The Queen of Bright and Shiny Things - Ann Aguirre

Kansi: Anna Booth

Feiwel and Friends
2015
ISBN 978-1-250-04750-2
328 s.
☆☆
Oma

Tämä kirja oli listattu vastikään kauneimpien vuoden 2015 kansien joukkoon. Tästä nyt voidaan olla montaa mieltä, mutta ihan kiva kuitenkin. Kansi ainakin osaltaan liittyy kirjan sisältöön, toisin kuin usein käy. Tämä on myös pyörinyt monilla muilla listoilla, ja jos totaalisen keskitasoinen, vähän mitäänsanomaton high school -romanssi kiinnostaa niin tässäpä sitä nyt olisi tarjolla hiukan reilu kolmensadan sivun verran.

The Queen of Bright and Shiny Things kertoo Sagesta, joka asuu tätinsä luona nyt kolmatta vuotta. Sage on ottanut asiakseen piristää jokaisena päivänä yhden high schoolin kanssa kamppailevan kanssaoppilaan elämää jättämällä tämän lokeron oveen vaaleanpunaisen post-it -lapun, johon hän kirjoittaa jotakin hyvää kyseisestä ihmisestä. Niinpä hänen lempinimensäkin on Prinsessa Post-it. Sage ei kuitenkaan ole ihan niin yksitasoinen hahmo, vaan hänen menneisyydessään piilee järkyttävän kamalan hirveä salaisuus, jota kukaan ei koskaan saa tietää. 

Sagen kaveripiiriin kuuluu vain yksi heppu nimeltä Ryan, joka ei oikein osaa päättää tykkääkö vai eikö tykkää, ja Sage on päättänyt, ettei kannata tykätä kun ei tuokaan. Ja sitten Sagen elämään lompsii maihareissa ("ei Docseissa vaan sellaisissa joita armeijatyypit ihan oikeasti saattaisivat käyttää", vapaa suomennos) Shane, maailman ihanin kaunein ja kiharatukkaisin haavoittunut enkeli ikinä. Shane on suloinen ja hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ja ujo ja maailman paras soittamaan kitaraa. Shanella on maailman sinisimmät silmät ja tunteikkain katse, jonka rinnalla mikään muu ei tunnu miltään. Mutta Shanellakin on Historia ja kamalan synkkä salaisuus, jota kukaan ei koskaan saa tietää.

Kirjan alussa vihasin molempia hahmoja. Sage on päältäpäin oikea enkeli, ihana positiivisuuden ja voiman lähde kanssaeläjilleen, joka hiljaa salaa mielessään tuomitsee esimerkiksi lihavat ihmiset ja liikaa meikkiä käyttävät ihmiset, mutta myös kaikki muut ihmiset jotka eivät ole yhtä hyviä tai edusta samoja arvoja kuin Sage. Onneksi jotain hahmokehitystä sentään tapahtuu (tai ei tapahdu, mutta kirjassa keskitytään joihinkin muihin asioihin kuin siihen, että lihavaksi tullaan vain ahmimalla valtavat määrät maapalloa kuluttavaa tehotuotettua lihaa), eikä Sage ole ihan niin raivostuttava enää loppua kohden.

Kyseessä on niin perushuttukirja kuin olla ja osaa. Tämä on jo niin nähty ja tuhanteen kertaan luettu, eikä tämä tuo mihinkään mitään uutta, ei avaa mitään uusia näkökulmia eikä opeta mitään arvokkaita läksyjä (paitsi ehkä sen, että 28-vuotias on vielä nuori eivätkä kaikki tädit ole hirveitä <3), etten tiedä miksi kukaan lukisi tämän. Kenties siksi, ettei ole mitään muutakaan tekemistä, aivot eivät prosessoi vaikeita asioita ja hankalia näkökantoja, ja ihan oikeasti toivoi, että tämä muuttuisi vielä paremmaksi. Kyllä se loppua kohti muuttuikin, mutta melko marginaalisesti.

The Rest of Us Just Live Here - Patrick Ness

Walker Books
2015
ISBN 978-1-4063-3116-5
342 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Patrick Ness on kirjailija, jota todella monet ovat kehuneet, aivan erityisesti booktube-maailmassa. Kasasin eilen vastasiivotusta kirjahyllystäni mielenkiintoisimmat kirjat pinoon pöydälle ja ryhdyin lukemaan. Päällimmäiseksi oli päätynyt Nessin uusin teos, eli tämä. Kirjan iskulause on "Not everyone has to be the chosen one", joka jo omillaan kertoo kirjasta todella paljon.

Kirja kertoo siis Michaelista ja tämän ystäväpiiristä. He asuvat pikkuruisessa kaupungissa ja käyvät pikkuruista high schoolia, eivätkä halua mitään muuta kuin valmistua ja muuttaa muualle, ja ehkä seurustella vähän siinä ohessa. Michael ja kumppanit ovat niitä, jotka yleensä ovat kaikkien dystopioiden ja muiden sivuhahmoja, statisteja. Heidän koulunsa indie-ryhmä on niitä, jotka ovat aina tapahtumien keskiössä, niin tälläkin kertaa, ja muut kaupungin asukkaat yrittävät vain parhaansa mukaan elää normaalia elämää, samalla kun kaupungin valtaa aalto sieluja syöviä kummituksia tai vampyyrejä. 

Tällä kertaa kaupungin on valtaamassa Kuolemattomien armeija, mutta kirja ei kerro siitä. Kuolemattomien armeijan ja indie-ryhmän vaiheita seurataan lukujen alussa olevien pikkuisten pätkien kautta, mutta kirja itse keskittyy Michaelin ja tämän perheen sekä ystävien elämään. Michaelilla on kaksi siskoa, Meredith ja Melinda, heidän isänsä on alkoholisti ja rikollinen, heidän äitinsä on puolestaan menestyvä poliitikko. Perheen sisäiset jännitteet ja äidin kova halu menestyä - jopa perheen hyvinvoinnin kustannuksella - on vaikuttanut niin Michaelin kuin Melindankin mielenterveyteen. Michaelin elämässä vaikuttavat eniten orastava OCD, paras ystävä Jared, ihastus Henna (Silvennoinen, nimi saatu hyväntekeväisyyskilpailun voittajalta!) sekä siskoista huolehtiminen, maailmanlopusta viis.

Pelkäsin koko kirjan ajan, että Ness kääntäisi kelkkansa ja tekisi sittenkin Michaelista koko jutun sankarin ja keskushahmon. Ness on kuitenkin nero. Michaelin ja kumppaneiden tarina on mielenkiintoinen jo itsellään, eikä se kaipaa Kuolemattomia tai mitään muutakaan siihen kuvioita sotkemaan. Pidin siitä, miten suuret taistelut käydään jossain ihan muualla, mutta tässä kirjassa keskitytään siihen, miten räjähtävä amfiteatteri vaikuttaa ihan tavallisten ihmisten elämään. Suuret taistelut näkyvät kyllä taustalla, mutta Ness on onnistunut tarinaa punoessaan tekemään meistä ihan tavallisista ihmisistä mielenkiintoisempia kuin niistä indie-nuorista. Ness jopa vähän vinoilee koko dystopia-genrelle lukujen alussa, ja itsekin jonkin verran tätä yltiösuosittua genreä lukeneena hihittelin näille pätkille. 

