Emman salainen toive - Mari Kujanpää

Kansi: Tiia Javanainen

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29494-8
189 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Mari Kujanpää valitsi jälleen lastenkirjalle aiheen, jonka käsitteleminen ei todellakaan ole helppoa. Minä ja Muro käsitteli laiminlyömistä, koulukiusaamista ja lapsen yksinäisyyttä, Emman salainen toive menee taasen askeleen pidemmälle. Emman äiti on narkomaani ja Emman koko elämä rakentuu tavalla tai toisella äidin sekoilujen ympärille.

Kirja alkaa siitä, kun Emman mummolan naapuriin muuttaa uusi perhe. Harmajilla on kaksi tytärtä, äiti ja isä, ja kaikki niin täydellistä ja normaalia kuin vain voi. Emma puolestaan on muuttanut vastikään ukin ja mummin luo, sillä sosiaalitoimen mielestä Emma ei voi asua enää äitinsä luona. Emma on ollut jo pidempään sosiaalitoimen kanssa tästä asiasta samaa mieltä, mutta avun hakeminen on ollut pienelle lapselle työn ja tuskan takana. Riipaisevaa oli sekin, etteivät mummi ja ukki olleet aikaisemmin edes tienneet heillä olevan muita lapsenlapsia kuin Laura-tädin kaksi tyttöä.

Kirja on kuvattu Emman silmien läpi, joten lukijalle käyvät selviksi hänen epävarmuutensa ja pelkonsa. Emma on jo 12-vuotias, mutta kastelee edelleen öisin sänkynsä, ja kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. On hankala keksiä sanottavaa eikä Emma halua joutua hankaliin sosiaalisiin tilanteisiin, varsinkaan yksin, joten on hyvä, että mummi ja ukki ovat Emman tukena.

Kujanpään kirjassa mahtavaa on sekin, ettei Emma heti löydä onnea Harmajan tytöistäkään. Pidin todella siitä, että Kujanpää ei kirjassaan ota mitään oikoteitä, vaan asioita käsitellään suhteellisen realistisesti. Asiat eivät vain maagisesti käänny parhain päin, vaikka totta kai Emma niin toivoo. Emman on opittava asiat kantapään kautta, mutta onneksi apuun saapuu myös äiti-Harmaja, joka onnistuneella kirjavinkillä saa Emman näkemään asiat hiukan uudesta kulmasta.

Pidin tästä kirjasta paljon, aivan kuten pidin Minä ja Murostakin. Kujanpää osaa tosiaan käsitellä asioita lapsen näkökulmasta, mutta kärsivällisesti ja kuitenkin tarpeeksi ytimekkäästi. Kujanpään molemmissa kirjoissa loistaa poissaolollaan myös holhoava asenne, joka usein tämän kaltaisiin kirjoihin hiipii. Kirjassa käsitellään vaikeaa aihetta, mutta on lukijan tehtävä käsitellä asia omassa päässään haluamallaan tavalla. On myös hyvä, että kirjassa ei vältellä aikuisten ennakkoluuloja tai kierrellä asioita, vaan Emmakin törmää useampaan otteeseen tilanteisiin, joissa aikuisetkaan eivät osaa olla ihan niin tahdikkaita, kuin heidän kenties voisi olettaa olevan.

Ten Thousand Skies Above You - Claudia Gray

Kansi: Craig Shields & Sarah Creech

Harper Teen
2015
ISBN 978-0-06-227899-9
426 s.
☆☆☆☆☆
Oma
A Thousand Pieces of You

Claudia Grayn Firebird-sarjan ensimmäinen osa osui juuri sellaiseen kohtaan, jossa kaipasin hiukan epätoivoista, täysin päätöntä romantiikkaa. Sotketaan mukaan hiukan ulottuvuuksien välistä matkustelua ja mielikuvituksellisia, uusia paikkoja, olin ihan myyty. Ennakkotilasin myös tämän toisen osan, mutta sitten jouduinkin elämäni pahimpaan lukujumiin, ja Claudia Gray (kaikkien muiden muassa) joutui jäämään hyllyyn odottelemaan.

No, nyt sain viimein kirjan luetuksi. Itseasiassa luin siitä ensin hieman, ja sitten kuuntelin loput äänikirjana. Audiblen äänikirjan lukee Tavia Gilbert, joka on ilmiömäinen lukija. Hänen äänensä taipuu hyvin eri henkilöiden ääniksi, joten hyvinkin dialogipainotteisia kohtia oli helppo seurata, vaikkei puhujaa erikseen aina mainittukaan. Joka tapauksessa kulutin viime sunnuntain kuuntelemalla kahdeksan tuntia äänikirjaa sängyssä maaten - enkä edes kertaakaan nukahtanut!

Sarjan toisessa osassa Marguerite saa tietää, että julma Triad-korporaatio on hajottanut hänen rakkaan Paulinsa sielun neljään osaan ja lähettänyt nämä palaset ympäri eri ulottuvuuksia. Margueriten on tehtävä, mitä Triad haluaa saadakseen Paulin takaisin, eikä hinta ole ihan mitätön. Margueriten on petettävä vanhempiensa luottamus useassa eri ulottuvuudessa, ennen kuin Triad kertoo hänelle, minne he ovat kätkeneet Paulin sielun viimeisen osan. Matkalla Marguerite saa huomata, ettei kukaan ihminen ole läpeensä hyvä ja kiltti, ei edes Paul. Margueriten mukana matkalla kulkee Theo, ja kaksikko päätyy joihinkin, köh, yllättäviin tilanteisiin hyppiessään ulottuvuudesta toiseen.

Grayn tyyli kirjoittaa pysyy edelleen tiiviinä ja toiminnantäyteisenä. Jotkin kirjan käänteistä tulivat kieltämättä vähän puun takaa ja olivat ehkä vähän hämäriäkin, mutta lopulta kaikki kyllä käy enemmän tai vähemmän järkeen. Luen juuri parhaillaan sarjan kolmatta ja viimeistä osaa, enkä voi juuri muuta sanoa, kuin että tämän sarjan pääpahis on kenties raivostuttavin pahis, johon olen koskaan ikinä missään milloinkaan törmännyt. Ärrh.

Paul sen sijaan... <3

Kuin surmaisi satakielen - Harper Lee

Kansi: Jenni Noponen

To Kill a Mockingbird
Gummerus
2009 (alkup. 1960)
Suom. Maija Westerlund
ISBN 978-951-24-0575-6
408 s.
☆☆☆☆
Oma

Muistan aloittaneeni tämän kirjan lukemisen ensimmäisen kerran vuonna 2011, jolloin joku keravalaisen pikkulehden toimittaja kysyi minulta, mitä olin juuri silloin lukemassa. Myöhemmin huomasin hänen kääntäneen Harper Leen nimen Lee Harperiksi. Kirja jäi tuolloin ja monen monituiset kerrat sen jälkeenkin kesken, mutta nyt sain sen vihdoin luetuksi. Liekö Maija Westerlundin suomennos tai pokkarin lörpsyvät sivut syynä, mutta huomasin uppoutuvani ensimmäistä kertaa puolta tuntia pidemmäksi aikaa lukemiseen. Mitään syvällisempää analyysiä en tästä nyt kirjoita ja muistattehan, että plagiointi on rikos. ;)

Klassikoksi tämä kirja oli yllättävän mielenkiintoinen. Päähenkilö on 8-vuotias Scout, joka asuu isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa Maycombissa, Alabamassa. Eletään 1930-lukua, aikaa, jolloin mustat ja valkoiset eivät todellakaan olleet samanarvoisia keskenään. Pikkukylän elämää järkyttää tapaus, jossa mustaa nuorta miestä syytetään valkoisen naisen raiskaamisesta. Atticus saa jutun käsiteltäväkseen ja hänen tehtävänsä on saada kylän ihmiset uskomaan mustan miehen syyttömyyteen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Koin kirjan ajoittain todella turhauttavaksi. Pyrin pitämään mielessä ajan, johon kirja sijoittuu, sekä ajan, jolloin se on kirjoitettu, mutta siitäkin huolimatta kirjassa käytetty kieli ja huumori särähtivät pahan kerran korvaan. Niin kai on tarkoituskin, mutta joku herkkähipiäisempi olisi saattanut jättää tämän lukematta. Olen viimeaikoina keskustellut paljonkin naisasiasta ja rasismista erinäisten ystävieni kanssa, ja täytyy sanoa, että siinäpä kaksi asiaa, jotka jakavat porukkaa. Pidän siitä, että saan kuulla hyvin suoria mielipiteitä, jotka joskus poikkeavat hyvinkin paljon omistani. Tähän asiaan sen enempää uppoutumatta haluan kuitenkin sanoa, että Kuin surmaisi satakielen todella herättää pohtimaan omaa moraalikäsitystään.

