Takaikkuna - Pauliina Susi

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi
2015
ISBN 978-951-31-8130-7
555 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Näin valokuvan kirjailijasta kirjansa kera ja rakastuin siltä silmäykseltä tämän kirjan kansitaiteeseen. Siis. Juuri näin se kuuluu tehdä! Sanna-Reeta Meilahti on tehnyt upeaa työtä kannen suunnittelun kanssa, kaikki kiitos siis hänelle. Kannen PCB:ia jäljittelevä, kiiltävä kuviointi ohjaa ajatukset jo alkuunsa oikeille urille, eikä naisen silhuettikaan juuri jätä arvailun varaa. Siis tästä kannesta näkee kirjasta jo kaiken olennaisen, eikä takakansitekstiä tarvita laisinkaan. Tunnustan, että nyt olen suorastaan pähkinöinä! :D Iik!

Mitä taasen tulee Pauliina Suden tekemään työhön kirjailijana, kiitettävää on sekin. En ole mikään suunnaton dekkareiden ystävä, enkä yleensä jaksa kiinnostua niiden ennalta-arvattavista ja toisiaan kopioivista kuvioista yhtään enempää kuin on ammattini kannalta pakollista. Suden dekkari sijoittuu kuitenkin sellaiseen maailmaan ja sellaisen aiheen ympärille, jota ymmärrän ja joka minua kiinnostaa. Vaikka Suden nörttiyttä ilmentämään valitsemat teemat ovatkin kenties niitä kaikkein valtavirtaisimpia (Star Wars ja Taru sormusten herrasta), täytyy tässä tehdä myönnytys suurta yleisöä kohtaan. Noista nyt ovat ainakin kaikki joskus kuulleet, jos ei mitään muuta. Takaikkuna piti mielenkiinnon yllä ihan viimeisille sivuille asti ja huokaisinpa jopa helpotuksesta kun viimeinen luku koitti.

Takaikkuna kertoo siis Leia Laineesta, joka toimii hankevaiheessa olevan ProMen-yhdistyksen toimitusjohtajana. ProMen edustaa ja tarjoaa tukea seksiriippuvaisille miehille, jotka pakonomaisesti ostavat seksiä prostituoiduilta. Tämä aiheuttaa totta kai närää suomalaisissa, mutta erityisesti vastavalitussa oikeusministerissä Tarmo Häkkilässä sekä ammattilaishakkerissa, joka kulkee vain nimellä Land-o. Kirjan alussa Tarmo seikkailee netissä ja kohtaa uhkean nuoren opiskelijattaren, mutta kohtaamisella ei olekaan onnellista loppua vastoin Tarmon odotuksia. Leia joutuu antamansa haastattelun myötä vainoamisen kohteeksi ja Land-o saa tehtävänannokseen selvittää sotkut.

Aivan erityisesti rakastin tässä kirjassa Land-oa. Hän kehittyy ihmisenä kirjassa todella paljon ja vaikka alkuun vihasin häntä ja hänen moraalittomuuttaan sekä hänen nörttiluolaansa, opin pitämään Land-osta kenties kaikkein eniten. Leia on tasaisen raivostuttavan saamaton pelkuri, mutta kukapa ei olisi, joutuessaan vainoajan kohteeksi. Leia saa osakseen kaikkea mahdollista kiusaa, niin pientä kuin vähän suurempaakin. Lisäksi kirjassa esiintyy Leian tytär Viivi, jonka käyttämä puhekieli on herttaisen todentuntuista. Kirosanat tosin puuttuvat, mutta suotakoon se hänelle, ei sellaista kukaan oikeasti jaksaisi lukeakaan. Suden luomat hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän realistisia ja kirja tuntuukin hyvin todelliselta. Eniten se toki saa huolehtimaan omasta internet-turvallisuudestaan ja miettimään sitä, mitä kaikkea onkaan tullut jaetuksi vuosien varrella. Ei suositella vainoharhaisille! Takaikkuna vaatii rautaiset hermot lukijaltaan.

Deadman Wonderland - Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou

Deadman Wonderland Vol. 1
Viz media
2014 (alkup. 2007)
ISBN 978-1-4215-5548-5
210 s.
☆☆☆
Oma

Päätin tuossa taannoin, että yrittäisin lukea enemmän sarjakuvaa. Luin joskus nuorempana melko paljonkin erityisesti mangaa, jonka pariin halusin palata. Harmi vain, että olen menettänyt täysin kosketukseni kyseiseen taiteenlajiin ja sarjoihin, jotka minua voisivat mahdollisesti kiinnostaa. Niinpä päädyin arvalla sellaiseen, jonka piirrostyyli sentään miellytti silmääni, se kun on sarjakuvassa aika isossa osassa. Deadman Wonderland näytti tarpeeksi häröltä toimiakseen uutena avauksena mangan maailmaan. 