Ness olisi voinut kirjoittaa ihan hyvän dystopiankin, muttei onneksi tehnyt niin vaan suuntasi valokeilan jonnekin ihan muualle. Parempi näin! <3

Friends With Boys - Faith Erin Hicks

First Second
2012
ISBN 978-1-59643-5568
220 s.
☆☆☆☆
Oma

Friends With Boys tarttui matkaan siltä samalta listalta kuin aikaisemmatkin muutaman päivän aikana arvioimani sarjakuvat. Kansi oli mielenkiintoinen ja piirrostyyli näytti sellaiselta, että tulisin epäilemättä pitämään siitä. Jälleen kyseessä on kuitenkin First Secondin sarjakuva, joten tässä käsitellään kasvua ja siihen liittyviä kipuiluja.

Sarjakuvan päähenkilö on Maggie, joka siirtyy kotiopetuksesta suoraan high schoolin penkkiin. Häntä ymmärrettävästi pelottaa, mutta Maggien kolme vanhempaa veljeäkin ovat selviytyneet siitä. Harmi vain, että Maggie ei ole ollenkaan niin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut kuin hänen veljensä. Ensimmäinen päivä koittaa ja Maggie astelee uuden koulunsa käytävään, joka on tupaten täynnä kirkuvia, huutavia ja meluavia teinejä. Ahdistus iskee, mutta isoveljen tuella siitäkin selvitään. Löytyy niitä kavereitakin sitten, joskin vähän erikoisia. Niin ja Maggiella on myös salaisuus, häntä nimittäin seuraa kummitus.

Hicksin piirrostyyli on todella loistava ja hahmot ilmeikkäitä. Hän onnistuu kasvonilmeiden kautta ilmaisemaan asioita, jotka eivät välttämättä hahmojen puheista välity. Sanojen taustalla on jatkuvasti myös tunnetta, joka tekee tästä sarjakuvasta kokonaisuutena monia muita paremman. Tunteilla tässä kyllä sitten pelataankin. Maggie asuu suuressa talossa kolmen veljensä ja isänsä kanssa, perheen äiti on aikaa sitten lähtenyt omille teilleen. Maggie on kasvanut miesvaltaisessa ympäristössä itsekin tykkäämään perinteisesti poikien jutuiksi mielletyistä asioista, joten hän kokee olleensa huono tytär ja siten syypää äidin lähtöön.

Perhekuviot eivät ole suinkaan ainoa ongelman aihe tässä sarjakuvassa, sillä Maggie tutustuu koulussa sisaruspariin, joista etenkin veljellä on huono maine. Amerikkalainen high school -kulttuuri klikkeineen ja sosiaalisine piireineen tulee tässä sarjiksessa todella tutuksi, sillä rajoja ei käy rikkominen ilman asiaankuuluvaa rangaistusta. Pidin kuitenkin suunnattomasti erään hahmon kehityskaaresta ja kasvusta ihmisenä, sillä harvemmin teini-ikäinen tajuaa virheensä, osaa pyytää sitä aidosti anteeksi ja vieläpä ottaa koko jutusta opikseen.

This One Summer - Jillian Tamaki & Mariko Tamaki

First Second
2014
ISBN 978-1-59643-774-6
320 s.
☆☆☆☆
Oma

Kanadalaisten taiteilijoiden yhteistyönä tekemä This One Summer tarttui - yllättäen - kannen perusteella mukaani. Kyseessä on serkuspari, joista Jillian on kuvittaja ja Mariko tarinankertoja. Sukelsin tähän teokseen tietämättä tästä juuri mitään etukäteen, joskin kustantaja kyllä vihjaisi jo jotakin. First Second tuntuu olevan kustantaja, joka keskittyy nuoriin naisiin ja aikuistumista koskeviin kysymyksiin, tai sitten olen joutunut ehdotusputken uhriksi.

This One Summer kertoo Rosesta ja Windystä, joiden perheet viettävät vuosittain kesät Awago Beachilla. Rose ja Windy ovat ystävystyneet jo vuosia sitten ja kasvaneet yhdessä halki kesien. Tämä kesä on kuitenkin erilainen, sillä Rosen vanhemmat riitelevät jatkuvasti eikä äidistä ole oikein mihinkään. Lisäksi kylällä tapahtuu jotakin, johon Rose ja Windy puoliksi tahtomattaan sotkeentuvat. Kyläkauppaa ja ainoaa videovuokraamoa pyörittävät kesän yli kaksi teinipoikaa, joiden suusta putoilee Roselle ja Windylle melko vieraita sanoja.

Aivan ensiksikin on kehuttava Jillianin taidokasta luontokuvausta. Sarjakuvan tunnelma on läpikotoisin kuin suoraan mökkikesästä ja Jillian on onnistunut vangitsemaan kesän katoavaiset hetket sarjakuvan sivuille todella hyvin. Joitakin aukeamia oli vain pysähdyttyvä ihastelemaan, niin hyvin ne kertoivat omaa tarinaansa hahmojen välisistä suhteista, ympäristöstä ja tunnelmasta. Jillianin piirtämät hahmot ovat kauttaaltaan persoonallisia ja aidon tuntuisia, sillä jokainen on täysin omansa. Ympäripyöreitä kiiltokuvahahmoja ei tästä sarjakuvasta löydy.

Toisekseen on ylistettävä perspektiivivalintaa. Tarina kerrotaan lähinnä Rosen kokemusten ja näkökulman kautta, eikä Rose ymmärrä kaikkea kuulemaansa. Sen sijaan hän kuulee paljon sellaistakin, mitä aikuiset eivät hänen korvilleen tarkoita, ja siinäpä tärkeä muistutus kaikille vanhemmille. Rosen äiti käy läpi vaikeaa aikaa elämässään, muttei osaa puhua siitä tyttärelleen. Rose kuitenkin tietää että jotain on vialla, muttei täysin ymmärrä mitä. Sarjiksessa puututaan siis hiukan siihenkin, miten aikuiset eivät aina osaa olla lapsilleen rehellisiä. Avoimuuden tärkeys nousee myös hyvin esiin.

Yksi sarjakuvan loistavimpia juttuja on kuitenkin Rosen ja Windyn ystävyys ja sen kuvaus. Tytöt tulevat hyvin juttuun keskenään ja puhuvat kaikesta maan ja taivaan välillä. Kasvukipujakin on, mutta päällimmäisenä heidän yhdessäolostaan välittyy vaivattomuus ja välittömyys. Tytöt tapaavat toisiaan vain kesäisin, mutta silti heidän välilleen on kehittynyt erityislaatuinen ystävyyssuhde, joka saa lukijankin miettimään omaa parasta kaveriaan ja niitä rentoja kesiä mökillä. <3

The Infinite Loop - Pierrick Colinet & Elsa Charretier

IDW Publishing
2015
ISBN 978-1-63140-436-8
152 s.
☆☆☆☆
Oma

Science fiction tuntuu olevan nyt runsain mitoin edustettuna meikäläisen lukutarjottimella, mutta mitäpä tuosta. Sci-fihän on justiinsa sitä kaikkein parasta tavaraa, eikö? Goodreadsin ehdottelujen perusteella nappasin lukuun tämänkin sarjakuvan, joka osoittautui ihan joksikin muuksi kuin mitä odotin. Ei sillä, että kyseessä olisi välttämättä huono asia, sillä sehän tekee ihmiselle vain hyvää, kun maailmaa vähän rikotaan välillä, vai mitä?