Kirjan henkilöt, erityisesti Scout ja Atticus, ovat loistavan erilaisia ympäröivästä maailmastaan. Kirjassa sivutaan natsi-Saksan tapahtumia, etelävaltioiden rasismia ja muita yhteiskunnan epäkohtia, mutta kun asiat esitetään kahdeksanvuotiaan lapsen silmien kautta, ne saavat aikalailla uudenlaisen perspektiivin. Yksi mieleenpainuvimmista kohdista kirjassa on, kun Scout kyseenalaistaa opettajansa kaksinaismoralismin. Opettajan mielestä on väärin vihata ja vainota juutalaisia, ovathan he uskovaisia, mutta samalla on ihan oikein syrjiä mustia. Scout ei tätä ymmärrä ja yrittää kääriä pienen lapsenmielensä asian ympärille.

Kaikenkaikkiaan kyseessä on siis epäilemättä klassikkoasemansa ansainnut, mutta sellaiseksi yllättävän helposti lähestyttävä teos, joka saa miettimään asioita uudelta kantilta. Lisäksi Gummerukselle iso kiitos lörpsyvästä pehmeäkantisesta. Näitä Suomen markkinoille lisää, kiitos!

Vuosi 2017 ja mitä se tuo tullessaan

Huh mikä vuosi, eikä se ole vielä edes ohi!

Hyvää 99-vuotispäivää, Suomi! Täällä meillä on -9 astetta pakkasta, ei juurikaan lunta. Sisällä on lämmin ja tuoksuu kahvilta. <3

Olen viettänyt tämän vuoden kärsien masennuksesta ja uupumuksesta. Vuosi ei ole ollut helppo, etenkään, kun totaalinen uupumus vei kyvyn keskittyä ja sitä myötä kyvyn lukea. Lukeminen on peikolle henkireikä, joten voinette kuvitella, kuinka hankalaa esimerkiksi stressin purkaminen on ollut, kun kaikkein paras keino siihen on ryövätty.

Niille, jotka seuraavat lukevaa peikkoa Facebookissa, tämä ei tule yllätyksenä, mutta päätin, että ensi vuonna lukisin vain ja ainoastaan Goodreadsin Best Books of 2016 -voittajat. Tekemistä siinäkin on, sillä kategorioita on 20.

Harmikseni huomasin tänään voittajia katsellessani, että fantasia-kategorian voitto meni J. K. Rowlingin nimellä myydylle Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmäkäsikirjoitukselle. Rakastin nuorena Harry Pottereita ylitse kaiken. Kirjoja tuli seitsemän ja muutama kirja oheen, mutta nyt koko sarjasta on mennyt maku. Uutta kirjaa puskee jatkuvasti ja kirjastossa kun työskentelen, käsieni alta kulkee ihan jatkuvasti miltei identtisiä leffaoppaita ja ties mitä "tietokirjoja", joiden ainoa tarkoitus on kääriä mahdollisimman paljon rahaa. Tällainen meininki ei maistu peikon suussa hyvältä, joten niinpä jätä tuon Kirotun lapsen lukematta ja luen sen sijaan kaikki muut fantasia-kategorian Top 10 -listalle päässeet. Siitäs saatte, Rowling ja kumppanit.

Lopullinen lukulista on siis seuraavanlainen (linkit johtavat kirjojen Goodreads-sivuille):

Fiktio: Liane Moriarty - Truly Madly Guilty
Mysteeri & trilleri: Stephen King - Mr. Mercedes (voittaja oli sarjan 3. osa, End of Watch)
Historiallinen: Colson Whitehead - The Underground Railroad

Fantasia, top 10 (muut kuin ensimmäiseksi sijoittunut):
V. E. Schwab - A Gathering of Shadows - Luettu! ☆☆☆☆☆
Brandon Sanderson - The Final Empire (voittaja oli sarjan 6. osa, The Bands of Mourning)
Karen Marie Moning - Darkfever (voittaja oli sarjan 8. osa, Feverborn)
Patricia Briggs - Moon Called (voittaja oli sarjan 9. osa, Fire Touched)
Charlie Jane Anders - All the Birds in the Sky
Ilona Andrews - Magic Bites (voittaja oli sarjan 9. osa, Magic Binds)
Amy Harmon - The Bird and the Sword
Anne Bishop - Written in Red (voittaja oli sarjan 4. osa, Marked in Flesh)
Darynda Jones - First Grave on the Right (voittaja oli sarjan 10. osa, The Curse of Tenth Grave)

Romantiikka: Colleen Hoover - It Ends With Us
Sci-fi: Pierce Brown - Red Rising (voittaja oli sarjan 3. osa, Morning Star)
Kauhu: Joe Hill - The Fireman
Huumori: Amy Schumer - The Girl with the Lower Back Tattoo
Tieto: Lin-Manuel Miranda, Jeremy McCarter - Hamilton: The Revolution
Muistelma & omaelämäkerta: Paul Kalanithi - When Breath Becomes Air
Historia & elämäkerta: William Shatner - Leonard: My Fifty-Year Friendship with a Remarkable Man
Tiede & teknologia: Frans De Waal - Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are?
Ruoka & keittokirjat: Chrissy Teigen - Cravings: Recipes for All the Food You Want to Eat
Sarjakuvat: Sarah Andersen - Adulthood is a Myth
Runot: Amanda Lovelace - The Princess Saves Herself in this One
Goodreads-kirjailijan debyytti: Alwyn Hamilton - Rebel of the Sands
Nuorten aikuisten fiktio: Ruta Sepetys - Salt to the Sea
Nuorten aikuisten fantasia: Sarah J. Maas - A Court of Thorns and Roses (voittaja oli sarjan 2. osa, A Court of Mist and Fury)
Lastenkirjallisuus: Rick Riordan - The Hidden Oracle
Kuvakirja: Mo Willems - The Thank You Book

Tulen lukemaan näitä kiinnostavuusjärjestyksessä ja epäilemättä osa jää lukematta (esimerkiksi tuo äärettömän ruma kuvakirja), mutta se on ihan OK! Kaikkea ei voi, eikä tarvitse lukea. Hengitä, peikkoseni, hengitä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvää joulunalusaikaa!

JHT : Musta lammas - Mikko Aaltonen

Kansi: Nana Simelius

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29117-6
461 s.
☆☆☆
Oma

Täytin marraskuun 15. 28-vuotta. Olin katsellut tämän kirjan mainoksia jo pitkään vähän sillä silmällä, mutten ollut kehdannut ostaa sitä (kirjojen hinta Suomessa, siitä on puhuttu jo moneen kertaan). Päätin kuitenkin synttäreideni kunniaksi hemmotella itseäni ja ostaa kovakantisen, kotimaisen uutuuskirjan, huolimatta siitä, ettei minulla oikeastaan ole varaa näihin kullanarvoisiin painettuihin kappaleisiin.

Eräs ystäväni joskus sanoi, ettei kenenkään pidä hävetä mitään musiikkia, jota kuuntelee. Musiikin kuuntelemisesta kuuluu tulla hyvä olla, eikä sillä ole väliä, kuka artisti sen hyvän olon tuottaa. Jos minulle olisi 13-vuotiaana sanottu, että tulen vielä joskus kuuntelemaan suomiräppiä, olisin varmasti nauranut ja kovaa. Edustin (ja edustan edelleen) niitä pitkätukkia ja hevareita, joita Jare niin kovin tykkää kirjassaan haukkua (olkoonkin, että esim. Jonne Aaron ja Apocalyptican pojat saavat kyllä tässä kirjassa rispektiä). En olisi uskonut, että ikinä hurahtaisin johonkin näin - ainakin päällisinpuolin - kertakaikkisen pöllöön.

