Mätä - Siri Pettersen

Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-528-7
499 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi oli ihan mieletön lukukokemus. Rakastin sen hahmoja ja maailmaa, sekä siinä olevaa mytologiaa. Hihkuin innosta, kun huomasin, että toinen osa tulee ja vielä enemmän, kun huomasin, että kolmas osa tulee vielä tämän vuoden aikana. Syksy ei noin niin kuin yleensä ole mikään suosikkivuodenaikani, mutta jos saan käsiini tämän sarjan viimeisen osan, uskon selviäväni syksystä jälleen hengissä. Varoitettakoon, että niille, jotka eivät ole vielä lukeneet sarjan ensimmäistä osaa (hyi hyi), tässä tekstissä on spoilereita. Älkää siis spoilaantuko, vaan painukaa lukemaan ensimmäinen kirja. Mitä pikemmin, sitä parempi!

Mätä jatkaa siitä, mihin Odininlapsi jäi. Hirka on matkustanut Korpinkehän kautta pois Yminmaasta suojellakseen Rimeä, omiensa pariin tänne meidän maailmaamme. Pettersen laajentaa universumiaan tosin tässä kirjassa melko reilulla kädellä, sillä jo olemassa oleviksi tiedettyjen maailmojen lisäksi Korpinkehien kautta pääsee vaikka minne. Hirka asuu Yorkissa olevan kirkon kellotornissa korppinsa Kuron kanssa ja koettaa tulla toimeen vieraassa maailmassa. Hänen suojelijanaan on isä Brody, pappi, joka ei kysele turhia. Yminmaassa Rime on noussut Korpinkantajaksi ja hallitsee Neuvostoa, mutta hänen päätöksiinsä eivät kaikki todellakaan ole tyytyväisiä. Asiaa ei yhtään auta se, että vaikka Hirkan poistumisen piti lopettaa sokeiden vyöry Yminmaahan, sokeita on edelleen tavattu pitkin yhtätoista valtakuntaa. Rimelle, ja pian Hirkallekin, käy hyvin selväksi, että heidän eronsa on täysin turha. Molemmilla on kuitenkin taistelunsa taisteltavanaan.

Rakastin tätä kirjaa. Pettersen osaa punoa tarinaa, joka pysyy mielenkiintoisena ja pitää lukijan herkeämättä otteessaan. Suomennos on erinomainen, eikä tässä kirjassa ollut tietoakaan ensimmäistä osaa kiusanneista kirjoitusvirheistä. Mätä on täynnä juonikoukkuja ja -silmukoita, eikä hahmoista oikein ota selvää ennen kuin vasta aivan lopussa. Mikä ihmeellisintä tosin, Pettersen onnistuu tekemään pahiksista pidettäviä vain muutamassa kappaleessa ilman, että se tuntuu mitenkään oudolta. Hänen luomansa motiivit ovat uskottavia ja hahmot toimivat vakuuttavasti omien tarkoitusperiensä mukaan.

Tässä teoksessa on vähän väliosan tuntua, sillä kirjassa tapahtuu aivan hirvittävä määrä kaikkea ja välillä oli hiukan hankala muistaa hahmoja ensimmäisestä osasta, erityisesti mitä tulee Neuvostoon. Yllättävän hyvin avainhenkilöt kuitenkin palautuvat mieleen, eikä minulle ainakaan ehtinyt tulla laisinkaan sitä eksymisen tunnetta, joka toisinaan iskee kun pitkästä aikaa jatkaa jotakin sarjaa. Mukaan tulee jonkin verran uusia lankoja, eikä mitään edellisistä vielä tässä kirjassa päätellä, mutta odotan todella suurella mielenkiinnolla, minkälainen kudelma tästä vielä tulee. Tämä on yksi parhaita fantasiasarjoja, joita olen aikoihin lukenut. Jatkoa, kiitos!