Kannessa esiintyvät sarjan kaksi päähenkilöä, Ganta Igarashi sekä Shiro. Ganta on yläasteikäinen poika, joka lavastetaan syylliseksi koulukavereidensa varsin brutaaliin massamurhaan. Hänet lähetetään Deadman Wonderlandiin, yksityisin varoin rahoitettuun huvipuistoon, joka toimii samalla myös vankilana. DW:n julkinen tarkoitus on toimia turistirysänä ja toiminallaan kerätyin varoin tukea Tokion maanjäristyksen jälkeistä uudelleenrakentamista. Toisaalta se on myös kuolettava vankila, jossa vangit koittavat vain selviytyä. Viaton Ganta joutuu siis paatuineiden rikollisten joukkoon, mutta törmää kokovartalopukuun pukeutuneeseen Shiroon, joka väittää tuntevansa Gantan lapsuudestaan. Ganta ei tyttöä muista, mutta tajuaa ennen pitkää tämän olevan hänen selviytymisensä kannalta varsin arvokas.

Olin alkuun todella pihalla tämän sarjan maailmasta. En ole aikoihin lukenut mangaa, joten japanilaiseen tyyliin asennoituminen vei hetken (enkä tarkoita vain lukusuuntaa, vaan menevää tyyliä, niukkasanaisuutta, ilmeitä joilla kerrotaan puolet viestistä ja niin edelleen), mutta sitten luinkin tämän yhtä kyytiä. Gantalle selviää, että säilyäkseen hengissä DW:ssä, hänen on kerättävä Cast Pointseja joilla DW:ssä ostetaan esimerkiksi lääkkeitä ja ruokaa. Muutoin vangit saavat tasan tarvittavan säilyäkseen nippa nappa hengissä, ei yhtään enempää. Ganta on saanut vieläpä kuolemanrangaistuksen, eli hänen kaulallaan keikkuva kauluri pistää häneen jatkuvalla syötöllä myrkkyä, jonka vaikutuksia torjuakseen Gantan on syötävä kolmen päivän välein karkinmuotoisia antidootteja. Harmi vain, että tällainen antidootti maksaa 100,000CP:tä, eli tuhottoman paljon.

Deadman Wonderlandin maailma on kiehtova ja kyseessä on aivan selvästi enemmän pojille suunnattu manga. Shiro on mukana lähinnä esittelemässä muotojaan, sen kertoo jo vartalonmyötäinen asukin, ja mangassa keskitytään paljon enemmän kuvaamaan toimintaa kuin juuri mitään muuta. Juonitteluakin tässä on juuri sen verran, että mangasta kiinnostuu. Piirrostyylistä pidin, joskin olen edelleen enemmän yazawamaisemman piirrostyylin ystävä. DW:n ensimmäinen osa on melko tasapaksu ja tosiaankin toimintapainotteinen, mutta kiinnostuin sarjasta silti. DW on mangana kenties sitä sorttia, jota luetaan kun muutakaan tekemistä ei ole tai ei oikein jaksa vaivautua ajattelemaan mitään sen suurempia asioita.

Pyöveli - Anneli Kanto

Gummerus
2015
ISBN 978-951-20-9881-1
387 s.
☆☆☆☆
Oma

Pyöveli on toinen ostamistani Kirjan ja ruusun päivän kirjoista (jotka tilasin erikseen, koska halusin kauniskantista Kantajaa yhden omaksi ja yhden kirjastolleni), ja (yllättäen) täysin kannen vuoksi ostettu. Gummerus on yksi niistä kustantajista, jonka kirjojen kansia huomaan kiitteleväni kerta toisensa jälkeen. Myös toinen KJRP:nä ostamistani kirjoista on Gummeruksen kustantama Paula Havasteen Tuulen vihat. Pyöveli oli minulle täysin uusi lukukokemus ensinnäkin siksi, etten ole aiemmin lukenut Anneli Kannolta mitään ja toisekseen siksi, että se on historiallinen romaani, joiden kuvittelin olevan täysin jonkun muun kuin meikäläisen juttu. No, mukava huomata ettei asian laita ihan näin ole.