Cheek artistina nousi tietoisuuteeni Timantit on ikuisia -biisillään ja Vain elämää -esiintymisellään. Sittemmin olen kuunnellut hänen musiikkiaan laajemminkin, ja huolimatta tietystä rap-musiikille ominaisesta lesoilusta ainakin joissakin biiseissä on sellaisia viestejä ja merkityksiä, jotka iskevät myös tämmöiselle melkein kolmikymppiselle tädille ihan kotiin. Esimerkiksi Niille joilla on paha olla muistuttaa hyvin siitä, että synkätkin ajat kestävät vain jonkin aikaa, ja sitten aurinko paistaa taas. Vihaajat vihaa opettaa ylpeyttä omasta tekemisestä. Negatiivista palautetta tulee aina, ihan sama mitä teet, mutta jos teet parhaasi niin saat olla ylpeä eikä anteeksi tarvitse pyydellä. Sellaista asennetta Suomeen kaivattaisiin enemmänkin.

Mitä tulee tähän elämäkertaan - miksi on ok kirjoittaa elämäkerta kolmekymppisenä, ei tämä vielä ole hei ohi? - olin yllättynyt monella tapaa. Kirjassa puhutaan ensisijaisesti Jaren urasta, työnteosta, mielisairaudesta (klikinsäästäjä: kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja kavereista - niistä, jotka jollain tapaa kuuluvat rapmaailmaan. Olen aina kehunut tätä piirrettä kaikissa bändikerroissa ja muissa, eikä se tässäkään ollut huono. Ehkä jotenkin ajattelin, että tässä olisi puhuttu Jaren yksityiselämästä enemmänkin, sillä hän viittaa biiseissään tosi usein elämänsä tapahtumiin. Niihin ei kuitenkaan juuri puututa pääpiirteitä syvemmin. Mutta mikäli Jaren ura kiinnostaa, tässä se on koottuna ja tarkasti.

Rapin maailma on minulle todella vieras. En tunnistanut Jaren mainitsemista artisteista ketään (no okei, Kanye Westin, mutta hänetkin täysin ulkomusiikillisista syistä). Jaksoin kuitenkin lukea kirjan siitä huolimatta alusta loppuun, Vaikka julkisuudessa Cheekinä tunnettu miekkonen on ylpeä, kopea, ehkä vähän kusipäinenkin, yksityiselämän Jare on neuroottinen, työhönsä addiktoitunut, kovilla panoksilla jatkuvasti pelaava tyyppi, jolle mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Jarea sen enempää puolustelematta, tämä kirja antaa ymmärtää, että hänkin on vain ihminen.

Gemina - Amy Kaufman & Jay Kristoff

Knopf
2016
ISBN 978-0-553-49915-5
659 s.
☆☆☆☆☆
Oma
Illuminae

Edellisestä blogikirjoituksesta alkaa olla jo niin kauan, että tässähän rupeaa ihan mietityttämään osaanko edes enää. Ihan hirmuisen iso kiitos kaikille teille, jotka ette ole kuitenkaan lukevaa peikkoa hyljänneet hiljaisuudesta huolimatta! Kenties jotkut teistä ovat seurailleet peikon Goodreads-tiliä ja huomanneet, että jonkin verran (sarjakuvien) lukemista on tänäkin vuonna tapahtunut, vaikkei se täällä blogin puolella juurikaan ole näkynyt.

Goodreadsin tilastojen mukaan olen lukenut tänä vuonna 69 kirjaa ja olen 100 kirjan vuositavoitteestani 15 kirjaa jäljessä. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan juuri nyt ole minulle tärkeitä. Pian on uusi vuosi ja uudet tavoitteet, keskitytään sitten niihin. Pyrin edelleen siihen, että lukeminen olisi jälleen hauskaa ja nautinnollista, enkä edes mieti sitä, että suunnilleen puolen vuoden kuluttua pitäisi olla jo taas vinkkauskunnossa. En mieti sitä yhtään. En.

Sen sijaan olen keskittynyt lukemaan kirjoja, joista aidosti innostun. Jotka eivät edes kaukaa haise tippaakaan työlukemiselta. Illuminaen jatko-osa Gemina on juuri tällainen teos. Huolimatta statuksestaan, Gemina sijoittuu toiselle laidalle universumia, siinä on eri päähenkilöt ja täysin eri tapahtumapaikat kuin Illuminaessa. Gemina sijoittuu warp station Heimdallille. Heimdalin päällikön tytär Hanna Donnelly on valmistautumassa Terra dayn juhlintaan uskomattoman komean poikaystävänsä kanssa. Samaan aikaan toisaalla aluksella Nik Malikov kasvattaa setänsä kanssa hallusinogeenista limaa tuottavia alieneita, niin kuin huumekauppaa harjoittavilla House of Knivesin mafiosoilla on tapana.

Kaikki menee hetkessä pieleen, kun Nik pakotetaan salakuljettamaan alukseen kontti, josta kuoriutuu todella ikävä yllätys. Heimdalin sekä Illuminaesta tutun Hypatian kohtalo joutuu uhatuksi, sillä pian aluksessa riehuu karanneiden alieneiden lisäksi myös asein varustettuja erityisjoukkoja, joiden ainoa tehtävä on huolehtia siitä, että Heimdalin madonreika on tarpeeksi stabiili saattamaan matkaan lähestyvän drone-armeijan - henkilövahingoista viis.

Gemina ei ole laisinkaan niin trillerimäinen kuin Illuminae, mutta edelleenkin hyvin toiminnantäyteisellä otteella mennään. Taistelukohtauksia on runsaasti ja Gemina hyödyntää samanlaista mielikuvituksekasta ja leikkisää taittoa kuin Illuminaekin. Kirjaa saa välistä pyöritellä ihan tosissaan käsissään pystyäkseen lukemaan kaikki tekstit. Rakastin tätä kirjaa vähintään yhtä paljon kuin Illuminaeta, mutta kaikkein eniten haluan tietää, kuinka nämä kaksi tarinanhaaraa nivoutuvat lopulta yhteen. <3

Voro - Janne Kukkonen

Like Kustannus
2016
ISBN 978-952-01-1319-3
280 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Aloitin suunnilleen vuosi sitten projektin, jossa tavoitteena oli tutustua sarjakuvien nykytarjontaan paremmin. Kyseessä oli aineistolaji, josta en tiennyt juuri mitään (enkä voi väittää vieläkään olevani mikään asiantuntija, kunhan nyt tiedän nimeltä muutaman sarjan), ja työkaverini osoitti tämän puutteen aiheuttamat jäljet työssäni. Niinpä otin, ja päätin perehtyä asiaan hiukan paremmin, joskaan aika ei riitä syventävään sarjakuvatutkimukseen.

Tajusin kuitenkin, että kotimainen sarjakuva on jäänyt melko vähälle huomiolle kuluneen vuoden aikana. Oikeastaan ainoat kotimaiset sarjakuvat joita säännöllisen epäsäännöllisesti seuraan ovat Mummo ja J.P. Ahosen työt. Kun siis huomasin tämän varsin herkullisen näköisen sarjakuva-albumin internetin aalloilta, päätin oitis tilata sen omaksi (huomaatteko, yritän edelleen kantaa korteni kekoon Suomen kuolevan kirja-alan puolesta). Albumin saatuani nielaisin sen yhdeltä istumalta ja tässä sitä nyt ollaan, Goodreadsin mukaan kaksi kuukautta myöhemmin, kirjoittamassa arviota. Ai miten niin muka tässä olisi nyt parantamisen varaa ja kunnolla?

Lilja haaveilee mestarivarkaan urasta, mutta hänen maailmansa on häntä vastaan. Hän on pieni, mutta ketterä tyttönen, jota kiltamestari kertakaikkiaan halveksuu koko sydämellään. Liljaan uskoo oikeastaan vain hänen oppi-isänsä, muttei vanhalla kääkällä ole oikein vaikutusvaltaa auttaa Liljaa urallaan eteenpäin. Niinpä Lilja päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja muutaman mutkan kautta Lilja päätyy kolmen kuninkaan aarteen jäljille.

Kukkosen sarjakuva on joutuisaa, menevää, tilavaa. Hän kuvaa liikettä hyvin ja pitää tunnelman hyppysissään. Paikoin Liljan alkuvaiheet toivat mieleen klassikkopelin nimeltä Thief, jonka ihan ensimmäiset tehtävät ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, jotka Lilja kohtaa. Mielleyhtymä oli kuitenkin (ainakin minulle itselleni) vain positiivinen ja kannusti lukemaan eteenpäin. Voroa lukiessa sai muutamassakin kohtaa pidätellä ihan hengitystään, kun Lilja oli niin hilkulla keikahtaa tai tipauttaa jotakin.