Klikatessani Infinite Loopin ostoskoriin oletin, että kyseessä on sarjakuva aikamatkailusta, time warpeista ja jonkinlaisista kupruista aikajatkumossa. Osoittautui kuitenkin, että kuusiosaisena minisarjana julkaistu Infinite Loop käsittelee naisten asiaa ja seksuaalista tasa-arvoa. Sarjiksen päähenkilö on Teddy, jonka työtä on aikajatkumossa ilmenevien vääristymien korjaaminen. Yksi näistä vääristymistä on kuitenkin Ano, japanilainen nuori nainen, joka vie Teddyn sydämen mennessään. Vääristymien tuhoamatta jättäminen on yksi suurimmista rikkeistä mitä Teddy voi ammatissaan tehdä, ja niinpä hän piiloutuukin Anon kanssa luomaansa aikataskuun. Mutta he eivät voi piileskellä ikuisesti, vai voivatko?

Infinite Loopin todellinen agenda tuli minulle vähän puun takaa. En osannut odottaa tällaista kantaaottavaa sarjakuvaa, enkä ole edelleenkään täysin satavarma, onko kyseessä nyt hyvä juttu vai ei. Sarjiksessa toistuu useaan otteeseen esimerkiksi iskulause "Pride up!" joka on mielestäni vähän turhan saarnaava, mutta toisaalta sopii Teddyn hahmoon hyvin. Teddy ei ole kovin tiukasti kaapissa, muttei silti kaiuta suureen ääneen omaa seksuaalista suuntautumistaan. Hän ei myöskään puolusta kaltaistensa oikeuksia kovinkaan suurella voimalla. Anon kuvioon saapuminen kuitenkin muuttaa yhtälöä ja pelissä olevia panoksia.

Charretierin taide oli Se Juttu, jonka tähden tämän sarjakuvan tilasin. Charretierin tyyli on omaperäinen ja kaunis, ja se sopii täydellisesti Teddyn suosimaan 50-luvun maailmaan. Kannen perusteella ei tosin pitäisi päätellä sarjiksista mitään, sillä tälläkin kertaa kansi on erillinen taideteos, joka on toteutettu täysin eri tyyliin kuin itse sarjakuva. Siitäkin huolimatta Infinite Loop pyyhkäisi minut mukaansa rohkealla värien käytöllään ja selkeillä ruuduillaan. Suttuisellekin tyylille on toki aikansa ja paikkansa, mutta Teddyn seikkaileminen edes takaisin ajassa tekee tästä jo sinällään sekavan, selkeä taide puolestaan helpottaa tarinankulun ymmärtämistä.

Descender, Vol. 1: Tin Stars - Jeff Lemire & Dustin Nguyen

Image Comics
2015
ISBN 978-1-63215-426-2
160 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Book Depositoryn ainoa huono puoli on se, että sen jatkoehdotukset ovat usein surkeita. Jos etsii jonkun kirjan, jota on kertakaikkiaan rakastanut yli kaiken, ja katsoo sivun alareunassa olevia ehdotuksia, niin sieltä löytyy kaikkea lasten kuvakirjoista värityskirjoihin. Ei yleensä kuitenkaan mitään sellaista, mitä haluaisi juuri lukemansa kirjan jälkihuumassa ostaa. Onneksi kuitenkin Goodreadsin ehdotukset ovat huomattavasti parempia, ja jonojen kautta saattaa päätyä tuntemattomille, mutta herkullisille vesille. Sieltä äkkäsin tämänkin, enkä kadu hetkeäkään! Äkkäsinpä sieltä muuten täälaisen Best Comics of 2015 -listan. Ja ei kun lukemaan~!

Descender on sci-fi sarjakuva, joka kertoo roboteista ja ihmisistä. Sarjakuva alkaa planeetta Niyratalta, joka on The United Galactic Councilin (UGC) toiminnan keskusplaneetta. UGC koostuu yhdeksästä ydinplaneetasta ja niitä kansoittavien lajien edustajista. Niyratalla on teoksen alkaessa 5,5 miljardia asukasta. Yksi näistä asukkaista on tri Guon, nyky-robotiikan luoja ja isä. Hänet kutsutaan paniikkitapaamiseen, sillä ydinplaneettojen kiertoradoille on ilmaantunut jättimäisiä robotteja, joita kutsutaan Harvestereiksi. Ihmiskunnan tuomiopäivä on koittanut.

Tuomiopäivän jälkipuinneissa ihmiset kääntyvät aiemmin kumppaneina ja yhteistyötovereina toimineita robottejaan vastaan ja ryhtyvät teurastamaan niitä oikein urakalla. Tästä teurastuksesta selviää vain harva, näiden joukossa pikkuinen poikarobotti, joka on ollut unessa kaukaisessa kaivoskoloniassa. Tim-21 herää kymmenen vuotta kaiken tapahtuneen jälkeen ja ryhtyy etsimään äitiään ja veljeään - tai siis omistajiaan. Tim-21 päätyy lähettämään hätäsignaalin, joka laukaisee tapahtumien kulun.

En nyt tiedä mitä muuta voin tästä sanoa, kuin että rakastin joka ikistä sivua. Nguyenin taide on vesivärimäistä ja kaunista. Hän on todella taitava luomaan tunnelmia, joihin Lemiren tarina istuu todella hyvin. Heidän yhdessä luomansa universumi on täynnä jännittäviä ja mieltikuvitusta kutkuttavia yksityiskohtia, eikä pahvisia sivuhenkilöitä tunnu olevan laisinkaan. Jotakin heidän taidoistaan tarinankertojina kertoo sekin, että yhden ruudun perusteella saattaa jo aavistaa, onko joku henkilö hyvis vai pahis, tarinan kannalta tärkeä vai ei. 

Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki Tim-21, johon kiinnyin heti alusta lähtien. En pidä lapsista, joten seikka on sitäkin merkityksellisempi, mutta Tim-21 on hahmona jotenkin niin täydellisen mielenkiintoinen, ettei hänestä voi olla välittämättä. Tim-21:lla on myös robottikoira nimeltä Bandit, jonka LED-näyttö näyttää hymiöitä kulloisenkin tunnetilan mukaan eikä se sano muuta kuin ARF!, mutta silti se on suloisin koira sarjakuvissa ikinä. <3

Descender on mieletön paketti sci-fiä, politiikkaa, uskomattoman kaunista taidetta, syviä henkilöhahmoja (joista osa on robotteja), jännitystä ja toimintaa. Vertakin tässä vuodatetaan, politikoidaan, pelätään tulevaa ja yritetään kaikin tavoin valmistautua siihen. Kannessa oleva "Your new sci-fi obsession is here" pitää todellakin paikkansa. Lisää tätä, kiitos!

Biomega, vol. 1 - Tsutomu Nihei

Viz Media
2010
ISBN 978-1-4215-3184-7
220 s.
☆☆☆☆
Oma

Selailin tuossa jokunen aika sitten Viz Median sivuja ja etsiskelin itselleni uutta mangaa. Tokyo Ghoul on edennyt ja käynyt edetessään aina vain mielenkiintoisemmaksi, joten ajattelin, että tältä kustantajalta voisi kokeilla jotain toistakin mangaa. Biomegan idea oli sen verran mielenkiintoinen, että päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Hyvä niin, sillä tämän luettuani tilasin heti seuraavat kolme osaa.

