Lukeva peikko muuttaa!

On tullut aika jättää hyvästit jo kuusi vuotta palvelleelle Bloggerille ja siirtyä uusiin piireihin! Vanha blogi jää edelleen pystyyn ja sen arkistot käytettäväksi. Nähdään uuden, entistä paremman sivuston tykönä!

Siirry uudelle sivustolle tästä!

Lumen armo - Paula Havaste

Gummerus
2017
ISBN 978-951-24-0709-5
455 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Tuulen vihat
Maan vihat
Veden vihat (siis mitä, unohdinko ihan tosiaan kirjoittaa tästä arvion?! Nyt on noloa...)

Paula Havasteen Vihat-sarjan neljäs ja viimeinen osa ilmestyi vihdoin ja pakkohan se oli saada käsiin nyt, kun vihdoin on taas jaksamista lukea. Pitkään lukuhalut olivat täysin tiessään, eikä niitä tuonut takaisin uudet, kiiltäväkantiset, hyväntuoksuiset kirjat eikä mitkään.

Tartuin tähän kirjaan todella haikein mielin. Olen rakastanut tätä sarjaa sen ensimmäisestä osasta saakka, ja vaikka Kertte on välillä todella raivostuttava (palataan siihen kohta), on hänessä kuitenkin esimerkillisiäkin piirteitä ja hän on lopulta perin kunnioitusta herättävä nainen. Kertte on matkannut sarjan aikana Tokholmissa ja Koluvanissa, on ollut miestä monenmoista kyljessä ja kaikenlaisia kohtaamisia kaikenkaltaisten ihmisten kanssa. Jotenkin on tosi vaikea uskoa, että Kerten tarina on nyt tässä, sillä jopa tässä viimeisessäkin osassa jää kaiken ylle häälymään sellainen tuntu, että selvittämättömiä asioita on vielä.

Luin kirjan yhteen putkeen. Se toimitettiin perjantaina (kahdeksalta aamulla, kiitos vain) ovelleni ja tartuin siihen miltei heti. Tai no, ehkä parin tunnin unien jälkeen. Kirjan tuntu on ihana, sivut ovat upean sileät ja fontti kaunis. Kannen piilopainatus, saamelainen poro, tuntui sormenpäissä kiehtovalta uppoutuessani Kerten matkaan. Ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä, että Havasteen kieli ja tarinankerronta vievät mennessään. Ei ollut ollenkaan vaikeaa keskittyä lukemaan tuntikausia, paitsi sitten, kun Kertte alkoi ottaa minua hermoon.

Kaikissa aiemmissa kirjoissa Kertte on ollut enemmän tai vähemmän järjen nainen. Ei hän aina tee viisaimpia valintoja, mutta se tekee hänestä vain aidommantuntuisen. Tässä osassa tuntui kuitenkin, kuin Kertte olisi kompastunut omaan ylpeyteensä, ja oli todella vaikeaa seurata sivusta, kuinka hän kohteli läheisiään kuin alamaisiaan. Matka on kovettanut Kertestä melko paksunahkaisen naisen, eikä se aina ole hänen kannaltaan kaikkein paras asia.

Silti, Kertteä, Larria ja muita kirjojen hahmoja tulee ikävä. Havastetta löytyy onneksi lisää, ei tämä tähän loppunut, ja onpa minulla kutina, että kyllä jotain uuttakin vielä saadaan. Vaan sepä on pelkkä kutina, eikä uusi sarja olleskaan auta tähän eron haikeuteen.

Viha jonka kylvät - Angie Thomas

The Hate U Give
Otava
2017
Suom. Kaijamari Sivill
ISBN 978-951-1-30887-4
397 s.
☆☆☆
Ennakkokappale (saatu Hel-YA:sta)

Yksi ihan ehdottomasti tämän vuoden kohutuimpia teoksia ilmestyy vihdoinkin suomeksi. Mietin jo jokin aika sitten tämän kirjan lumpsahtaessa kirjatubereiden tietoisuuteen, että kiinnostaisi lukea, mutta kirjastotädin palkka on niin pieni, että sen kuluttaminen täytyy suunnata tarkoin. Siksipä olinkin ihastuneen innostunut, kun tämä kirja löytyi taannoin pidetyn, Suomen ihkaensimmäisen nuortenkirjallisuusfestarin Hel-YA:n lahjakassista. Tämän luettuani olen kuitenkin vähän epävarma siitä, kuinka ansaittua kaikki kohu oikeastaan on.

Kirjan takakansi jo itsessään koukutti lukemaan:

"Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaks puhuttelua. Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää.

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vaan kun sua puhutellaan."

En itse kuulu minkäänlaiseen vähemmistöön enkä siksi osaa sanoa, millainen tilanne meillä Suomessa on sen suhteen, kuinka vähemmistöjä poliisin toimesta käsitellään, mutta Yhdysvaltojen meiningistä tihkuu aina silloin tällön tietoja. Useimmiten silloin, kun joku viaton ammutaan poliisin toimesta vain siksi, että sattui olemaan tummaihoinen.

Aihe kirjassa on todella tärkeä ja sitä käsitellään liikuttavalla tavalla ammutuksi tulleen Khalilin ystävän Starrin näkökulmasta. Starr on ainoa todistaja ampumiselle ja siksi avainasemassa muuttaakseen asioita. Ei ole kuitenkaan helppoa lähteä muuttamaan sellaista tilannetta, jossa jokaisella osapuolella on toista kohtaan runsaasti ennakkoluuloja ja epäluottamusta.

Kirjalla on ansionsa, ja kuten sanoin, aihe on todella tärkeä. Meidänkin on Suomessa hyvä tiedostaa, että edelleen on niitä takaperoisia ihmisiä, jotka suhtautuvat muihin ihmisiin erilailla pelkästään heidän ihonvärinsä vuoksi. Meistä jokainen suhtautuu varauksella vieraisiin ihmisiin, mutta järjettömyyksistä tulisi pyrkiä aktiivisesti eroon.

Mikä tässä kirjassa mielestäni mätti, oli kenties sen todella tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -kaari. Starr aloittaa polkunsa slummista, ja vaikka asiaa selitelläänkin monella eri tavalla, ei ole mitenkään ihan tavallista, että sieltä pääsee pois. Kai niitäkin tarinoita on, mutta kenties uskottavampaa olisi ollut, mikäli Starr olisi voinut löytää onnen slummista, sillä nyt tässä viestitään edelleen sitä vanhaa virttä, että raha tekee onnelliseksi (spoiler alert: ei tee).