Juonensa puolesta Voro on loistava, joskin vähän turhan selvästi ensimmäinen osa. ~.n En kuitenkaan tästä mitenkään pahastunut, sillä Kukkosen tyyli ja tarinankerronta olivat niin loistavia, että tätä jäi janoamaan lisää. Mielellään ennemmin kuin myöhemmin, kiitos!

Jäälohikäärme - George R. R. Martin

Kirjava
2016 (Alkup. 2014)
Suom. Satu Hlinovsky
ISBN 978-952-5802-12-2
118 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Voisi kenties lievästi ilmaisten sanoa, että lukujumi jatkuu edelleen. Luen todella vähän, ja ne vähät mitä luen, eivät ole juuri inspiroineet kirjoittamaan postauksia. Tuntuu, ettei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi sanonut. Ei ole alkuperäisiä mielipiteitä, jotka eroaisivat jotenkin joukosta. Toistelen vain sanoja, joita olen nähnyt muiden käyttävän. Siinäpä kirjablogistin kriisi pähkinänkuoressa.

Syksy lähenee ja tänä vuonna kirjavinkkauskiintiöni hoitaa joku toinen, sillä en itse siihen hommaan vielä kykene. Minulla on vinot pinot kirjoja luettavana, mutta mikään niistä ei kutsu. Aloitan jonkun ja totean, ettei minua kiinnosta lukea taas kerran jotain sellaista, mitä olen jo lukenut tuhanteen kertaan aikaisemminkin. Anteeksi vain, mutta lyyrinen kieli ei pelasta perinpohjin tyhjiin kaluttua juonta.

No, päätin hetkeksi herätä sarjakuvista rakentamastani pesästä ja lukea jotain ns. "oikeaa", jota kehtaa vaikka vinkatakin. Martin on hyvä kirjailija, vahva tekijä. Olen lukenut Tulen ja jään laulusta kaksi ensimmäistä osaa (englanniksi), joten tiesin vähän, mitä odottaa. Jäälohikäärme on selvästikin nuoremmalle yleisölle tarkoitettu. Kirjassa on runsas kuvitus ja vain muutamia kokonaisia aukeamia tekstiä. Fantasiamaailmoista innostuneille, lukemista vasta aloitteleville tai jo jonkin verran osaaville, tässä on oikein loistava seikkailutarina. Sanottakoot nyt kuitenkin sen verran, että Martinille ominaiseen tyyliin kuolemaltakaan ei ihan onnistuta välttymään.

Päähenkilö on pikkuinen tyttö, Adara, joka on syntynyt keskellä kylmintä talvea. Hänen äitinsä menehtyi synnytyksessä ja Adaraa pääsi pakkanen puraisemaan niin, ettei kylmyys haittaa häntä kuten muita ihmisiä. Adara tutustuu jäälohikäärmeeseen, myyttiseen olentoon, joka ilmestyy taivaalle vain kaikkein tiukimpien pakkasten aikaan. Maailmassa soditaan, ja Adara perheineen uhkaa jäädä sodan - ja sodassa lentävien, tulta syöksevien mutta kylmänarkojen lohikäärmeiden - jalkoihin.

Ihan pienenpienille lapsille en tätä suosittelisi, mutta 3.-6. luokkalaisille kylläkin.

Mätä - Siri Pettersen

Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-528-7
499 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi oli ihan mieletön lukukokemus. Rakastin sen hahmoja ja maailmaa, sekä siinä olevaa mytologiaa. Hihkuin innosta, kun huomasin, että toinen osa tulee ja vielä enemmän, kun huomasin, että kolmas osa tulee vielä tämän vuoden aikana. Syksy ei noin niin kuin yleensä ole mikään suosikkivuodenaikani, mutta jos saan käsiini tämän sarjan viimeisen osan, uskon selviäväni syksystä jälleen hengissä. Varoitettakoon, että niille, jotka eivät ole vielä lukeneet sarjan ensimmäistä osaa (hyi hyi), tässä tekstissä on spoilereita. Älkää siis spoilaantuko, vaan painukaa lukemaan ensimmäinen kirja. Mitä pikemmin, sitä parempi!

Mätä jatkaa siitä, mihin Odininlapsi jäi. Hirka on matkustanut Korpinkehän kautta pois Yminmaasta suojellakseen Rimeä, omiensa pariin tänne meidän maailmaamme. Pettersen laajentaa universumiaan tosin tässä kirjassa melko reilulla kädellä, sillä jo olemassa oleviksi tiedettyjen maailmojen lisäksi Korpinkehien kautta pääsee vaikka minne. Hirka asuu Yorkissa olevan kirkon kellotornissa korppinsa Kuron kanssa ja koettaa tulla toimeen vieraassa maailmassa. Hänen suojelijanaan on isä Brody, pappi, joka ei kysele turhia. Yminmaassa Rime on noussut Korpinkantajaksi ja hallitsee Neuvostoa, mutta hänen päätöksiinsä eivät kaikki todellakaan ole tyytyväisiä. Asiaa ei yhtään auta se, että vaikka Hirkan poistumisen piti lopettaa sokeiden vyöry Yminmaahan, sokeita on edelleen tavattu pitkin yhtätoista valtakuntaa. Rimelle, ja pian Hirkallekin, käy hyvin selväksi, että heidän eronsa on täysin turha. Molemmilla on kuitenkin taistelunsa taisteltavanaan.

Rakastin tätä kirjaa. Pettersen osaa punoa tarinaa, joka pysyy mielenkiintoisena ja pitää lukijan herkeämättä otteessaan. Suomennos on erinomainen, eikä tässä kirjassa ollut tietoakaan ensimmäistä osaa kiusanneista kirjoitusvirheistä. Mätä on täynnä juonikoukkuja ja -silmukoita, eikä hahmoista oikein ota selvää ennen kuin vasta aivan lopussa. Mikä ihmeellisintä tosin, Pettersen onnistuu tekemään pahiksista pidettäviä vain muutamassa kappaleessa ilman, että se tuntuu mitenkään oudolta. Hänen luomansa motiivit ovat uskottavia ja hahmot toimivat vakuuttavasti omien tarkoitusperiensä mukaan.

Tässä teoksessa on vähän väliosan tuntua, sillä kirjassa tapahtuu aivan hirvittävä määrä kaikkea ja välillä oli hiukan hankala muistaa hahmoja ensimmäisestä osasta, erityisesti mitä tulee Neuvostoon. Yllättävän hyvin avainhenkilöt kuitenkin palautuvat mieleen, eikä minulle ainakaan ehtinyt tulla laisinkaan sitä eksymisen tunnetta, joka toisinaan iskee kun pitkästä aikaa jatkaa jotakin sarjaa. Mukaan tulee jonkin verran uusia lankoja, eikä mitään edellisistä vielä tässä kirjassa päätellä, mutta odotan todella suurella mielenkiinnolla, minkälainen kudelma tästä vielä tulee. Tämä on yksi parhaita fantasiasarjoja, joita olen aikoihin lukenut. Jatkoa, kiitos!

Kesän jälkeen kaikki on toisin - Siri Kolu

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29090-2
112 s.
☆☆☆
Kirjasto

Vietin eilen lukupäivää Tikkurilan kirjaston lastenosaston työhuoneen sohvalla odotellessani, että yleiskokous alkaisi. Päivän ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat todella rattoisasti lukiessani tätä Siri Kolun uutukaisteosta, joka houkutti paitsi upealla kannellaan ja ohukaisuudellaan, myös aiheellaan. Työlukemisena tämä oli yllättävän kevyt, kiva ja helppolukuinen, vaikka aihe on vaikea eikä Kolun kielikään ole yksinkertaisimmasta päästä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo 17-vuotiaasta Peetusta, syntyjään Petrasta, joka on aina identifioitunut pojaksi. Tytöksi syntyminen oli virhe, jonka Peetu on päättänyt korjata, ja hän onkin prosessissa jo suhteellisen pitkällä. Teknisten asioiden sijaan teos keskittyy enemmänkin Peetun elämässä tapahtuviin muutoksiin sekä hänen läheistensä suhtautumiseen.

Peetu on luonteeltaan mietiskelijä, samoin kuin Peetun isä. Hänen äitinsä on mainosalalla töissä ja todella nopea liikkeissään ja väkevä mielipiteissään. Peetun isoveli on tullut tässä suhteessa äitiinsä. Peetu saa isältään parhaan mahdollisen lahjan, kun tämä ottaa pojan mukaansa purjelentämään. Ilmassa Peetu saa tilaisuuden jakaa ajatuksiaan isänsä kanssa, joka ymmärtää yllättäen enemmän ja paremmin kuin poika osaa odottaakaan.