Biomega kertoo Zoichi Kanoesta, Toa Heavy Industriesin agentista. Zoichi on ihmiskunnan viimeinen toivo, sillä synteettisenä ihmisenä hän on immuuni maailmassa riehuvalle N5S-virukselle, joka muuttaa ihmiset raivopäisiksi mutanteiksi. Zoichilla on apureinaan uskollinen moottoripyöränsä, sekä sen sisäänrakennettu tekoäly nimeltä Fuyu. Ensimmäisessä kirjassa Zoichi suuntaa moottoripyöränsä kohti eristäytynyttä 9J0-saarta, jolta hän toivoo löytävänsä nuoren tytön nimeltä Eon Green. Eon on - ainakin jollain tasolla - virukselle immuuni ja sitenpä avain viruksen voittamiseen. Zoichi ei kuitenkaan ole ainoa, joka haluaa tytön firmalleen töihin, eikä taisteluilta todellakaan vältytä.

Ihan ensimmäiseksi sanoisin, että kansi johti tässä vähän harhaan. Nihein piirrostyyli on omaperäinen, hahmojen silmät ovat kovin kaukana toisistaan ja välistä kuvat olivat (tarkoituksella?) luonnosmaisen suttuisia. Piirrostyyliin kuitenkin tottuu nopeasti, ja jos tykkää synkästä, verisestä mangasta niin tässäpä oiva valinta. Ensimmäisessä kirjassa tutustutaan vasta mangan henkilöihin (joista yksi on karhu, kui siistii!!) ja maailmaan, jossa he elävät. N5S vaikuttaa olevan melko ilkeä tauti, sillä siihen sairastuneista tulee hirviöitä, jotka vain etäisesti muistuttavat ihmistä. Voisi melkein sanoa, että morsoihin on otettu vaikutteita Silent Hilleistä. Jos siis sellaisia ajatussiltoja haluaisi vedellä.

Manga on todella vähäsanainen ja asioita selitetään kuvin paljon. Varsinkin alussa kuvakerronta tuntui vähän töksähtelevältä, ehkä amatöörimäiseltäkin, mutta myöhemmin homma lähtee rullaamaan jo paljon paremmin, hahmoille löytyy vähän jotain luonnettakin, ja koko juttuun pääsee kaiken kaikkiaan kunnolla sisään. Kirjan takakanteen on lätkäisty M for Mature -varoitusläpyskä, ja vaikken kirjallisuuden rajaamista suosikaan, niin varoitettakoon tästä kiinnostuneita, että verta ja gorea on luvassa ja paljon.

Zoichin asuttama universumi on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, ja hänen moottoripyöränsä on aivan järjettömän hieno. Toivottavasti taiteen laatu paranee myöhemmissä kirjoissa (kyseessä on melko lyhyt sarja, vain kuusiosainen) ja toivottavasti Nihein onnistuu pitää tarina rullaamassa. Ainakin ensimmäinen osa lähtee todella hyvin käyntiin.

In Real Life - Cory Doctorow & Jen Wang

First Second
2014
ISBN 978-1-59643-658-9
175 s.
☆☆☆
Oma

jessethereader on ryhtynyt tekemään erillisiä videoita ihan vain mangaa ja sarjiksia varten. Kuin siistii! Tältä videolta bongasin tämän sarjiksen, jonka piirrostyyliin välittömästi ihastuin. No joo, onhan tuo aihekin jollain tavoin kenties hiukan omakohtainen (köh, Elder Scrolls Online, köh). Vaikka girl gamereiden juhliminen on jo so last season, Jessen esittely kiinnosti tarpeeksi, joten hommasin tämän kotiin. Huomasin vasta jälkikäteen, tämän jo luettuani, että omistamassani kappaleessa on Felicia Dayn kehaisu. <3 Felicia Day, huokaus.

IRL kertoo Anda-nimisestä tytöstä, jonka kouluun saapuu erikoisvieras kertomaan mmorpg:stä, Coarsegold Onlinesta, johon kaivattaisiin lisää tyttöjä pelaajiksi. Erikoisvieras on perustanut killan, johon hyväksytään vain tyttöjä, ja jonka tavoite on edistää oikeudenmukaisuutta pelissä. Anda pyytää vanhemmiltaan lupaa päästä pelaamaan ja saakin sen, sillä ehdolla että pelaa vain ja ainoastaan tyttöjen kanssa eikä sorru mihinkään seksijuttuihin vieraiden miesten kanssa. Jo tässä vaiheessa nousivat karvat pystyyn. Andan äidillä on todella, todella vanhanaikaiset käsityksen internetin maailmasta ja peleistä. Valitettavasti äidin käsitykset eivät tässä sarjiksessa ihan kauheasti muutu.

Anda tutustuu killassaan toiseen pelaajaan, joka kertoo Andalle keinosta tienata ihan oikeaa rahaa tekemällä pelissä tehtäviä. Tehtävien tarkoitus on tuhota farmaajia, toisin sanoen muita pelaajia, jotka keräävät pelimaailmasta tavaraa, myyvät sitä ja myyvät sitten tilit kultineen eteenpäin, oikealla rahalla. Kuvio selitetään sarjiksessa todella hyvin, siitä pisteet, ja sitten katsotaankin koko homman toiselle puolen. Ollessaan yhdellä näistä tehtävistä Anda tutustuu kiinalaiseen poikaan, joka on ammatiltaan farmaaja. Anda saa tietää, millaisissa oloissa farmaajia oikein pidetään ja millaista elämää Raymondiksi esittäytynyt kiinalaispoika oikein joutuu viettämään. Anda päättää tehdä asioille jotain, mutta tietenkään tällaisten rakenteiden muuttaminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin mitä voisi kuvitella.

IRL oli vähän turhan kirjalla päähän -tyyliä sopiakseen minulle. Aihe on hyvä, taide on loistavaa, hienoa, värikästä ja kuvaa hyvin oikean elämän harmautta verrattuna pelin värikkyyteen ja loistokkuuteen. Ymmärrän, että kohdeyleisö on kenties hieman nuorempaa ja Andakin on ensimmäistä kertaa moninpelin parissa, joten jotkin asiat avataan kenties senkin takia huolellisemmin. Vanha pelaaja kuten minä ottaa jo jotkin asiat niin itsestäänselvyyksinä, että niiden kertaaminen tuntuu todella turhalta. Siltikin, jollekulle nuoremmalle ja uudemmalle tämä saattaisi olla oikeasti hyväkin. Silmiä avaava kokemus tämä oli myös minulle, farmaajia en olekaan aiemmin tullut ajatelleeksi.

Winter - Marissa Meyer

Feiwel and Friends
2015
ISBN 978-0-312-64298-3
827 s.
☆☆☆☆☆
Oma
Cinder
Scarlet
Cress

Luettuani Cressin viime keväänä, siirryin oitin ennakkotilaamaan seuraavan osan. Winter on Lunar Chroniclesien päätösosa, se vihoviimeinen kirja, jossa kaikki salaisuudet selviävät ja sankarittaret saavat sankarinsa - tai sitten eivät, sitähän minä en teille kerro. Koska kyseessä on sarjan neljäs osa, suosittelisin niitä teistä jotka eivät aiempia osia ole lukeneet (missä ihmeessä olette oikein olleet, hopihopi lukemaan siitä) pysymään tästä arviosta kaukana, sillä spoilereilta tuskin vältytään.