Kesän jälkeen kaikki on toisin - Siri Kolu

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29090-2
112 s.
☆☆☆
Kirjasto

Vietin eilen lukupäivää Tikkurilan kirjaston lastenosaston työhuoneen sohvalla odotellessani, että yleiskokous alkaisi. Päivän ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat todella rattoisasti lukiessani tätä Siri Kolun uutukaisteosta, joka houkutti paitsi upealla kannellaan ja ohukaisuudellaan, myös aiheellaan. Työlukemisena tämä oli yllättävän kevyt, kiva ja helppolukuinen, vaikka aihe on vaikea eikä Kolun kielikään ole yksinkertaisimmasta päästä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo 17-vuotiaasta Peetusta, syntyjään Petrasta, joka on aina identifioitunut pojaksi. Tytöksi syntyminen oli virhe, jonka Peetu on päättänyt korjata, ja hän onkin prosessissa jo suhteellisen pitkällä. Teknisten asioiden sijaan teos keskittyy enemmänkin Peetun elämässä tapahtuviin muutoksiin sekä hänen läheistensä suhtautumiseen.

Peetu on luonteeltaan mietiskelijä, samoin kuin Peetun isä. Hänen äitinsä on mainosalalla töissä ja todella nopea liikkeissään ja väkevä mielipiteissään. Peetun isoveli on tullut tässä suhteessa äitiinsä. Peetu saa isältään parhaan mahdollisen lahjan, kun tämä ottaa pojan mukaansa purjelentämään. Ilmassa Peetu saa tilaisuuden jakaa ajatuksiaan isänsä kanssa, joka ymmärtää yllättäen enemmän ja paremmin kuin poika osaa odottaakaan.

Kolun valitsema aihe on sellainen, josta on kirjoitettu jonkin verran ja aina eri tavoin. Kokemus on jokaisen henkilön kohdalla erilainen ja läheisten suhtautuminen vaihtelee. Peetun muutos ei suju ihan ongelmitta, mikä lienee melko itsestään selvyys. Mielestäni Kolu kirjoittaa hyvin Peetun ajatusmaailmaa auki, sillä Peetu on muutokseensa todella keskittynyt ja unohtaa helposti toimiensa vaikutukset kaikkiin hänen ympärillään oleviin ihmisiin kuten hänen tyttöystäväänsä Aamuun. Kirjassa laitetaan monen ihmisen identiteetit uusiksi, ei pelkästään Peetun.

Minulle, henkilökohtaisesti, kirjan pilaa kuitenkin sen runollisuus ja kauneus. En tykkää kikkailusta, en sitten yhtään. En pidä siitä, että sanotaan juttuja muttei sitten kuitenkaan sanota, vaan jätetään sanomatta ja toivotaan, että kyllä se lukija täältä rivien väleistä tulkitsee. Joku tykkää sellaisesta, mutta samat ihmiset varmaan tykkäävät runoudestakin. Minä en. Pidän siitä, että puhutaan suoraan asioista, kirjoitetaan keskustelut auki ja annetaan hahmoille sitä kautta mielipiteitä ja syvyyttä. Tässä kirjassa on hyvin sille sopivaa ilmassa leijailua ja keveyttä, mutta minulle tämä on ihan pikkuisen huti. Oikea kirja oikealle lukijalle, ja sillai.

Syvään veteen - Anne-Maija Aalto

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29469-6
253 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Olen pikkuhiljaa ja hyvin varovaisesti palannut työlukemisen pariin. Nykyisellään minulla on eteisessä kirjakassi, jossa on työlukemiseen tarkoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa yhden kerrallaan, ei enempää, ja kun sen yhden on lukenut, se pitää palauttaa eikä tilalle ole pakko ottaa uutta jos ei tahdo. Kirjakassista ei myöskään ole pakko ottaa lukuun kirjaa, jos ei halua, vaan saa lukea ihan mitä vaan mitä kotoa löytyy, tai jos ei tee mieli, niin ei tarvitse tehdä sitäkään vähää. Katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee liikkeelle, mutten minä kyllä lukemattakaan osaa olla.

Anne-Maija Aallon Syvään veteen on saanut kunniamaininnan Otavan kirjoituskilpailussa, ja hyvästä syystä. Kirjan kieli on eheää ja kaunista, juoni on kokonainen ja etenee hyvin ja miellyttävällä temmolla. Teoksen päähenkilö on 15-vuotias Taika, joka menettää äitinsä auto-onnettomuudessa. Taikan isä pakenee muistojaan ja kipuaan ulkomaille, jättäen Taikan yksin Suomeen, tädin hoiviin vieraaseen kaupunkiin. Taika jää surunsa kanssa hyvin yksin, eikä osaa oikein purkaa sitä kenellekään. Koulussa hän tutustuu Maddeen, joka saa juosta yöjalassa niin paljon kuin häntä huvittaa ilman, että hänen äitinsä edes huomaa hänen olleen poissa. Lisäksi uudessa koulussa äidinkieltä opettaa ihana Antti, joka ihan varmasti katsoo Taikaa eri tavalla kuin muita oppilaitaan.