Kolun valitsema aihe on sellainen, josta on kirjoitettu jonkin verran ja aina eri tavoin. Kokemus on jokaisen henkilön kohdalla erilainen ja läheisten suhtautuminen vaihtelee. Peetun muutos ei suju ihan ongelmitta, mikä lienee melko itsestään selvyys. Mielestäni Kolu kirjoittaa hyvin Peetun ajatusmaailmaa auki, sillä Peetu on muutokseensa todella keskittynyt ja unohtaa helposti toimiensa vaikutukset kaikkiin hänen ympärillään oleviin ihmisiin kuten hänen tyttöystäväänsä Aamuun. Kirjassa laitetaan monen ihmisen identiteetit uusiksi, ei pelkästään Peetun.

Minulle, henkilökohtaisesti, kirjan pilaa kuitenkin sen runollisuus ja kauneus. En tykkää kikkailusta, en sitten yhtään. En pidä siitä, että sanotaan juttuja muttei sitten kuitenkaan sanota, vaan jätetään sanomatta ja toivotaan, että kyllä se lukija täältä rivien väleistä tulkitsee. Joku tykkää sellaisesta, mutta samat ihmiset varmaan tykkäävät runoudestakin. Minä en. Pidän siitä, että puhutaan suoraan asioista, kirjoitetaan keskustelut auki ja annetaan hahmoille sitä kautta mielipiteitä ja syvyyttä. Tässä kirjassa on hyvin sille sopivaa ilmassa leijailua ja keveyttä, mutta minulle tämä on ihan pikkuisen huti. Oikea kirja oikealle lukijalle, ja sillai.

Syvään veteen - Anne-Maija Aalto

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29469-6
253 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Olen pikkuhiljaa ja hyvin varovaisesti palannut työlukemisen pariin. Nykyisellään minulla on eteisessä kirjakassi, jossa on työlukemiseen tarkoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa yhden kerrallaan, ei enempää, ja kun sen yhden on lukenut, se pitää palauttaa eikä tilalle ole pakko ottaa uutta jos ei tahdo. Kirjakassista ei myöskään ole pakko ottaa lukuun kirjaa, jos ei halua, vaan saa lukea ihan mitä vaan mitä kotoa löytyy, tai jos ei tee mieli, niin ei tarvitse tehdä sitäkään vähää. Katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee liikkeelle, mutten minä kyllä lukemattakaan osaa olla.

Anne-Maija Aallon Syvään veteen on saanut kunniamaininnan Otavan kirjoituskilpailussa, ja hyvästä syystä. Kirjan kieli on eheää ja kaunista, juoni on kokonainen ja etenee hyvin ja miellyttävällä temmolla. Teoksen päähenkilö on 15-vuotias Taika, joka menettää äitinsä auto-onnettomuudessa. Taikan isä pakenee muistojaan ja kipuaan ulkomaille, jättäen Taikan yksin Suomeen, tädin hoiviin vieraaseen kaupunkiin. Taika jää surunsa kanssa hyvin yksin, eikä osaa oikein purkaa sitä kenellekään. Koulussa hän tutustuu Maddeen, joka saa juosta yöjalassa niin paljon kuin häntä huvittaa ilman, että hänen äitinsä edes huomaa hänen olleen poissa. Lisäksi uudessa koulussa äidinkieltä opettaa ihana Antti, joka ihan varmasti katsoo Taikaa eri tavalla kuin muita oppilaitaan.

Syvään veteen kuvaa mielestäni todella hienosti nuoren tytön selviytymistaistelua, kun kaikki tuttu revitään pois ja missään ei ole oikein hyvä olla. Kaikki ahdistaa ja pelottaa, mutta kenellekään ei oikein voi puhua, joten Taika luo nahkansa uudestaan ja uudestaan, yrittää olla aikuisempi ja itsevarmempi ja haavoittumattomampi kuin onkaan.

Kirja on tiiviisti todellisuudessa kiinni ja Taika voisi olla kuka tahansa 15-vuotias tyttö, jonka elämä on muuttunut pysyvästi täysin. Hän on hyvin samaistuttava päähenkilö, mutta samalla jokseenkin ennalta-arvattava. Olisin kenties toivonut, että kirjassa olisi päädytty erilaisiin ratkaisuihin, tehty jotakin yllättävämpää ja kenties uudempaa. Tällaisenaan kirja tuntuu jossain määrin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus ennenkin. Silti, tämänkaltaisista tarinoista Syvään veteen on ehdottomasti kärkipäässä, niin kielellisesti, juonellisesti kuin hahmokaartiltaankin. Jonkin verran olisin kenties kaivannut lisäeloa sivuhenkilöihin, mutta toisaalta Taika on kirjassa minä-kertoja, ja itsekin joskus teininä olleena tiedän, kuinka vähän tilaa ajatuksissa on muille ja muiden ominaisuuksille.

Toivottavasti Aalto kirjoittaa vielä jotakin muutakin, sillä alku on ainakin hyvin vahva!

Nutcase - Laura Lähteenmäki

WSOY
2016
ISBN 978-951-0-41617-4
195 s.
☆☆☆
Kirjasto

Tosi monet kotimaiset nuortenkirjat ovat olleet minulta tänä keväänä pannassa ihan vain jo siitä syystä, että niiden lukeminen muistuttaa liiaksi työstä, enkä tahdo enää toisintoa viimeisimmästä, ihan liian kauan kestäneestä lukujumista. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Lähteenmäeltä lukemistani kirjoista, joten olin siis ihan syystä innoissani, kun huomasin, että häneltä tulee jälleen uusi, nuorille suunnattu teos. Paitsi että kirjan kansi on todella hieno ja miellyttää ainakin tämän peikon värisilmää, kirjan aihekin on melko ajankohtainen.

Nutcase kertoo sisaruksista, Juhosta ja Saimista, jotka ovat kasvaneet maalla seuranaan lähinnä toisensa. Sisarukset ovat todella läheisiä, mutta nyt on tullut Juhon aika muuttaa kaupunkiin käymään lukiota. Saimi jää vielä vuodeksi jälkeen. Elämä tuntuu todella tyhjältä ilman Juhoa, ja Saimi saa pian huomata, että Juhon kaverit ovat Juhon kavereita, ja ettei Saimilla oikeastaan ole omia kavereita. Pienessä koulussa ei ole ketään, josta olisi Juhon korvaajaksi, joten Saimi uppoaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja blogeihin. Erityisesti häntä kiehtoo Juhon koneelta löytynyt Leluni on pakattu -blogi, jossa Sumu purkaa tuntojaan maailmasta ja häntä kohdanneista vääryyksistä.

Lähteenmäen uutukainen puuttuu mielestäni todella hyvin siihen, kuinka nopeasti ihmiset tekevät oletuksia muista muutamien hyvin huterien yksityiskohtien perusteella. Menemättä Sumuun sen syvemmin, täytyy tunnustaa, että tulee sitä itsekin joskus vedettyä johtopäätöksiä muista ihmisistä esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he isoja alkukirjaimia kirjoittamissaan viesteissä, kiroilevatko he paljon tai käyttävätkö hymiöitä täydentääkseen muutoin tunteesta riisuttua formaattia. Nutcasessa käy hyvin ilmi, kuinka nopeasti oletuksista tulee ihmismielen pyörityksessä totuuksia, joiden varaan sitä rakentaa ties mitä mielikuvitusrakennelmia.

Vaikka kirja on ajankohtainen ja käsittelee aihettaan hyvin inhimillisellä tavalla, koin sen jollain tapaa hankalaksi. En oikein saanut otetta Saimista tai Juhosta, joten kiintyminen kirjan hahmoihin jäi hyvin alkeelliselle tasolle. Juhon muutos on hyvin äkkinäinen, ja vaikka yritin selitellä itselleni, että kyllähän nyt kaupunkiin muuttanut teini väkisinkin muuttuu, mutta Juhon täysi 180 asteen käännös oli liian äkillinen, ainakin minulle. Saimi oli ehkä vähän lähestyttävämpi hahmo jo siksikin, että toimii kirjan kertojana. Saimikin tosin oli vähän sellainen liukas luikero, jonka päämääristä ja oikeista mielipiteistä oli vähän turhan hankala ottaa selkoa.