Winterin päähenkilö on, kuten kannen perusteellakin saattaa jo arvata, Winter. Winterin tarina perustuu löyhälti Lumikkiin, mutta kenties tylsimmästä prinsessasadusta ikinä on saatu jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Meyer tekee jälleen taikojaan perinteisten satujen parissa ja sinkoaa ne uusiin sfääreihin. Neljännessä osassa jännitys tiivistyy käsinkosketeltavaksi. Cinder on saanut tietää olevansa mitä suurimmalla todennäköisyydellä prinsessa Selene, Lunan kadoksissa oleva oikea kuningatar. Ystävineen hän päättää sysätä Lunan nykyisen julman ja verenhimoisen kuningattaren Levanan valtaistuimeltaan. Mikään ei tietenkään mene niin kuin suunnitelmassa sanotaan, joten reilun kahdeksansadan sivun ajan teos tarjoilee suurissa määrin verta, väkivaltaa, epätoivoa ja sortoa, sekä pienen pikkuruisia pilkahduksia toivosta ja paremmasta tulevaisuudesta.

Odotin kauhulla tätä osaa ja tämän lukemista. Pidin kaikista aiemmista osista niin paljon, että pelkäsin tämän olevan kohdallani totaalinen floppi. Viimeiset osat herättävät aina vahvoja tunteita suuntaan tai toiseen, joten olin todella onnellinen huomatessani, ettei Meyerin ote todellakaan lipsunut tässä viimeisessäkään osassa. Winterissä päästään vihdoinkin todenteolla Lunan pinnalle ja sen pääkaupunkiin Artemisiaan, jonka kuvailussa Meyer tekee mestarillista työtä. Joissain kohdin Artemisia tosin muistutti tätä peikkoa etäisesti Nälkäpeleistä (hehkuva pääkaupunki, raskasta, ruumiillista työtä tekevät ulkosektorit), mutta yleisesti ottaen Artemisia onnistuu olemaan melko omaperäinen paikka. Oma lukunsa ovat toki Lunan asukkaat, joiden jako hyviksiin (ulkosektorit) ja pahiksiin (korruptoitunut rikas väki) oli hiukan ennalta-arvattava ja väkinäinen.

Winter puolestaan on henkilönä mieletön. Hän kieltäytyy käyttämästä voimiaan mielenhallintaan ja on sen seurauksena sekoamassa päästään. Hänen viereltään löytyy alati vartija, hänen lapsuudenystävänsä Jacin, joka on ihana, komea, kiltti ja voimakas, tietenkin. Winter on kirjoitettu todella hyvin ja jotkin hänen näyistään tuntuivat todella ahdistavilta. Winter on ehkäpä Cinderin jälkeen suosikkini näistä hahmoista.

Kaikenkaikkiaan kyseessä on huikea päätös huikealle sarjalle. Tilasinpa aikani kuluksi myös Fairestin, väliosan, joka kertoo Levanan tarinan. Harvemmin pahis on kirjoitettu niin hyvin, että hänestäkin mielii lukea lisää!

Illuminae - Amie Kaufman & Jay Kristoff

Rock the Boat
2015
ISBN 978-1-78074-837-5
599 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Elokuun loppu oli ankeaa aikaa lukevan peikon elämässä. Mikään ei oikein maistunut miltään, eikä mikään oikein jaksanut herättää mielenkiintoa. Siitä edespäin tilanne kääntyi vain huonompaan. Syyskuu oli lukukuukautena hyvin hiljainen, lokakuu vielä hiljaisempi ja marraskuu täysin kuollut (mikä sopinee marraskuulle hyvin). En voi sanoin kuvailla sitä suunnatonta ahdistusta, mitä tällainen lukemattomuus yleensä paljon lukevalle peikkolapselle aiheuttaa. Yksi suurimmista ilon ja onnen aiheuttajista on täysin riisuttu elämästä pois, eikä mikään määrä itkua, hampaidenkiristelyä tai minkään sorttista pyristelyä auta saamaan sitä takaisin. Pyrin noudattamaan lukevien ystävien neuvoja: älä pakota, tee jotain ihan muuta, lue vain semmoista mitä ihan oikeasti tahdot lukea mutta älä ota stressiä bloggaamisesta (tiesittekö, etten ole blogin aloittamisen jälkeen lukenut yhtään kirjaa niin, etten olisi blogannut siitä?), katsele booktubea - joskus toisten lukuinto tarttuu. Booktube olikin sitten - nörtille varsin sopivalla tavalla - se vastaus.

Ylläolevalla booktube-videolla littlebookowl kertoo kirjan jälkeiset tuntemuksensa ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin olo oli hyvin pitkälti samankaltainen eilen siinä kymmentä vaille kolme aamuyöllä kun sain tämän luetuksi.

Illuminaen kaksi päähenkilöä ovat Ezra Mason ja Kady Grant. Kirjan alussa he ovat juuri eronneet (ihana alku teinidraamalle, eikö?) ja molemmilla on meneillään kenties tähän astisen elämänsä huonoin päivä. Sitten heidän kotiplaneettansa pommitetaan maan tasalle ja he pakenevat laivaston mukana kohti avaruusasemaa, josta heillä mahdollisesti on pääsy takaisin sivilisaation pariin ja turvaan. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi jännittämisen aihetta, laivastossa leviää nopeasti mutatoituva virus, joka välittyy ilmateitse ja tekee uhreistaan psykopaattisia ja väkivaltaisia.

Illuminae on helposti yksi jännittävimpiä tänä vuonna lukemiani kirjoja. Olin alkuun hieman skeptinen, sillä kuten littlebookowl videollaan näyttää, joidenkin sivujen asettelu on hyvinkin mielikuvituksellinen ja graafinen. En yleensä tykkää kikkailusta (se lienee tullut jo selväksi), mutta tähän kirjaan se sopii todella, todella hyvin. Illuminae on kokoelma dokumentteja, joten tapahtumia seurataan jatkuvasti ns. ulkopuolelta, mutta silti kirjan päähenkilöt tulevat lukijalle hyvinkin tutuiksi. Tässä kirjassa tapahtuu kokoajan, eli hengähdystaukoja ei todellakaan lukijalle suoda ("voitko viedä koirat kun mä haluisin vaan lukee?" "Ei mun oo nälkä, mä luen nyt tätä."). Teoksen tapahtumat sijoittuvat tutkimusalus Hypatialle, taistelualus Alexanderille sekä ihan pikkuisen muihinkin paikkoihin. Onpahan kirjassa eräs hahmo, jota en todellakaan osannut odottaa, vaikka olisi kenties pitänyt tajuta.

Suosittelen tätä kaikille. Lukekaa Illuminae. Lukekaa se. Nyt. Ei mitään muttia, nyt.

To All the Boys I've Loved Before - Jenny Han

Simon & Schuster
2014
ISBN 978-1-4424-2670-2
355 s.
☆☆☆☆
Oma

Nyt se on testattu; Jenny Han on täydellistä luettavaa lukujumiselle. Tarpeeksi kevyttä, tarpeeksi koukuttavaa, tarpeeksi tunteellista, mutta hyvällä, ei liian raskaalla tavalla. Suosittelen, jos lukemisen kanssa takkuaa!