Syvään veteen kuvaa mielestäni todella hienosti nuoren tytön selviytymistaistelua, kun kaikki tuttu revitään pois ja missään ei ole oikein hyvä olla. Kaikki ahdistaa ja pelottaa, mutta kenellekään ei oikein voi puhua, joten Taika luo nahkansa uudestaan ja uudestaan, yrittää olla aikuisempi ja itsevarmempi ja haavoittumattomampi kuin onkaan.

Kirja on tiiviisti todellisuudessa kiinni ja Taika voisi olla kuka tahansa 15-vuotias tyttö, jonka elämä on muuttunut pysyvästi täysin. Hän on hyvin samaistuttava päähenkilö, mutta samalla jokseenkin ennalta-arvattava. Olisin kenties toivonut, että kirjassa olisi päädytty erilaisiin ratkaisuihin, tehty jotakin yllättävämpää ja kenties uudempaa. Tällaisenaan kirja tuntuu jossain määrin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus ennenkin. Silti, tämänkaltaisista tarinoista Syvään veteen on ehdottomasti kärkipäässä, niin kielellisesti, juonellisesti kuin hahmokaartiltaankin. Jonkin verran olisin kenties kaivannut lisäeloa sivuhenkilöihin, mutta toisaalta Taika on kirjassa minä-kertoja, ja itsekin joskus teininä olleena tiedän, kuinka vähän tilaa ajatuksissa on muille ja muiden ominaisuuksille.

Toivottavasti Aalto kirjoittaa vielä jotakin muutakin, sillä alku on ainakin hyvin vahva!

Nutcase - Laura Lähteenmäki

WSOY
2016
ISBN 978-951-0-41617-4
195 s.
☆☆☆
Kirjasto

Tosi monet kotimaiset nuortenkirjat ovat olleet minulta tänä keväänä pannassa ihan vain jo siitä syystä, että niiden lukeminen muistuttaa liiaksi työstä, enkä tahdo enää toisintoa viimeisimmästä, ihan liian kauan kestäneestä lukujumista. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Lähteenmäeltä lukemistani kirjoista, joten olin siis ihan syystä innoissani, kun huomasin, että häneltä tulee jälleen uusi, nuorille suunnattu teos. Paitsi että kirjan kansi on todella hieno ja miellyttää ainakin tämän peikon värisilmää, kirjan aihekin on melko ajankohtainen.

Nutcase kertoo sisaruksista, Juhosta ja Saimista, jotka ovat kasvaneet maalla seuranaan lähinnä toisensa. Sisarukset ovat todella läheisiä, mutta nyt on tullut Juhon aika muuttaa kaupunkiin käymään lukiota. Saimi jää vielä vuodeksi jälkeen. Elämä tuntuu todella tyhjältä ilman Juhoa, ja Saimi saa pian huomata, että Juhon kaverit ovat Juhon kavereita, ja ettei Saimilla oikeastaan ole omia kavereita. Pienessä koulussa ei ole ketään, josta olisi Juhon korvaajaksi, joten Saimi uppoaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja blogeihin. Erityisesti häntä kiehtoo Juhon koneelta löytynyt Leluni on pakattu -blogi, jossa Sumu purkaa tuntojaan maailmasta ja häntä kohdanneista vääryyksistä.

Lähteenmäen uutukainen puuttuu mielestäni todella hyvin siihen, kuinka nopeasti ihmiset tekevät oletuksia muista muutamien hyvin huterien yksityiskohtien perusteella. Menemättä Sumuun sen syvemmin, täytyy tunnustaa, että tulee sitä itsekin joskus vedettyä johtopäätöksiä muista ihmisistä esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he isoja alkukirjaimia kirjoittamissaan viesteissä, kiroilevatko he paljon tai käyttävätkö hymiöitä täydentääkseen muutoin tunteesta riisuttua formaattia. Nutcasessa käy hyvin ilmi, kuinka nopeasti oletuksista tulee ihmismielen pyörityksessä totuuksia, joiden varaan sitä rakentaa ties mitä mielikuvitusrakennelmia.