Pyöveli sijoittuu siis (tarkistin) 1670-luvulle ja pääosin Pohjanmaalle, ruotsinkielisille alueille. Kirjalla on kolme päähenkilöä, joiden vaihtelevista näkökulmista elämää kuvataan. Yksi on tuomari Wisander, toinen on varkaasta apteekkariksi muuttunut ja kovin vaihtuvaniminen Eggerts ja kolmas on pyövelinpoika Johann. Nämä kolme miestä ovat kaikki lähtöisin hyvin erilaisista olosuhteista ja edustavat täysin toisistaan poikkeavia luonteenlaatuja. (Kannolle muuten iso kiitos siitä, ettei tarina todellakaan kulkenut ennalta-arvattavasti, vaikka ihan hyvin olisi voinut! Povasin Magdalenalle paljon karumpaa kohtaloa ja jäi vähän harmittamaan, että kävi niin kuin kävi.) 

Näistä kolmesta koin mielenkiintoisimmiksi Johannin sekä alkuun Wisanderin. Wisander edustaa niitä tuomareita, jotka tulkitsevat lakia armollisesti eivätkä usko humputuksiin kuten Jumalaan. Ääneenhän sitä ei tietenkään voi sanoa, mutta oppinut mies on oppinut mies, ja Wisander käsittelee asioita järjellä. Hän vaikuttaa alkuun ankaralta, mutta tasapuoliselta mieheltä, jota on helppo arvostaa ja kunnioittaa. Johann puolestaan aloittaa taipaleensa melko naiivina nuorena poikana, joka kasvaa ja kehittyy kirjan aikana merkittävästi. Hän tekee hyviä ja pahoja asioita, oppii kokemuksistaan ja katuu tekemisiään, eikä kadota missään vaiheessa omanarvontuntoaan tai uskoaan parempaan tulevaisuuteen. 

Eggerts puolestaan aloittaa taipaleensa Pieti Sipinpoikana, muuttuu Per Grelsinpojaksi, sitten apteekkari Eggertsiksi ja vielä kertaalleen. Alussa hänet kuvataan rumana, lyhyenä miehenä, joka on jäänyt varkaudesta kiinni ja joutunut orjuuteen. Hän pakenee ja pesee kasteensa Kymijokeen, kuoriutuen uudestaan uuteen elämään. Eggertsin hahmo kuvotti minua, suoraan sanottuna. Hän on kenties hahmoista se, joka kehittyy kirjan aikana kaikkein eniten, muuttaa maailmankuvaansa ja prioriteettejaan, sekä oppii ja kasvaa niin ammattilaisena kuin miehenäkin. En pitänyt hänestä tosin vielä lopussakaan, mutta olen hitaasti lämpenevää sorttia enkä yleensä opi tykkäämään ihmisistä, joista en alkuunkaan pidä.

Vaikuttavinta on, että kykenin pitämään ja olemaan pitämättä Kannon luomista ihmisistä. Historiallinen romaani perustuu toki historiaan, joten maailma oli syystäkin aidontuntuinen, mutta hahmot olivat mielestäni erityisen värikkäitä, siis hyvällä tavalla. En yleensä tunne mitään sen suurempia tunteita kirjojen hahmoja kohtaan (tai no joskus, mutta aika harvoin), mutta Kanto onnistui vakuuttamaan minut. Mikä parempaa, hän onnistui muuttamaan mielipiteeni eräistä hahmoista täysin kirjan kuluessa, joka lienee vielä suurempi saavutus. 

Kirja etenee aika reipasta tahtia, mutta täytyy myöntää, että kun noitavainot vihdoin saapuivat Suomeen, minun oli todella hankalaa jatkaa lukemista. Järkevät miehet sortuivat uskomaan typeryyksiin ja keskittyivät tyydyttämään omia halujaan sen sijaan, että olisivat nähneet uskonnollisesta kiihkosta läpi. Kirjan viimeinen osio oli suorastaan luotaantyöntävä, sen verran sekava se oli kaiken hurmoksen ja noitahöpinän keskellä. Loppuviimeksi kuitenkin kirjan lukemisesta jäi hyvin sivistynyt (?!) ja oikeastaan ihan hyväkin olo. Taidanpa lukea näitä historiallisia lisää, kun ovat kerran näin hyviä!