In the Labyrinth of Drakes - Marie Brennan

Kansi ja kuvitus: Todd Lockwood

Tor
2016
ISBN 978-0-7653-7763-0
350 s.
☆☆☆☆☆
Oma
A Natural History of Dragons
The Tropic of Serpents
The Voyage of the Basilisk

Marie Brennanin Lady Trent -sarja on sellainen, jota odotan aina tulisilla hiilillä hypähdellen. Ennakkotilasin tämän viimeisimmän osan heti, kun huomasin sen olevan saatavilla, eikä minun tarvinnut miettiä hetkeäkään mihin käyttäisin kuukausittaisen Audible creditini nähtyäni tämän uutuuslistalla. Kate Reading on minulle Lady Trent.

Silti, tänään huomasin, että äänikirjan verkkainen tahti ei riittänyt, vaan Isabellan viimeisintä seikkailua piti päästä ahmimaan huomattavasti nopeampaan tahtiin. Niinpä nappasin käsiini kirjan, asetuin mukavimmassa yöpuvussani sänkyyn ja luin. Luin, luin ja luin, kunnes kirja loppui kesken ja sydämeni revittiin brutaalisti rinnastani tajutessani, että joutuisin odottamaan seuraavaa osaa ainakin vuoden, huonolla tuurilla vieläkin pidempään.

Sarjan neljännessä osassa Isabella matkustaa uskollisen kumppaninsa Thomas Wilkerin kanssa Akhiaan, aavikkovaltioon, jossa heidän on tarkoitus osallistua lohikäärmeiden kasvattamista tutkivaan projektiin. Oikeammin, heidän on tarkoitus johtaa kyseistä projektia, heidän edeltäjänsä osoittauduttua tehtävässään epäpäteväksi. Isabellan edellisestä matkasta on nyt kolmisen vuotta aikaa, eikä Suhailista ole kuulunut tämän ajan kuluessa sanaakaan. Komea arkeologi kuitenkin edelleen häälyy Isabellan mielessä, ja kun tämä nyt sattumoisin on kotoisin Akhiasta, Isabella lähestyy uutta työtehtäväänsä lepattavin sydämin. Akhiassa paljastuu monen monituista asiaa, jotka heittävät Isabellan uskomukset, tietämyksen ja lohikäärmeasiantuntemuksen täysin päälaelleen.

Rakastin tätä neljättä osaa kenties enemmän kuin yhtäkään aiemmista kirjoista. Brennan ei edelleenkään sorru kirjoittamaan hömppää, vaan pysyttelee tiukan asiallisella linjalla, mutta Suhailin ilmaantuminen takaisin kuvioon kyllä oli kirjoitettu ihan riittävän henkeäsalpaavasti ilman hekumoivaa kieltäkin. Maisemakuvaus on edelleen huippuluokkaa ja Brennan rakentaa tunnelman kirjassaan hyvin intensiiviseksi, vaikka kyseessä on jälleen seikkailu, jossa on mukana aimo annos politiikkaa, valtioiden välisiä suhteita ja luonnontieteitä.

Jos et vielä ole lukenut tätä sarjaa, niin suosittelen. Lockwoodin kuvitukset tuovat eloa muutenkin jo eloisaan ja tapahtumarikkaaseen teokseen, mutta koen, että elämästä puuttuu jotakin todella oleellista, mikäli siitä puuttuu Lady Trent. <3

Viiden kirjan haaste

Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Mari paiskaisi minua haasteella (helmikuun alussa, köh, kesti hiukan), johon nyt vastaan! Tarkoituksena siis vastata viiteen kysymykseen viidellä kirjalla. Mikäli sinua (juuri sinua) ei ole vielä haastettu, mutta haluaisit osallistua, niin BAM! nyt sinut on haastettu! Voit listata viisi kirjaa myös missä tahansa sosiaalisessa mediassa. Lukeva peikko löytyy Facebookista, Twitteristä, Instagramista ja nyt myös Tumblrista! Tägää ihmeessä postaukseesi meikäläinen, niin käyn ihmettelemässä ja poimimassa matkaan lukuvinkit. <3

Pitemmittä puheitta, tässä lukevan peikon viisi kirjaa:

1. Kirja, jota luen parhaillaan:

Parhaiten tähän voisin vastata linkittämällä iloksenne Goodreadsin luettavien listan. Aktiivisesti juuri NYT tosin kuuntelen äänikirjana Marie Brennanin In the Labyrinth of Drakesia, sekä (vähän tuulestani riippuen) Hannah Kentin The Burial Ritesia. Kirjakirjoina luettavan on juuri nyt Marieke Nijkampin This Is Where It Ends sekä Renee Ahdiehin The Wrath & The Dawn.

2. Kirja, josta pidin lapsena:

Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua. Vaikka olen nykyisin aivan järkyttävä kirjahyllysnobi (siis kirjojen pitää olla kiiltäviä, uusia ja teräväkulmaisia), säilön edelleen hyllyni kätköissä tätä 60-luvulta peräisin olevaa kammottavan keltaista, selästään repsottavaa lastenkirjaa, jonka päähenkilö on mäyräkoira Diogenes ja sivuhahmona maailman suloisin tanskandoggi Mooses. Täytynee lukea tämä pian uudestaan, oih. <3

3. Kirja, joka jäi kesken:

Näitä on lukemattoman monia, mutta sanottakoon nyt ihan ensimmäiseksi mieleen tullut Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. Meh. Liian korkealentoista scifiä tämän peikon makuun, vaikka isäntä jaksaa edelleen hehkuttaa taisteluautismia. TAISTELUAUTISMI, oikeasti?! Tirsk.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:

Näitäkin on niin pitkä lista, etten tiedä mistä edes aloittaisin. Yksi ikuisuuden mukanani pysynyt kirja on ehdottomasti Gavriil Trojepolskin Bim Mustakorva. Toinen aikuisemmalla iällä vaikutuksen tehnyt kirja oli Terhi Rannelan Läpi yön. Nämä eivät ole ainoat, mutta varmastikin tärkeimpien joukossa.

5. Kirja, johon aina palaan:

Nykyään aikaa on töiltä ja aikuisten riesana olevilta asioilta niin vähän, etten juurikaan lue uudestaan kirjoja, jotka olen lukenut joskus aikaisemmin. Yleensäkin muistan melko hyvin, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. Jos jonkin kirjan (tässä tapauksessa kirjasarjan) uudelleen lukemista olen miettinyt, niin Harry Pottereiden. Keskustellessani näistä innostuneiden ihmisten kanssa, saan huomata uudestaan ja uudestaan, kuinka paljon pieniä yksityiskohtia on painunut unholaan. Tilasin jo hienon kirjanmerkinkin (ja sain ranskalaiselta ystävältäni pari lisää), jotka sopivat Harry Pottereiden lukemiseen paremmin kuin mainiosti. Kenties otan tästä itselleni projektin! Tai siis lukuhaastehan siitä jo on olemassa. En kyllä yhtään odota innolla neljättä kirjaa. En, en edes vähän. Sirius! ;~;

Everything everything - Nicola Yoon

Kansi ja kuvat: David Yoon

Delacorte Press
2015
ISBN 978-0-553-49664-2
310 s.
☆☆☆☆
Oma

Goodreadsin laskurin mukaan olen lukenut tänä vuonna jo 32 kirjaa. Moniko niistä on päätynyt tekstinä tänne blogiin? Ei kovinkaan moni, suunnilleen puolet. Luovuin jo jokin aika sitten sarjakuvien jatko-osista kirjoittamisesta, sillä tuntuu turhalta kirjoittaa jostain sellaisesta, mikä on jo suurimmilta osin käsitelty. Sarjakuvia olenkin lukenut ihan reippaasti, jotenkin ne tuntuvat edelleen helpomminlähestyttäviltä kuin nämä varsinaiset pitkät romaanit. Ei sillä, luin tämänkin kahdessa päivässä, mutta aloittaminen oli työn ja tuskan takana. Kenties vielä joskus saan takaisin itsevarmuuteni siitä, että pystyn ihan oikeasti lukemaan monta sataa sivua ilman ongelmia. En tiennytkään, että lukujumi voi jättää näin syvät arvet.

