millä hyvänsä. Kaikki pyöri seksin ympärillä oikeastaan ilman mitään erityisen hyvää syytä, mutta kunniakkaita miehiä 1700-luvulla vaikuttaisi olevan vain kourallinen, yhtenä näistä Jamie. Kirjassa oli useita kohtia (useimmiten ne liittyivät seksiin, joskus myös tappeluun) joissa jo riisutut vaatteet ilmestyivät mystisesti takaisin henkilöiden päälle tai jo nurkkaan liukuneet aseet liukuivat sinne uudestaan tai ilmaantuivatkin äkkiä takaisin omistajansa käteen. Tällainen huolimattomuus kaivelee ja tuntuu jotenkin todella amatöörimäiseltä. Kaikkein suurimpana kuoppana kirjassa oli kuitenkin se, että Claire niin helposti unohti sen alkuperäisen aviomiehensä. Frank sai jäädä eikä häntä turhan paljoa kirjassa surtu, kun Jamie oli niin herkullinen ja komea ja vahva ja kilttinsä alla alasti ja ah.

Kieltäydyn olemasta pahoillani siitä, etten tykännyt tästä. Liian usein tulee sanottua, etten nyt ole oikea lukija tälle kirjalle tai tämä nyt vaan osui väärään kohtaan elämässä. Ei. Muukalainen on huono. Se on huonosti kirjoitettu ja sen asia olisi hyvin voitu tiivistää puoleen siitä, mitä se nyt on. Kaunis kansi ei pelasta tätä teosta, ei sitten ollenkaan. Ehkäpä se tv-sarja on parempi, kun se on nostattanut tällaisen hypen, mutta nyt kyllä suoraan sanottuna vähän epäilyttää.

How to Train Your Dragon - Cressida Cowell

(Näin koulutat lohikäärmeesi, Otava, 2004)
Hodder
2010 (alkup. 2003)
ISBN 978-0-340-99907-3
227 s.
☆☆☆
Oma

Nyt jo järjestyksessä kahdeksas lukupiirikirja on tässä! Tällä kertaa kirjan valitsi Shikibu, joka arpoi tämän ja Tuhannen loistavan auringon välillä tovin, ennen kuin sitten (peikon ystävällisellä myötävaikutuksella "mieluummin se kun toi toinen!") päätyi tähän. Olen katsonut näiden kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, sekä ykkösen että kakkosen, ja tykkäsin molemmista todella paljon. Hiccup on suloinen, mutta kenties maailman epäviikinkimäisin viikinki, kun taas Toothless on lohikäärmeksi melkoinen rääpäle, mutta poikkeuksellisen nätti. 

Näin siis elokuvissa, kirjojen todellisuus onkin sitten roimasti erilainen. Hiccup Horrendous Haddock the Third on edelleen päällikön epäkelpo poika, joka on huomattavasti nörtimpi kuin mitä viikinkiyhteisö mielellään sallisi. Hän on arka ja jää herkästi äänekkäämpien viikinkikokelaiden varjoon. Häntä paremmin johtajaksi sopisi esimerkiksi hänen serkkunsa, seikka, josta serkku jaksaa vähän väliä kyllä muistuttaa. Varsinaiset erot Dreamworksin hittileffoihin ilmenevät kuitenkin viikinkien suhteessa lohikäärmeisiin. Elokuvissahan lohikäärmeet ovat pelättyjä petoja, jotka terrorisoivat viikinkiheimoa, kunnes Hiccup kesyttää yhden ja todistaa viikingeille, etteivät lohikäärmeet ole ollenkaan hullumpia otuksia. Kirjassa lohikäärmeet elävät edelleen kyllä villeinä saarella, mutta viikinkipoikien on todistettava kykynsä sotureina kaappaamalla selkäreppuunsa lohikäärmeen poikanen, jonka he sitten kesyttävät.

Toki ohuista kirjoista koostuva, toistaiseksi yhdeksänosainen sarja vaatiikin jonkin verran mukauttamista taipuakseen elokuviksi (etenkin sellaisiksi hittileffoiksi kuin nuo kaksi ovat olleet), mutta lohikäärmeiden olemus on totaalisesti elokuviin muutettu. Toothless on toki leffoissakin melko itsekäs ja monella tapaa hyvin kissamainen, mutta kirjassa se on hädin tuskin pikkuista terrieriä suurempi. Kirjassa ei myöskään ollut ihan samantasoista toveruutta Hiccupin ja Toothlessin välillä, tai ainakaan sitä ei kuvattu tässä ensimmäisessä osassa niin, että siitä oikein olisi saanut kiinni. Juuri tuota toveruutta jäin kaipaamaan kaikkein eniten. Lohikäärmeet eivät muutoinkaan ole tässä kirjassa kovin suuria, lukuunottamatta merenpohjassa muutamaa vuosisataa viettänyttä merilohikäärmettä.