Suosittu : omaelämäkerta - Maya Van Wagenen

Popular
Karisto
Suom. Leena Perttula
2015 (alkup. 2014)
ISBN 978-951-23-5923-3
266 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kävin istumassa ihanaakin ihanampien kollegoideni kanssa lukudiplomikokouksessa, jossa maailman ihanin Helena kertoi lukeneensa tämän ja kehui kovin. Päätin, että ryhdistäytyisin ja lakkaisin nysväämästä, rupeaisin lukemaan työlukemisia enemmän. Suosittu päätyi siis lukulistalle. Tein kokouspäivänä siitä varauksen ja eilen sain sen käsiini. Nyt se on luettu ja tykkäsin! Haluan sanoa ensiksi kaksi asiaa: kirjan kansi on aivan todella mainio. Kaikki kunnia siitä Danielle Calottalle. Toisekseen hatun nosto Leena Perttulalle, joka on onnistunut säilyttämään Betty Cornellin lystikkään 50-luvun kirjoitustyylin. Se nousee isoksi osaksi kirjaa ja toi mukavasti tunnelmaa Bettyn kirjasta lainattuihin pätkiin.

Suosittu on siis 13-vuotiaan tytön omaelämäkerta ja kertoo hänen kasiluokalla toteuttamastaan sosiaalisesta kokeesta. Maya on sosiaalinen hylkiö ja suositummuusasteikolla siellä miinuksen puolella, vähän ennen sijaisopettajia. Hän saa isältään teoksen nimeltä Betty Cornellin opaskirja suosiota tavoitteleville teineille, joka ensi alkuun vaikuttaa hullunkuriselta, kunnes Mayan äiti ehdottaa, että Maya toteuttaisi kokeen, tottelisi kirjan ohjeita ja katsoisi, miten se hänen sosiaaliseen elämäänsä vaikuttaa. Maya päättää suostua - eihän hänellä mitään menetettävääkään ole. Hän ryhtyy noudattamaan kirjan ohjeita ja kirjoittaa kokemuksistaan päiväkirjaa, jonka editoitu versio Suosittu on.

Minusta kirja on hellyyttävä. Ensin toki nousevat karvat pystyyn; Miksei kelpaa sellaisena kuin on? Mutta Mayan kokemukset todella sulattavat sydämen. Hänellä on lähtötilanteessaan suunnilleen 2,5 kaveria, eikä kukaan tiedosta häntä millään tasolla. Hän noudattaa kirjan ohjeita aina yksi luku per yksi kuukausi, joten Suositun rakenne on selkeä ja hyvä. Hänen sosiaalinen kehityksensä ei lähdekään ihan niin rakettimaiseen nousuun kuin hän (ja kenties lukijakin) olisivat toivoneet, kunnes lopulta Maya pääsee siihen tärkeimpään osioon, nimittäin luonnetta ja käyttäytymistä käsittelevään osioon. Myönnettäköön, että kenties liikutuin ihan vähän kirjan loppupuolella.

Suositussa on myös sitä vintageviisautta, jota kannessakin luvataan. Betty Cornell on itse kirjoittanut kirjaan esipuheen ja osallistuu myös loppupuolella Mayan elämään ainakin jollain tavoin. Kirjassa on myös valokuvia matkan varrelta, jotka auttavat näkemään Mayassa tapahtuvan muutoksen selkeämmin. Toisaalta kirjasta puuttuu (ainakin lähestulkoon) tyystin romanssi, mikä oli mielestäni vähän mälsempi juttu, mutta kaikkia ei lykästä vielä 13-vuotiaina, ja Maya selvästi kuuluu tähän joukkoon. Kenties sitten myöhemmin. <3

Vierashuone - Helen Garner

Spare Room
Atena
Suom. Taina Wallin
2015 (alkup. 2008)
ISBN 978-952-300-111-4
157 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Lainasin tämän kirjan jo jonkin aikaa sitten ja olen hautonut sitä hyllyssäni tovin jos toisenkin. Huomasin kuitenkin, että palautuspäivä oli tullut ja mennyt, olipahan tähän kertynyt vähän varausjonoakin, joten päätin ottaa ja lukaista tämän tähän väliin, tämä kun on melko lyhytkin. Vierashuoneessa minua kutsui niin kansi kuin kirjan lupailema kurjuuskin. Keväisin minut valtaa aina aivan erityisen synkkä mieliala, jota tykkään ruokkia kaikenlaisella karmealla, kuten syöpäkertomuksilla.

Vierashuone kertoo Helenistä, joka ottaa kolmeksi viikoksi vieraakseen suolistosyöpää sairastavan ystävänsä Nicolan. Helen ei arvaakaan, mihin on ryhtymässä, sillä hyvin pian käy selväksi, että vaihtoehtohoito johon Nicola on hakeutunut onkin ihan puppua ja että ystävä tekee kuolemaa. Helen joutuu taistelemaan itsensä kanssa, ettei potkisi vahingossa sairaalta ystävältään jalkoja alta, mutta viha ja suru joita Nicola tuntuu niin kevyesti väistelevän kasaantuvat Helenin harteille, jättäen tämän uupuneeksi ja voimattomaksi.