Törmäsin Jenny Haniin ensimmäistä kertaa lukiessani rakkausnovellikokoelmaa, jonka kirjoittamiseen myös esimerkiksi Rainbow Rowell on osallistunut. Kyseinen novellikokoelma sijoittuu jouluun ja talveen, mutta talvi ehti loppua kesken viimeksi ennen kuin sain kirjan luettua. Silti, Jenny Han oli yksi novellisteista, jonka töitä halusin ehdottomasti lukea lisää. Tilasinkin tämän kirjasarjan toisen osan vahingossa ensiksi, joten sarjan aloitus viivästyi. Nyt kuitenkin luin tämän.

Jenny Hanin kirjoja on kehuttu esimerkiksi niissä kuvatuista perhesuhteista ja niiden kevyestä, iloisesta tunnelmasta. Näin kyllä onkin. Han on todella hyvä rakentamaan ilmapiiriä ja tunnelmaa, mikä tekikin tästä kirjasta yhden parhaimmista nuortenkirjoista mitä olen toviin lukenut. Olin jatkuvasti niin tarinan lumoissa kirjaa lukiessani, etten edes hämääntynyt kikatellessani ääneen julkisissa liikennevälineissä. Aiheuttipa eräs kirjan loppupuolella sattunut tapahtuma ihastuneen huudahduksenkin, joka sai isännän säpsähtämään irti omista puuhistaan. Mitä taas tulee perhesuhteisiin, niistä en osaa juuri mitään sanoa. Tämä kirja keskittyy hyvin tiiviisti sisarussuhteiden ympärille ja ainoana lapsena en niistä osaa sanoa juuta tai jaata. Silti jopa tällainen ainokainen saa tästä kirjasta kyllä varsin pehmoisen kuvan kolmen tyttären muodostamasta sisarusparvesta.

Kirja kertoo siis Lara Jeanista, joka on ollut rakastunut elämänsä aikana viisi kertaa. Jokaiselle pojalle hän on kirjoittanut huolella rakkauskirjeen, joka on samalla ollut jäähyväinen. Hän on pakannut kirjeet kirjekuoriin, laittanut niihin nimet ja osoitteet päälle ja piilottanut ne sitten äidiltään saamaansa hatturasiaan. Hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, että joku voisi joskus vahingossa lähettää ne, mutta kun niin käy, Lara Jeanin elämä menee täysin sekaisin. Yksi kirjeiden vastaanottajista on nimittäin Lara Jeanin isosiskon poikaystävä, toinen taas koulun kuningattaren ex-poikaystävä.

Pidin siitä, ettei Han ole kirjoittanut tai edes pyrkinyt kirjoittamaan hahmojaan täydellisiksi. Kaikilla on omat vikansa, osa niistä melko suuriakin, mutta kirjassa nousee isoon osaan toisten hyväksyminen, ymmärtäminen ja anteeksi antaminen. Kirjassa ei selitellä hirveästi miksi joku tekee niin kuin tekee, vaan lukijan pääteltäväksi jää aika paljon. Itse pidin tästä, sillä tosi usein varsinkin amerikkalaisessa kirjallisuudessa väännetään rautalangasta sellaisiakin asioita, jotka ovat oikeastaan itsestäänselvyyksiä. Ehkä joku tykkää siitä, että asiat esitetään valmiiksi paloiteltuina ja selkeässä järjestyksessä, mutta itse tylsistyn herkästi sellaisten kirjojen parissa.

Jotakin tämän kirjan koukuttavuudesta sanonee myös se, että minun oli vielä yhdentoista jälkeen noustava sängystä ja haettava se toinen osa heti luettavakseni.

Hilda ja kivipeikko - Luke Pearson

Kansi: Luke Pearson

Hilda and the Troll
Sarjakuvakeskus
2015 (alkup. 2013)
ISBN 978-952-5972-14-6
40 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

En muista tarkalleen, kuinka törmäsin Kuplaan, mutta blogia selaillessani löysin kuitenkin tämän helmen. Minun oli vakaa aikomus osallistua tämän vuoden sarjakuvafestareille, mutta Helsingin ja väkijoukkojen pelkoni (inhoni) vei jälleen kerran voiton epäilemättä aivan mahtavasta tapahtumasta. Olen saanut huomata jo hyvin lyhyessäkin ajassa, että sarjakuvien kenttä on paljon paljon laajempi, kuin osasin edes kuvitella. Jostain syystä mattimeikäläiselle maalautuu sarjiksista sellainen kuva, että joko kyseessä on joku boy love manga, supersankarimarvel tai sitten joku ihan älytön taidepläjäys, jota kriitikot kiittelevät, mutta jota kukaan ei oikeasti tajua. Sitten joukossa on kuitenkin tällaisia helmiä kuten Hilda ja kivipeikko, sekä vaikka I Kill Giants, joka teki myös suuren vaikutuksen. 

Olen kehittynyt myös ihmisenä (jos sitä haluaa niin ajatella), sillä en tuomitse enää suoralta kädeltä pelkästään taiteen perusteella teoksia. Hildaan ja kivipeikkoon tämä ei varsinaisesti liity, sillä kuten kansikuvastakin jo huomaa, kyseessä on perusteellisen hurmaava teos, jonka tyylissäkään ei ole mitään valittamista. Se on kuitenkin sanottava, että ainakin Espoossa tämä oli sijoitettu kuvakirjoihin eikä suinkaan sarjakuviin.

Luke Pearsonin sarjakuvassa on viehättävä tunnelma ja Hilda on ihana tyttö. Hän elää laaksossa, jossa on ihan normaalia, että ovesta kävelee metsäläinen muassaan sylillinen polttopuita ja asettuu olohuoneen lattialle makaamaan. Hilda rakastaa sateella teltassa nukkumista ja omistaa pienen sarvekkaan ketun, joka aiheutti ainakin itsessäni samanlaisen kyyneltyneen ihastuksen huokauksen kuin nyt vaikkapa saukot ja koiranpennut. Vaikka sarjiksen tunnelma on ihana ja tyylikin viaton ja lapsekas, olisin kaivannut tähän edes toisen mokoman lisää. Tai vaikka kaksi tai kolmekin mokomaa. Ilmeisesti sarjakuva ammentaa aineksia skandinaavisesta mytologiasta, mutta mitään tässä ei kyllä selitellä. Hildan suhtautuminen kivipeikkoihin muistuttaa hyvin pitkälti omaa suhtautumistani muumimörköön ollessani vielä pieni, mutta sillä erotuksella, että Hilda todella elää samassa maailmassa kivipeikon kanssa.

Tämä upposi kuin häkä myös lukemiseen tympääntyneeseen mieleeni, eli suosittelen kaikille! Tässä on kauniita kuvia ja vain hyvin vähän hyvin yksinkertaista tekstiä, sekä peikkoja, jotka eivät olekaan sitten loppujenlopuksi ihan niin pelottavia kuin voisi kuvitella. <3

A Natural History of Dragons - Marie Brennan

Kansi: Todd Lockwood

Tor Books
2013
ISBN 978-0-765331969
334 s.
☆☆☆☆
Oma

En voi vastustaa kauniita asioita. En eritoten sellaisia, joissa yhdistyy luonnontieteiden kauneus, lohikäärmeet ja juuri Lockwoodin taiteen kaltainen pienten yksityiskohtien ja tarkkojen viivapiirrosten herkkä kudelma. En voi vastustaa lohikäärmeitä. Ei siis ollut yhden ensimmäistä syytä, miksi en olisi hyppinyt paikallani silkasta visuaalisesta innosta, kun näin tämän kirjan Goodreadsin ehdotuskarusellissa. 