Nicola Yoonin Everything Everything tarttui matkaan ensiksikin upean kantensa takia (kansi on livenä vielä jonkin verran upeampi, sillä siinä on tekstuurit kohdillaan), ja toisekseen mielenkiintoisen synopsiksen takia. Kirja kertoo Medeleinesta, joka on allerginen maailmalle. Hän on joutunut viettämään koko elämänsä neljän seinän sisällä, vangittuna taloon, jossa sisäilma puhdistetaan säännöllisin väliajoin, ruoka on tarkkaan valvottua ja kirjatkin saapuvat bakteereista puhdistettuina ja muoviin pakattuina. Miten realistista tuo viimeisin sitten on, mene ja tiedä. Eräänä päivänä Madeleinen naapuriin muuttaa uusi perhe, jonka poikaan Madeleine oitis ihastuu. Olly on vieras ja kiehtova ja komea ja Ollyn huoneen ikkuna on sopivasti Madeleinen ikkunaa vastapäätä.

Vaikka kirja on lopulta ihan puhdasta höpöhöpöä, mutta hyvin kirjoitettua sellaista. Madeleinen maailma on todella rajoittunut ja mielestäni Yoon kuvaa hyvin sitä, miten ihminen sopeutuu kulloisiinkin olosuhteisiin. Olemme me melkoisia selviytyjiä. Ollyn ilmaantuminen Madeleinen elämään vie tytön kertakaikkiaan mennessään ja voisin hyvin kuvitella, että kun ihminen joka ei juuri ole ollut kosketuksissa muiden ihmisten kanssa paitsi internetin välityksellä, kohtaa uuden ja ihmeellisen, komean ja ystävällisen pojan, joka osoittaa mielenkiintoa, niin miten sellaista nyt vastustaisi? Jos kaipaa siis jotain kevyttä, mutta kuitenkin vähän erikoista, niin tässä on oiva valinta siihen tarpeeseen. Loppua kohti kirja tosin paranee/pahenee, miten sen nyt haluaa nähdä, sillä tässäpä onkin sellainen juonenkäänne että huh!

Risteys - Tuula Kallioniemi

Otava

2016

ISBN 978-951-1-29587-7

90 s.

☆☆☆☆

Kirjasto

Olen pyrkinyt välttelemään työlukemista niin paljon kuin suinkin, sillä pelkään "pakkolukemisen" aiheuttavan uuden lukujumin, enkä kestäisi sellaista. Lukeminen on minulle niin suuri henkireikä, että sen puuttuminen elämästä jättää valtaisan tyhjiön, jota ei pysty täyttämään sitten millään. Joten olen ollut syystäkin varsin varovainen näiden mahdollisten vinkkauskirjojen suhteen.

Törmäsin hyllyttäessäni Kallioniemen uutuuteen nimeltä Risteys, ja jäin kiintoisan kannen (jonka suunnittelijan nimi oli peitetty milläs muullakaan kuin kirjaston viivakooditarralla) vuoksi lueskelemaan takakantta. Mielenkiinnon herätti se, että kirjan päähenkilö on 13-vuotias, mutta kirja sijaitsee kuitenkin lastenosastolla. Koska kyseessä on hyvin hyvin ohut teos, päätin lukaista tämän läpi ihan vain nähdäkseni, voisinko nipottaa hankinta- ja luettelointiosastolle väärin menneestä sijoittelusta. Tämän asian suhteen istun edelleen aidalla, enkä tiedä kumpaan suuntaan kallistuisin.

Risteys koostuu 13:sta lyhyestä tarinasta, joiden taustalla häärää skootterikolariin joutunut ja sittemmin suojelusenkeliksi muuttunut Mika, kulmakunnan kovanaama ja tunnettu pahantekijä. Tarinat ovat todella lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Teksti on hyvin kulkevaa eikä liian yksityiskohtaista, joten tätä voisi hyvinkin suositella kuudes- tai seitsemäsluokkalaiselle, jota lukeminen ei kiinnosta yhtään. En tosin ole ihan varma, onko tässä kirjassa tarpeeksi koukkua saamaan sellaisia tyyppejä lukemaan tätä kirjaa enempää. Kallioniemeltä kuitenkin hyvä veto kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta vain 90-sivuinen kirja, jollaisen jokainen nuori varmasti jaksaa lukea. <3

Pidin kirjassa olevasta salavihkaisesta kirjavinkkauksesta, josta tunnistin ainakin Kirsti Kurosen Pahan puuskan ja Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen. Molemmat kelpo kirjoja, jotka kannattaa lukea, mikäli rankat aiheet kiinnostavat mutta suhteellisen vähäinen sivumäärä on kuitenkin kriteerinä. En ole varma oliko kirjaan ujutettu muitakin, kenties minulta vilahti ohi jokin!

K18 - Johanna Hulkko

Kansi: Sylvester Kivelä & Saana Nyqvist

Karisto
2016
ISBN 978-951-23-6074-1
103 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Kotimaisia nuortenkirjoja ilmestyy aivan liian vähän, se on tosiasia, joka meidän kaikkien on myönnettävä. Harvoin nekään vähät, joita markkinoille kotimaasta tuotetaan, ovat näin loppuun asti mietittyjä ulkoasultaan, ja siitä tälle kirjalle iso kiitos. Satasivuinen, pehmeäkantinen läpyskä, jota kirjovat valokuvat (eivätkä mitkään lapselliset kuvitukset), isofonttinen ja helppolukuinen, kyllä tällaista kelpaisi tarjota nuorille, joiden on pakko lukea edes jotakin.

K18:n päähenkilö on Aksu, CS- ja ES-jonne. Aksu asuu vanhempiensa, kahden sisaruksensa ja äkäisen koiransa kanssa kaksikerroksisessa omakotitalossa kaupungin ulkopuolella ja seurustelee ihanan sirkusta harrastavan Marian kanssa. Seksi on jo kuvissa, mutta Aksu tunnustaa olevansa nössö, joka ei ryyppää. Viinahan maistuu pahalta, yäk. Aksun vanhemmat tykkäävät matkustaa, mutta viisihenkinen perhe ei ikinä mahdu samaan hotellihuoneeseen, joten varaa matkusteluun ei aina ole. Vihdoin Aksu on niin vanha, että lupautuu jäämään koiravahdiksi yksin kotiin sillä aikaa, kun muu perhe on viikonlopun yli poissa. Ensimmäinen kerta menee ihan hyvin, Aksu pyytää kaverinsa kylään ja pojat pelaavat seeässää ja juovat eeässää, niin kuin kirjassa sanotaan.

En ole tähän päivään mennessä onnistunut lukemaan Nörttiä lähinnä kirjassa käytetyn kammottavan puhekielen takia. Tämä kirja meinasi joutua saman kirveen alle. Pelaan paljon, siis todella paljon, mutten kylläkään seeässää. MLG- ja 360-läpät eivät tee vaikutusta, eivät edes vähän. En siis kenties ole oikeaa kohderyhmää tälle kirjalle ja vastikään läpikäymäni Assembly-kokemuksen jälkeen en ole edes hirveän sympaattinen CS-jonneja kohtaan.

Pahinta kirjassa ei kuitenkaan ole päähenkilön huumori tai hänen käyttämänsä kieli. Uskoisin, että nämä varmasti vetoavat oikeaan kohdeyleisöön. Kirja on lyhyt, puhuu nuorille ajankohtaisista aiheista ja käyttää samaa kieltä kuin he. Puhekielisyys saattaa olla joillekin hankalaa, sillä Aksu kirjoittaa auki sanoja, jotka muuten kulkevat lyhentein (äm äl gee, esim.) ja voivat täten olla hankalia hahmottaa. Kirjan alussa mietin, noinkohan tässä on vedetty vähän överiksi, sillä Aksulla on kaikelle, siis ihan kaikelle, jokin lempinimi, väännelmä tai läppä, jota hän käyttää. Aksun tapaan nimittää kaikkea jollain muulla kuin oikealla nimellä kuitenkin tottuu. Pahinta tässä on valistuksellinen teema, joka paistaa melko ilkeästi läpi siitäkin huolimatta, että Aksu vakuuttaa taka-ajatuksettomuuttaan. Alkoholi ja sen (liika)käyttö sekä seksi ovat aiheita, jotka epäilemättä kiinnostavat kohderyhmää, mutta eikö niistä ihan oikeasti voi kirjoittaa ihan vaan sellaisena kuin ne ovat, ilman sormenheristelyä ja kirjaan ympättyä terveystiedon maikkaa, jonka viisauksia Aksu välillä lainailee.