Vierashuoneessa kuvataan loistavasti tunteita. Nicola ei hyväksy sairautensa edistynyttä vaihetta eikä halua kuullakaan mistään morfiinista, vaikka hänen kipunsa ovat usein halvaannuttavia. Helen saa ihan tosissaan taistella, että saisi Nicolan tapaamaan jonkun oikean, kunnollisen lääkärin. Nicola ei myöskään miellä tarvitsevansa apua, vaikka pitää Heleniä hereillä yötä päivää vaihtamassa lakanoita, kantamassa vettä ja paapomassa itseään. Nicola saattaisi olla lukijastakin ärsyttävä, mutta onneksi ärsytykselle tarjotaan jokin vähän vähemmän syyllisyyttä aiheuttava kohde, nimittäin Nicolan vaihtoehtoishoitoja tarjoavan Theodore-instituutin lääkärit ja hoitajat. Helen näkee hoidoista läpi heti alkuunsa, mutta Nicola on aivan ehdottoman varma, että ne toimivat ja että ensi viikon puoleen väliin mennessä hän on terve kuin pukki.

Kestää melko kauan, ennen kuin Helen todella ratkeaa ja antaa tunteidensa vyöryä. Nämä olivat kenties teoksen voimaannuttavimpia kohtauksia. Luin myöhemmin netistä, että Helen Garner oli ammentanut kirjaa varten omista kokemuksistaan ja antanut päähenkilölle oman nimensä, jotta voisi tämän kautta näyttää kaikki ne rumatkin tunteensa, joita joutui itse käymään läpi hoitaessaan sairasta ystäväänsä. Tunnustan kyllä, ettei minulla olisi hermot kestäneet niinkään kauaa kuin Helenillä, kun Nicola vain maalaa kasvoilleen tekohymyn ja pitelee sitä kilpenä edessään kaikilta negatiivisilta ajatuksilta. Nicola ei myöskään tunnu alkuun laisinkaan arvostavan sitä kaikkea, mitä Helen hänen eteensä tekee, ja se sai minut näkemään punaista. Kuinka ihminen voikin olla niin itsekeskeinen?

Paha puuska - Kirsti Kuronen

Karisto
2015
ISBN 978-951-23-5882-3
75 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ensin tämä kansi ei napannut. Sitten ei napannut runomuoto. Sitten tuli kevät, lukudiplomipäivitykset ja pakkopakkopakko. Kirsti Kurosen Paha puuska oli sellainen, joka olisi mennyt täysin tutkasta ohi, ellei se olisi päätynyt työlukemisten listalle; jälleen yksi syy olla kiitollinen ammatinvalinnastani. Tämä kirja on minulle hyvin omakohtainen monestakin syystä. Pahat puuskat ovat minulle enemmän kuin tuttuja, eikä itsemurhakaan ole niin vieras aihe kuin soisin sen olevan. En tajunnut ollenkaan Kurosen kirjan sisältöä, sillä sivuutin sen Kariston luettelossakin ihan vain kannen perusteella, "jaaha, taas yksi tuommoinen, ei kiinnosta". 

Olen aikaisemmin lukenut vain yhden runomuotoon kirjoitetun teoksen, Piritta Porthanin kirjoittaman Kun enkeli myöhästyy metrosta. Tuntuu, että näissä nuorille suunnatuissa runoteoksissa usein käsitellään todella raastavia aiheita. Paha puuskakin on ohut, alle satasivuinen pikkuinen lipare, sivut ovat puoliksi tyhjiä ja koko kirja on asettelultaan kevyt ja ilmava. Toisaalta kun aihe on pikkuveljen itsemurha, ei juuri tuon raskaampaa jaksa tai pysty lukemaankaan. Muoto on siis tälle tarinalle enemmän kuin sopiva. Kurosen runo on myös hyvin kulkevaa, ei liian sekavaa tai symbolista.

Pahan puuskan kertojaäänenä on siis Hilla, jonka 13-vuotias pikkuveli Lauri tekee itsemurhan kävelemällä junan alle. Hilla yrittää selvittää omia tunteitaan, mutta myös syytä pikkuveljen tekoon. Lauri ei jätä viestiä eikä tunnu puhuneen kenellekään aikomuksistaan, joten Hilla arvelee päätöksen osuneen keskelle veljen pahaa puuskaa, yllättävää, painavaa masennuskohtausta, joiden valtaan veli joskus joutuu. Kuka tahansa masennusta sairastava voi samaistua Lauriin ihan täysillä ja Kuronen kuvaa hyvin sitä pohjatonta lohduttomuuden tunnetta, joka toisinaan valtaa mielen ja syö maailmasta kaiken valon. Yksi tärkeimpiä Kurosen tekstissä esiin nousevia seikkoja on se, ettei Laurista näe päälle päin jonkin olevan vinossa. Hänet kuvataan kavereiden ja opettajien toimesta toimeliaaksi ja iloiseksi pojaksi, jolla sujuu hyvin.