Harmi vain, että tilattuani kirjan, minuun iski tämän vuosikymmenen pahin lukujumi, joka ei suoraan sanottuna ole hellittänyt vieläkään. Halusin kuitenkin päästä käsiksi tähän kirjaan, joten käytin kuukauden ilmaisen audible creditini tästä tehtyyn äänikirjaan, ja onneksi niin! Äänikirjan lukee Kate Reading, joka on uskomaton lukija. Hänen äänensä taipuu erilaisiin, eripainoisiin, erilaisin murtein korostettuihin ääniin. Hän osaa kuulostaa arvokkaalta vanhalta rouvalta, jollaiseksi lady Trent on ajan saatossa muotoutunut, mutta myös siltä 19-vuotiaalta tytönheitukalta, joka mistään mitään tietämättä antautuu vaaroihin, joita ei viktoriaanisen ajan Englannissa (tai Scirlandissa) voisi naisen kuvitellakaan joutuvan kohtaamaan.

A Natural History of Dragons kertoo siis kuvitteellisen lady Trentin elämäntarinan. Kirja alkaa aivan hänen lapsuudestaan ja innostuksestaan sparklingseihin, eräänlaisiin pienen pikkuruisiin lohikäärmeisiin, joita elää Scirlandissa, ja jotka vielä lady Trentin lapsuudessa (jossa hänet tunnetaan vielä nimellä Isabella) luetaan hyönteisten luokkaan. Kirjaa postista odotellessani lueskelin Goodreadsista kirjan arvioita, ja muutamakin asia pisti silmään. Sanottiin, että tämä kirja on hidastempoinen, eikä oikeastaan vastaa nimeään. A Natural History of Dragons on toki muistelmateoksen tyyliin kirjoitettu ja sikäli melko rauhalliseen tahtiin kerrottu, mutta tylsä se ei missään nimessä ole. Isabellalle tapahtuu aina ja jatkuvasti. Olisin kenties toivonut tähän hiukan enemmän tunteita ja hekumaa, mutta toisaalta päähenkilö on tieteen nainen eikä mikään tunteellinen seurapiiriperhonen, joten asioiden suorasukaisuus ja tiukka asiallisuus selittyy hyvin Isabellan luonteella. Mitä taas tulee kirjan nimeen, niin koen sen hyvinkin oikeutetuksi. A Natural History of Dragons on teos, joka muodostuu Isabellalle jo hyvin nuorena varsin käänteentekeväksi teokseksi ja sillä on arvokas asema hänen uransa käynnistämisessä.

Koska kuuntelin tämän valtaosin äänikirjana, minulta meinasivat tyystin mennä ohi painettuun laitokseen sisällytetyt piirrokset, nekin Lockwoodin käsialaa, jotka elävöittävät tarinaa omalta osaltaan huomattavasti. Erityisen koskettava oli kuva lady Trentin aviomiehestä Jacobista, mutta siitä ei tässä sen enempää. Suosittelen tätä mitä sydämellisimmin kaikille lohikäärmeistä kiinnostuneille, joille muistelmateosten kirjoitustyyli ei ole liian raskas. Itse ainakin koin tämän paikoin hyvinkin jännittäväksi, mutta ymmärrän, ettei tämä kaikkiin vaikuta samalla tavalla.

Yksin Marsissa -arvonta!

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT.

No nyt se on tapahtunut!

Into Kustannus julkaisi lokakuun alussa Andy Weirin upean, mahtavan, erinomaisen ja loistavan tieteiskirjan The Martianin suomennoksen. En voi sanoin kuvailla, kuin onnessani olen, että tämä kirja pääsee nyt myös suuren suomalaisen yleisön käsiin (joskin minun englanninkielinen kappaleeni kiertää edelleen ystävien käsissä, Helena~? <3). Onnesta sekopäisenä lähestyin Intoa ja kyselin, josko heillä riittäisi hyvää tahtoa niin paljon, että auttaisivat pikkuruista ja köyhää blogistipeikkoa järkkäämään tämän julkaisun kunniaksi arvonnan ja kyllä vain!

Nyt siis arvotaan paitsi kaksi Into Kustannuksen lahjoittamaa Yksin Marsissa -teosta, myös Lukevan peikon kustantamat leffaliput samaan aikaan ulos tulleeseen elokuvaan. Laitan siis samaan pakettiin kovakantisen kirjan ja kaksi kappaletta Finnkinon vapaalippuja, jotka voi käyttää joko tähän leffaan tai sitten johonkin muuhun. Teattereissa ei tosin taida juuri nyt mennä oikeastaan mitään muuta katsomisen arvoista, joten tiedän teidän tekevän fiksun valinnan! ~.n Arvottuun pakettiin kuuluu siis, toistan, kovakantinen kirja ja kaksi kappaletta Finnkinon teattereihin kelpaavia elokuvalippuja.

Arvontaan osallistut kommentoimalla tähän postaukseen osallistumisestasi. Kirjoita kommenttiisi, seuraatko Lukevaa peikkoa jossain somessa ja jos niin missä, tai oletko kenties rekisteröitynyt seuraaja ihan täällä blogin puolella. Suosin lukevia pikkupeikkoja, tietenkin, joten jos et vielä seuraa missään, niin nyt on vihoviimeinen hetki!

Onnea arvontaan ja huijareille käyköön huonosti!

Arvon kirjat sunnuntaina, kun palaan partioretkeltä! Aikaa osallistua on siis sunnuntaihin, sanotaan vaikka klo 18.00 saakka! Postitus tapahtuu seuraavalla viikolla.

Arpaonni osui tällä kertaa Markkaan ja Niina T.:hen! Laittakaa minulle yhteystietonne, niin postitan kirjat ja leffaliput ensi viikon kuluessa.

Kiitos kaikille osallistujille ja pitäkäähän silmät auki, koetan keksiä jotakin todella makoisaa rikki menneen satasen kunniaksi! ~.n <3

Innolla on vielä näköjään joku omakin kilpailu menossa, voitte osallistua näillä myös siihen! :D

PS. Blogiin on liittynyt 100. rekisteröitynyt seuraaja ja pyöreisiin lukuihin liittyvä neuroosini pakottaa minut järjestämään jotakin erityistä sen kunniaksi. Tästä kuitenkin lisää hiukan myöhemmin (kirjastopeikon palkkapussi on pieni ja heiveröinen, eikä se riitä kahteen arvontaan samassa kuussa)! Kiitos kaikille seuraajille, tykkääjille ja lukijoille, jokainen teistä on arvokas ja paras ja ihanin! <3

Sori vaan, se on totuus - Katariina Romppainen

Kansi: Saana Nyqvist

Karisto
2015
ISBN 978-951-23-5984-4
230 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Olen ottanut tavaksi kerätä kustantamoiden uutuuslistoilta kaikki nuortenkirjat erilliseen word-tiedostoon, jotta seuraavan vuoden lukudiplomilistojen päivittäminen kävisi helpommin. Samaan tiedostoon on myös tosi helppo sitten koko työryhmän kerätä aina kommentit kustakin kirjasta, sopiiko vai eikö sovi yläkoululaisille (joskus nimittäin teen poikkeuksellisiakin poimintoja, koska ei sovi aliarvioida), pitikö vai eikö pitänyt. Nyt huomasin jokin aika sitten totaalisesti unohtaneeni Kariston (sen siitä saa, kun uutuuluetteloita ei enää lähetellä edes kirjastoihin fyysisinä kappaleina, vaan kaikki täytyy itse etsiä netistä). Sori vaan, se on totuus kuulosti idealtaan siinä määrin mielenkiintoiselta, että päätin pyytää kappaletta myös itselleni.