How to Train Your Dragon on kuitenkin hyvin ja mielenkiintoisesti rakennettu. Hiccup herättää sääliä ja saa lukijan toivomaan pojalle parasta, kun taas Toothless kehittyy hyvin itsekkäästä pikku lohikäärmeestä ehkä ihan pikkurippusen vähemmän itsekkääksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, kuinka parivaljakon suhde seuraavissa kirjoissa etenee, mutten ole mikään hillittömän suuri lastenkirjojen ystävä, joten nähtäväksi jää tartunko koskaan sarjan seuraavaan osaan.

Tuulen vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus
2014
ISBN 978-951-20-9718-0
383 s.
☆☆☆☆
Oma

No nyt! Anneli Kannon Pyöveli sai minut pyörtämään kaikki pahat puheeni historiallisista romaaneista ja Havasteen Tuulen vihat vahvistaa kyllä sen, minkä Pyöveli jo lupasi. Suomen historia voi olla ja on mielenkiintoista, kun siitä kirjoitetaan kiinnostavalla ja herkullisellakin tavalla. Tuulen vihat on kenties Pyöveliä kevyempi luettava, ainakin tavallaan. Vertaan näitä kahta keskenään lähinnä nyt siksi, että molemmat ovat Gummeruksen kustantamia, molemmissa on upea, varsin suomalaisen näköinen kansi ja molemmat päätyivät kirjan ja ruusun päivänä ostoskoriini. Niin ja tässä ovat nyt kaksi ekaa historiallista romaania, jotka olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut, tai näin ainakin uskoisin.

Tuulen vihat kertoo Kertestä, joka asuu isänsä tuvassa Suomen maaseudulla. Kirjassa itsessään sitä ei missään kohdin tarkalleen sanota, mutta Gummeruksen sivuilla lukee, että kirja sijoittuu 1100-luvun Suomeen, Köyliönjärven maisemiin. Jo kirjan takakannessa luvataan paljon kansanperinnettä, taikoja, enteitä, loitsuja sekä ennustuksia, ja niitä totta vie piisaa. Havaste kirjoittaa todella eläväistä tekstiä, mutta sellaiseen tyyliin, että se tuntuu uskottavalta. Vanhakantainen kieli ja kaskut luovat ilmapiirin, joka pysyy yllä alusta loppuun saakka. Kirjasarjassa seurataan Kerten ja hänen perheensä edesottamuksia, ja tässä ensimmäisessä osassa seurataan Kerten varttumista tytöstä naiseksi ja emännäksi.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä Tuulen vihoissa niin veti puoleensa, mutta yksi iso tekijä oli varmasti Paimiolan tupa. Tuvassa asuvat Kerten ja tämän isän Paimion lisäksi myös veli Sule, joka aika ajoin saa kohtauksia, joiden aikana ennustaa tulevaisuutta, sekä Uvanta, vanharouva, jonka Kerten äiti ja Paimion tuulen vihoihin joutunut rouva Rauni on ottanut taloonsa turvaan. Uvannan mukana on tullut myös Ahto, poika, joka ei oikeastaan ole renki, vaikka rengin virkaa toimittaakin. Eläväisten lisäksi tupaa asuttavat myös henget, jotka Kertte näkee ja joiden kanssa hän pystyy jollain tasolla myös kommunikoimaan. Sule on vakaasti sitä mieltä, etteivät naiset pysty näkemään henkiä, mutta Kerttepä pystyy. 

Kun tuulen vihat sitten tarttuvat Kerten isäänkin, hän tajuaa tarvitsevansa tuvalle isännän. Kertte lähtee isolle kylälle etsimään itselleen sulhoa ja törmää siellä jo entuudestaan tuttuun Larriin, jolla on ihastuttava (ja vähän ärsyttäväkin) r-vika. Larri on mukava mies, mutta vihastuksissaan tappavan voimakas.

Jäin todella innolla nyt odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Tunsin itseni todella tyhmäksi tätä lukiessani, sillä tajusin Larrin jujun vasta kirjan puolivälin jälkeen (vaikka olisihan se pitänyt tajuta jo heti alkuunsa..), mutta se oli pientä verrattuna siihen iloon, jonka tämän kirjan lukeminen tuotti. Iso kiitos Havasteelle tästä lukunautinnosta ja seuraavaa osaa odotellessa!