Kurosen runossa on kuitenkin jotakin hyvin lohdullista. Hilla löytää paikan, jossa jutella veljensä kanssa ja ennen pitkää elämä jatkuu. Suru on arvaamatonta, ja esimerkiksi Hillan ystävä Aino ihmettelee, kuinka kauan Hillalta menee oman elämän kokoamiseen ja jatkamiseen Laurin kuoltua. Ulkopuolinen ei voi ymmärtää, miltä jonkun niin läheisen ihmisen menettäminen tuntuu, kuinka suuren aukon sellainen jättää jälkeensä. Kuronen on onnistuneesti kirjoittanut rankan kevyen teoksen niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Lukekaa, jos suinkin vain kestätte.

Rastas - Reija Kaskiaho

Kansi: J. S. Karjalainen

WSOY
2005
ISBN 978-951-0-30626-6
192 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Rastas on odottanut lukuvuoroa oikeasti siitä saakka, kun rupesin ensimmäisen kerran keräämään kirjoja opinnäytetyötäni varten, vuonna 2013. Kirjan kansi on (vaikkakin keltainen) monella tapaa todella kutsuva ja leikkisä, nimi on sekin hauska, joskaan ei ihan suorilta käsin avaudu. Nyt kokoamme ensi vuoden uusia lukudiplomilistoja, ja mietimme mahdollisia uusia kirjoja vaihdettaviksi edellisten tilalle. Nykyiseltä listalta löytyy esimerkiksi Sininen huone, Mila Teräksen teiniraskaudesta kertova teos. Teräksen teosta merkkaa kuitenkin tietty toivottomuus ja surumielisyys, kun taas tässä Kaskiahon kirjassa on - tai ainakin kuvittelin olevan - huomattavasti positiivisempi yleisvire.

Kirjan päähenkilö Lotta on viisitoistavuotias ja yläkoulun viimeisellä luokalla. Hän on korviaan myöten ihastunut Jakeen, kymppiluokkalaiseen rastatukkaan, jolla on ihana kuoppa leuassa ja lempeät silmät. Tarina etenee aika perinteiseen malliin, mutta pidin siitä, etteivät Lotta ja Jake sitten kuitenkaan ihan heti neljänsillä treffeillä hyppää sänkyyn, vaikka Lotta vähän sellaisesta haaveileekin. Se tapahtuu vasta vähän myöhemmin, luonnollisemmin. Lotta ei osaa aavistaakaan, että kumien käyttämisestä huolimatta saattaa sattua vahinko, eikä osaa todellakaan valmistautua kaikkeen siihen, mitä raskaus sitten tuo tullessaan.

Kaskiaho on kirjoittanut todella upean, lämminhenkisen ja ennen kaikkea ratkiriemukkaan teoksen nuoren tytön suuresta elämänmullistuksesta. Lotan vanhemmat ovat upeita tyyppejä eikä Jakekaan ole laisinkaan hullumpi, joskin aika tyypillinen 17-vuotias. Lotan mummo on mitä mainioin vanha rouva, jolla on aikaa Lotalle ja tämän arkipäiväisille huolille. Lotan näkökulmasta kerrottu tarina on täynnä hulvattomia oivalluksia ja ajatusketjuja, joita lukiessa ei vain voi olla nauramatta. Nauroin vähän jopa kirjan koskettavimmassa kohdassa, kun Lotan pehmoinen, mutta tunteenilmauksia pakoileva isä tukee tytärtään vaikeissa päätöksissä.