Vaikka kirja on ajankohtainen ja käsittelee aihettaan hyvin inhimillisellä tavalla, koin sen jollain tapaa hankalaksi. En oikein saanut otetta Saimista tai Juhosta, joten kiintyminen kirjan hahmoihin jäi hyvin alkeelliselle tasolle. Juhon muutos on hyvin äkkinäinen, ja vaikka yritin selitellä itselleni, että kyllähän nyt kaupunkiin muuttanut teini väkisinkin muuttuu, mutta Juhon täysi 180 asteen käännös oli liian äkillinen, ainakin minulle. Saimi oli ehkä vähän lähestyttävämpi hahmo jo siksikin, että toimii kirjan kertojana. Saimikin tosin oli vähän sellainen liukas luikero, jonka päämääristä ja oikeista mielipiteistä oli vähän turhan hankala ottaa selkoa.

In the Labyrinth of Drakes - Marie Brennan

Kansi ja kuvitus: Todd Lockwood

Tor
2016
ISBN 978-0-7653-7763-0
350 s.
☆☆☆☆☆
Oma
A Natural History of Dragons
The Tropic of Serpents
The Voyage of the Basilisk

Marie Brennanin Lady Trent -sarja on sellainen, jota odotan aina tulisilla hiilillä hypähdellen. Ennakkotilasin tämän viimeisimmän osan heti, kun huomasin sen olevan saatavilla, eikä minun tarvinnut miettiä hetkeäkään mihin käyttäisin kuukausittaisen Audible creditini nähtyäni tämän uutuuslistalla. Kate Reading on minulle Lady Trent.

Silti, tänään huomasin, että äänikirjan verkkainen tahti ei riittänyt, vaan Isabellan viimeisintä seikkailua piti päästä ahmimaan huomattavasti nopeampaan tahtiin. Niinpä nappasin käsiini kirjan, asetuin mukavimmassa yöpuvussani sänkyyn ja luin. Luin, luin ja luin, kunnes kirja loppui kesken ja sydämeni revittiin brutaalisti rinnastani tajutessani, että joutuisin odottamaan seuraavaa osaa ainakin vuoden, huonolla tuurilla vieläkin pidempään.

Sarjan neljännessä osassa Isabella matkustaa uskollisen kumppaninsa Thomas Wilkerin kanssa Akhiaan, aavikkovaltioon, jossa heidän on tarkoitus osallistua lohikäärmeiden kasvattamista tutkivaan projektiin. Oikeammin, heidän on tarkoitus johtaa kyseistä projektia, heidän edeltäjänsä osoittauduttua tehtävässään epäpäteväksi. Isabellan edellisestä matkasta on nyt kolmisen vuotta aikaa, eikä Suhailista ole kuulunut tämän ajan kuluessa sanaakaan. Komea arkeologi kuitenkin edelleen häälyy Isabellan mielessä, ja kun tämä nyt sattumoisin on kotoisin Akhiasta, Isabella lähestyy uutta työtehtäväänsä lepattavin sydämin. Akhiassa paljastuu monen monituista asiaa, jotka heittävät Isabellan uskomukset, tietämyksen ja lohikäärmeasiantuntemuksen täysin päälaelleen.

Rakastin tätä neljättä osaa kenties enemmän kuin yhtäkään aiemmista kirjoista. Brennan ei edelleenkään sorru kirjoittamaan hömppää, vaan pysyttelee tiukan asiallisella linjalla, mutta Suhailin ilmaantuminen takaisin kuvioon kyllä oli kirjoitettu ihan riittävän henkeäsalpaavasti ilman hekumoivaa kieltäkin. Maisemakuvaus on edelleen huippuluokkaa ja Brennan rakentaa tunnelman kirjassaan hyvin intensiiviseksi, vaikka kyseessä on jälleen seikkailu, jossa on mukana aimo annos politiikkaa, valtioiden välisiä suhteita ja luonnontieteitä.

Jos et vielä ole lukenut tätä sarjaa, niin suosittelen. Lockwoodin kuvitukset tuovat eloa muutenkin jo eloisaan ja tapahtumarikkaaseen teokseen, mutta koen, että elämästä puuttuu jotakin todella oleellista, mikäli siitä puuttuu Lady Trent. <3