Kaikesta tästä huolimatta kirjan lopussa kiitos seisoo. Kirjan opetus on se, minkä sen voi olettaakin olevan, mutta loppukohtaus on kieltämättä hyvä muistutus, eikä pelkästään teineille. Kirja jätti tällä kertaa kylmäksi, mutta kenties joku 13-vuotias löytää tästä sellaisia ulottuvuuksia, jotka jäivät minulta huomaamatta. Oikea kirja oikealle lukijalle ja sitä rataa.

A Darker Shade of Magic - V. E. Schwab

Kansi: Will Staehle

Tor
2015
ISBN 978-0-7653-7645-9
400 s.
☆☆☆☆☆
Oma

V. E. Schwab on kirjailija, josta olen kuullut paljon ja lähes pelkkää hyvää. On kuitenkin aina riski tarttua sellaiseen kirjaan, jota on miltei yksistään hehkutettu, sillä usein tällaiset kirjat koituvat pettymyksiksi. Yksi rakastetuimpia Schwabin teoksia on tämä, A Darker Shade of Magic, tai ainakin näin oman kokemukseni perusteella kuvittelisin. Tähän on juuri ilmestynyt jatko-osa, jonka kansi on vielä tätäkin kirjaa lumoavampi. Koska olen vaikutuksille altis peikonpoika, tilasin Schwabin teoksen suosikki-booktubereideni suosituksesta, mutten kuitenkaan uskaltanut tarttua siihen ennen kuin nyt, mistä lie johtuukaan.

A Darker Shade of Magic on (ymmärtääkseni) aikuisille suunnattua fantasiaa, vaikkei tässäkään toki mitään ikärajaa ole. Toistaiseksi sisältökään ei ole sellaista, etteikö sitä nuorikin voisi lukea ja ymmärtää lukemaansa. Kirjan päähenkilö on Kell, antari, verimagiaa taitava harvinaisuus, joka on yksi voimakkaimmista maageista, joita Lontoo kaduillaan kantaa. Kell asuttaa maailmaa, jossa päällekkäisissä ulottuvuuksissa sijaitsee neljä eri Lontoota. Kaikkien nimi on Lontoo ja kaikkien halki virtaa Thamesin kaltainen joki, mutta siihen näiden Lontoiden yhtäläisyydet päättyvät. On Harmaa Lontoo, jossa magiaa on vähän tai ei lainkaan. Tämä Lontoo muistuttaa kaikkein eniten historiastakin tuttua Lontoota ja meidän maailmaamme. Sitten on Punainen Lontoo, josta Kell on kotoisin. Punainen Lontoo on se, jossa magia on kaikkein voimakkaimmillaan. Seuraavana on Valkea Lontoo, jossa magia on valtaa ja valta on korruptoivaa. Valkea Lontoo on vaarallinen paikka kenelle tahansa, mutta erityisesti antarille. Sitten on vielä Musta Lontoo, viimeinen ja muista Lontoista eristetty. Mustan Lontoon on niellyt magia, joka on kuluttanut kaikki tämän Lontoon asukkaat loppuun ja rellestää omassa ulottuvuudessaan mielin määrin. Mustaan Lontooseen ei kenelläkään ole asiaa.

Kell on ihana hahmo. Hän on kasvanut kuninkaallisen perheen kasvattina, veljenään kruununprinssi Rhy ja vanhempinaan Punaisen Lontoon hallitsijapari. Hän on ylimielinen ja vakava, suhtautuu magiaan kunnioituksella ja käsittelee sitä vertaisenaan (lienee hyvä mainita, että Schwabin universumissa magia on oleva, ajatteleva olento, eikä mikään abstrakti voima). Kellin veli Rhy on myöskin hurmaava, joskin vähän turhan lipevä minun makuuni. Rhy rakastaa naisia ja flirttailu on hänen lempi ajanvietettään. Hän on kuitenkin hyvä prinssi, empaattinen ja oikeudenmukainen, eikä ole laisinkaan hankala ymmärtää, miksi hänen alamaisensa rakastavat häntä.

Paras hahmo tässä kirjassa on kuitenkin Harmaasta Lontoosta kotoisin oleva Lila, tai Delilah Bard, pätevä varas ja varsin omapäinen nuori nainen. Lila haluaa matkustaa jonnekin pois Lontoostaan, joten kun hänelle tarjoutuu tilaisuus kiristää Kell ottamaan hänet mukaansa muihin Lontoisiin, Lila ei epäröi hetkeäkään tarttua tilaisuuteen. Kell harrastaa tavaroiden salakuljettamista ulottuvuuksien välillä, mutta jo se riittäisi tuomitsemaan hänet maanpetokseen. Nyt hän salakuljettaakin mukanaan ihmisen, mutta se on vasta alkua hänen ongelmilleen.

Rakastuin yli kaiken Schwabin luomaan maailmaan, sen tunnelmaan ja hänen hahmoihinsa, jotka kukin toimivat ympäristössään omalla persoonallisella tavallaan. Jopa Schwabin luomissa pahiksissa (sillä kyllähän nyt fantasiaromaanissa täytyy pahiksia olla!) on persoonallisuutta ja syvyyttä. Vaikka ensimmäinen osa kääriytyy kivaksi paketiksi loppua kohti, ilmaan jää kuitenkin leijumaan paljon kysymyksiä, joihin kaipaan vastausta. Onneksi toisen osan pitäisi piakkoin olla jo tuloillaan!

The Demon Prince of Momochi House - Aya Shouoto

Viz Media
2015 (Alkup. 2013)
ISBN 978-1-4215-7962-7
172 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Tunnustus. 16-vuotiaana olin tosipaha otaku. Siis se semmoinen, joka tykkää Japanista, japanilaisista, mangasta ja ihan kaikesta ihan hirveästi ja haluaa tietää siitä kaiken, pitää hiuksia animen mukaan mallinnetuilla kampauksilla ja sanoo kaikkeen "Kawaii~! >3<". Onneksi pääsin siitä vaiheesta yli, mutta tuohon aikaan rakastin ylitse kaiken tällaisia kauniita prinssejä, jotka olivat laihoja ja siroja ja herkkiä ja hauraita ja vailla suojelua. Korvat ja häntä eivät suinkaan olleet silloin (no okei, eivät ole vieläkään) ainakaan haitaksi. Siis söpöhän tuo poika tuossa kannessa on, vai eikö?

Siinäpä motiivini tämän mangan lukemiseen. :D Pidän oikein erityisesti perinteisestä tyylistä, siis noista pilvenhattaroista tuolla takana, kimonoista (tuo taitaa olla yukata?) ja noista paperisista päivänvarjoista. Kun sitten vielä lisätään yhtälöön vanha ja perinteikäs japanilainen kartano kaikkine sokkeloineen ja perinteisine arkkitehtuureineen sekä kasa hyväntahtoisia sekän pahanhenkisiä jumalolentoja, on oikein kunnollinen peikonhoukutussoppa valmis!

Tyylillisesti tämä manga on täysin minun juttuni. Tykkään myös yliluonnollisista jutuista ja niitähän tässä riittää. Toisaalta vähän hirvittää, sillä kartano ja sitä asuttavat henget tuovat mieleen Project Zero -nimisen pelisarjan, jota pelkäsin niin että melkein itkin, kun kaverit pakottivat pelaamaan sitä.

16-vuotias orpo Himari Momochi perii tuntemattomalta sukulaiseltaan kartanon, ja on onnensa kukkuloilla. Oma talo, näin nuorena. Eikä Momochi Estate todellakaan ole mikään vaatimaton tönö! Saapuessaan perille Himari kuitenkin huomaa, että paikat ovat päässeet hiukan rapistumaan. Hän ryhtyy siivoamaan, mutta saa pian huomata, ettei todellakaan ole talossa yksin, sillä sitä asuttaa ennestään jo kolmen nuoren (ja komean) miehen joukkio, joka komentaa Himarin poistumaan. Hän ei sellaiseen suostu, onhan talo hänen, mutta nuorukaisten käskyjen takana on ihan oikeita syitä.

Ensimmäisen osan perusteella sanoisin, että tästä on tulossa paitsi herkullinen romanssi, myös melko tapahtumarikas sarja. Kyseessä on melko tuore sarja, tätä taitaa olla englanniksi ulkona nelisen kirjaa tätä kirjoittaessani. Tunnustettakoon, että olin sen verran myyty tämän luettuani, että tilasin itselleni loputkin käännetyt volumet! Mystistä ja romanttista mangaa hakeville, tästä nyt lukuun!