Loppu tuli (ja samaan aikaan ei tullut) vähän puun takaa. Ei siitä nyt sen enempää, mutta varmasti sekä lukija osaa aavistella samaa kuin Lottakin. Silti, Lotta on yllättävän suoraselkäinen tyttö niinkin nuoreksi ihmiseksi, hän tajuaa vastuunsa ja tekee koko kirjan ajan parhaansa taatakseen tulevalle lapselleen hyvän kodin. Tykkäsin tästä kirjasta enemmän kuin Teräksen teoksesta, vaikka aihe (ja tähtimäärä) on molemmissa sama. Kirjoissa on hyvin erilaiset tavat kuvata tätä hankalaa aihetta, ja molemmissa nousee esiin myös yhteiskunnan suhtautuminen nuorena raskaiksi tulleisiin tyttöihin. Lottakin joutuu kohtaamaan tuomitsemista ja tuijottelua, jo heti aborttiklinikalta lähtien. Ei ole hyvä teettää abortti, ei ole hyvä olla teettämättäkään. Tädit avautuvat täysin avoimesti ruokakaupassa Lotan elämänvalinnoista, vaikkei asia heille pätkääkään kuulu.

Lotta on rohkea nuori nainen, jonka elämästä lukeminen tuntui jopa minusta rohkaisevalta. Joskaan oliiveihin kohdistuvaa mielihalua en vaan voi ymmärtää.

The Girl With All the Gifts - M. R. Carey

Orbit
2014
ISBN 978-0-316-33475-4
435 s.
☆☆☆
Oma

Tämä kirja tarttui toivelistalleni Goodreads Choice Awardsien kauhu-kategoriasta, jossa tämä sijoittui toiseksi. Orbit määrittelee itse kirjan scifiksi teoksen selkämyksessä, mutta sanoisin, että kyseessä on melko keskinkertainen dystopia, eikä edes mitenkään erityisen "scifimäinen" sellainen.

Kirjassa seurataan Melanieta, nuorta tyttöä, joka kirjan alussa asuu sotilastukikohdassa. Häntä opettaa neiti Justineau, häntä vahtii kersantti Parks ja välillä häntä ja hänen luokkalaisiaan käy tervehtimässä tohtori Caldwell, joka valikoi aina yhden tai kaksi lasta, jotka pääsevät osastolta pois. Melanie ei kirjan alussa tiedä muuta paikkaa kuin osaston ja sen rutiinit. Hän tietää miten tulee toimia kun kersantti Parks huutaa "Transit!" ja tietää, ettei kannata liikkua silloin, kun häntä ollaan sitomassa pyörätuoliin. Kirjan alku on hämmentävä, sillä Melanie ei tiedä maailmasta muuta kuin että siellä on vaarallista ja että se kuhisee zombimaisia olentoja, joita tässä kirjassa kutsutaan nimellä hungries.

Petyin tähän kirjaan monessakin suhteessa. Ensinnäkään kirja ei liippaa edes läheltä kauhua. Gorea tässä kyllä on, mutta kirja ei ole edes vähän jännä. Ideakaan ei ole mitenkään originaali, sillä samaa mutatoitunutta muotoa Ophiocordyceps sieniloisesta on tutkittu myös The Last of Us -nimisessä videopelissä, jossa sama sieni muuttaa ihmiset samanlaisiksi paikallaanseisoskelijoiksi ja ihmissyöjiksi. Toki erojakin näiden kahden välillä on, mutta yhdenkaltaisuus oli aivan liian suuri ohitettavaksi. Kirja ei myöskään ole mitenkään erityisen tieteiskirjamainen lukuunottamatta tohto Caldwellin näkökulmasta kirjoitettuja pätkiä, jotka ovat niin täynnä lääketieteellistä puppua, ettei siitä tahdo saada selvää. Onneksi ne eivät ole järin pitkiä, ja epäilemättä avaavat ainakin vähän enemmän nälkäisten kehityskaarta.

Kirjaa kehutaan ympäri sen kansia inhimilliseksi, kauhistuttavaksi ja lämminsydämiseksi (näistä ainakin nuo kaksi viimeistä sulkevat toisensa pois). Ihmistunteita tässä kyllä pyritään kuvaamaan ja jossain määrin onnistutaankin siinä, mutta kauhistuttava tämä ei ole. Kuvottavaa kyllä, jos ei tykkää yksityiskohtaisesta väkivallankuvailusta, muttei missään nimessä kauhistuttavaa. Mitä taas tulee lämminsydämisyyteen niin joo, näen miksi niin voisi sanoa. Kirjan loppu on jossain määrin ennalta-arvattava ja jossain määrin yllättävä. Sinällään tykkäsin loppuratkaisusta, mutta jotkin sen aspektit olivat mielestäni todella tarpeettomia.

Kirjan tähti on kuitenkin Melanie, Ophiocordycepsin mutatoima lapsi, jolla on nälkäisten himot, mutta ihmisen äly ja tunteet. Koko kirjan kulun ajan hän käyttäytyy enemmän kuin androidi ja vähemmän niin kuin ihminen. Hän ei ole raivostuttavan rasittava itsekeskeinen pikkulapsi, vaan aikuisiakin analyyttisempi ja hyvin älykäs. Melanie olisi voinut olla hahmoista kaikkein ärsyttävin ja turhin. Olen iloinen, ettei näin ollut.

Teemestarin kirja - Emmi Itäranta

Kansi: Ville Tiihonen

Teos
2012
ISBN 978-951-851-443-8
265 s.
☆☆
Kirjasto

Teemestarin kirjaa on kehuttu joka suunnasta niin kauan kuin jaksan muistaa. En ihan heti muista kenenkään sanoneen tästä koskaan poikkipuolista sanaa, joten odotukset olivat - luonnollisesti - hyvin korkealla. Olen siis äärettömän pahoillani, jos tämä vastarannalta huudeltu mielipiteeni pahoittaa jonkun mielen. Se ei ole tarkoitus. Ymmärrän hyvin miksi joku pitäisi tästä kirjasta, mutta kaikki teokset eivät ole kaikkia varten. 

Kuulun siihen väestönosaan jonka mielenkiinnon herättää ennen kaikkea visuaalisuus, eikä Teemestarin kirjan alkuperäinen ulkoasu todellakaan pistänyt silmään missään vaiheessa. Olen käynyt tämän keskustelun aiemminkin, mutta mielestäni tämän kirjan kansi on mitäänsanomaton ja tylsä, puhumattakaan kahvitahrasta teemestareista kertovan kirjan kannessa. Ostinkin kirjan heti kun huomasin Itärannan kääntäneen sen englanniksi ja englanninkielisessä painoksessa olevan huomattavasti kauniimman kannen.

Teemestarin kirjalla on ihan selkeitä meriittejä ja syyt kilpailuvoittoon ovat sinällään kyllä selkeät. Itärannan käyttämä kieli on todella kaunista, kuvailevaa, jopa maalauksellista. Valitettavasti juuri tämä on se syy miksi minulta kului esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta trilogian lukemiseen ensimmäisellä kerralla yhdeksän kuukautta. Liika kuvailu tappaa mielenkiinnon yhtä nopeasti kuin liian vähäinen sellainen. Tässä vaikuttavat epäilemättä muut lukutottumukseni. Luen paljon nuorten fiktiota joka on toiminta- ja dialogipainotteista. Tässä ei ole kumpaakaan juuri nimeksikään. 

Noria on nuori teemestarioppilas, nainen pitkässä linjassa miehiä ja jo siksi hiukan kyseenalainen valinta tehtäväänsä. Noria on kuitenkin vanhempiensa ainokainen, eikä isällä ole siis vaihtoehtoja mikäli mielii jatkaa teemestarien perinnettä. Kirja alkaa siitä kun Norian isä johdattaa tyttärensä paikkaan jota ei ole, vesilähteelle jonka on ehdottomasti pysyttävä salaisuutena (arvaatte kyllä mihin tämä johtaa). 

Kirja etenee hyvin  h i t a a s t i. Noria on tylsä mietiskelijä, joka viettää paljon aikaa joko oman päänsä sisällä tai ystävänsä Sanjan kanssa. Teemestarin kirja keskittyy ekokriisiin jonka ihminen on omalla ahneudellaan aiheuttanut (ymmärrän hyvin, miksi teos viehätti tuomaristoa, jossa Sinisalo istui ~.n) sekä ihmisten elämään. Kirja on melko lyhyt ja aika heti käy selväksi, kuinka Norian käy. Toisaalta kirjaa sävyttää toivottomuus kun vesi loppuu ja sotilaat kiristävät vain otettaan väestöstä, järjestävät julkisia telotuksia ja ovat muutenkin kertakaikkisen inhottavia.

Ehkäpä jos kirjasta olisi leikelty turhaa runoilua ja lisätty tilalle jotakin mielenkiintoisempaa, olisin jaksanut piitata tästä tarinasta enemmän. Noria tuntuu hahmolta, joka elää elämäänsä maailmassa, jossa kaikki olennainen ja jännittävä tapahtuu jossakin muualla. Noria ei myöskään ole itse mitenkään erityisen persoonallinen tai erityinen. Hän on kiltti hissukka, joka tekee niin kuin perinne vaatii eikä yritäkään rikkoa kaavaa ennen kuin on liian myöhäistä. Pelkkä kaunis kieli ei kanna kovin pitkälle, eikä ekokriisikään ole (enää) mikään uusi juttu. Onneksi niin monet muut ovat tykänneet tästä, joten minun ei tarvitse. Mmeh.