Sori vaan, se on totuus kertoo Senjasta, joka asuu Kotilaaksossa, kaupungin vuokrataloissa. Kotilaakson lempinimi Senjan rikkaampien luokkatovereiden suussa on Koilaakso. Senja häpeää lähtökohtiaan siinä määrin, että päätyy valehtelemaan luokkakavereilleen asuvansa Hunajakylässä, kaupungin hyvämaineisimmalla alueella. Totuus siivoojana työskentelevästä yksinhuoltajaäidistäkin hävettää siinä määrin, että Senja kehittelee tarinan sairaanhoitajana työskentelevästä äidistä ja kansainvälisiä bisneksiä hoitelevasta IT-alan isästä. Köyhyys kaihertaa Senjaa, etenkin kun kavereilla on aina uusimmat pelit ja vehkeet, merkkivaatteet ja joka lomalla ulkomaanmatkoja, mutta sitten äidille tarjoutuu tilaisuus käydä tienaamaassa isoja rahoja Norjassa, ja Senja pääsee asumaan sukulaistensa luo juurikin Hunajakylään. Hetken aikaa näyttää jo paljon valoisammalta, mutta sitten kaappeihin piilotetut luurangot alkavat kolistelemaan ja vaatimaan huomiota.

Jotenkin oletin, että itsekin köyhyysrajan alapuolella kasvaneena, yksinhuoltajaäidin vesana (siis siihen saakka kunnes meille adoptoitiin alkoholisoitunut nyrkkimaakari isäpuoleksi) olisin jotenkin voinut samaistua Senjaan. En tiedä olisinko kasvanut samalla tavalla kieroon, jos olisi Koivukylän yläasteen sijaan mennyt Havukoskelle (asetelma on näiden kahden välillä melko sama kuin vauraan Neilikan ja muille, ihan tavallisille tallaajille tarkoitetun Vuokkolanharjun yläasteiden välillä), mutta Senja ei ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää äitinsä vaikeuksia. Senjaa kiinnostavat uudet vaatteet ja uudet laitteet, joita hänellä ei ole, mutta kaikilla muilla on. Senjalta puuttuu myös perspektiiviä, mikä sinällään on ihan ymmärrettävää, sillä hänen äitinsä on ahkera (ehkä jopa viaksi asti) nainen, joka tekee kaikkensa antaakseen tyttärelleen kaiken, mitä tämä tarvitsee. Joskus kun äiti häipyy kotoa tuntikausiksi kertomatta, minne on menossa, Senja tietää lähteä etsimään äitiä kirjastosta sen sijaan, että yrittäisi paniikissa soittaa kaikki kylän baarit läpi äitiä etsien. Onneksi Senjaankin tulee sentään joku tolkku kirjan kuluessa, mutta suoraan sanoen suututti lukea noin kiittämättömästä pennusta. Suuttumus söi kaiken säälin, jota muutoin ehkä olisin voinut Senjaa kohtaan tuntea.

Romppainen päästää henkilönsä muutenkin melko vähällä. Vaikka aihe kirjassa on sinällään ajankohtainen ja muuttuu aina vain ajankohtaisemmaksi kun tuloerojen suuruus Suomessa lisääntyy, ei Senjan esimerkiksi tarvitse seistä missään vaiheessa kasvokkain todellisten köyhyyden mukanaan tuomien lieveilmiöiden kanssa. Hänen elämänsä on vähävaraisuudesta huolimatta melko helppoa, hän menestyy koulussa ja hänellä on ystäviä, joille hän tosin valehtelee asuinpaikastaan, mutta mitä sitten? Ilahduin kovasti, kun Romppainen kirjan yhdessä vaiheessa päättää vihdoin pudottaa Senjan takaisin todellisuuteen. Tabletit ja älypuhelimet, tai omaisuus ylipäätään, eivät ole maailman merkityksellisin asia, ja se on kenties tämän kirjan kaikkein tärkein opetus.

Kirja kertoo hankalasta aiheesta, mutta kevyellä otteella. Lopultakin kyseessä on hyvänmielenkirja, joka kenties yrittää vakuuttaa, ettei köyhyys ole kamalinta, mitä voi ihmisen osaksi koitua, eikä se kyllä olekaan. Köyhyys opettaa kekseliääksi, jos ei mitään muuta. Ehkä on ihan hyvä, että toisinaan käsitellään näitä aiheita vähän leppoisammalla otteella eikä niin, että lukija vääntää itkua joka käänteessä. Romppaisen teos on ihan lohdullinen, mutta kovin realistinen se ei kyllä ole, mikäli itse sattuu elämään sellaisessa perheessä, jossa seistään leipäjonossa, kun raha ei riitä. Se se vasta kuulkaa noloa onkin.

Pommi - Anu Ojala

Otava
2014
ISBN 978-951-1-26543-6
348 s.
☆☆☆
Kirjasto

Pommi oli yksi niistä kirjoista, jotka ohitin ihan vain jo siksikin, että koko kirjan idea ei kertakaikkiaan sopinut minulle. En pidä aktivisteista enkä huutelijoista, enkä varsinkaan minkään sortin käännyttäjistä. En. Kun sitten julkaistaan nuortenkirja, jonka ainoa idea on selvittää vaikutusalttiille nuorisolle tehotuotannon kauheuksia ja tehdä näistä kasvissyöjiä (ei sillä, että kasvissyönti olisi huono asia), kenties traumatisoiden nämä loppuiäksi, jokainen kuitu kehossani huutaa koko kirjaa vastaan. Jo Sinisalon Enkelten verta teki aikoinaan todella tiukkaa, vaikka mehiläisten asialla olenkin, sillä siinä myös puhuttiin eläinaktivismista ja ääriaineksen tekemistä terroriteoista, joskin vähemmän kuin tässä. Tällaisista kirjoista on myös todella hankala kirjoittaa laukaisematta jossakussa jonkinlaista vastareaktiota. Koetan siis keskittyä tarinaan enemmän kuin kirjassa esitettyihin eläinaktivismiin liittyviin asioihin, mutta jos jotakin livahtaa ja pahoitatte siitä mielenne niin sortsen, ei ollut tarkoitus.

Ihan ensiksikin haluan varoittaa herkimpiä lukijoita siitä, että Pommi on todella yksityiskohtainen ja graafinen kuvaus tehotuotantotilojen olosuhteista. Kirjan päähenkilö Mia joutuu tilanteisiin, joihin en soisi kenenkään, ihmisen tai eläimen, koskaan joutuvan. En ole itse herkimmästä päästä, mitä tulee raakuuksiin, mutta silti tässä kirjassa oli useampi vatsaavääntävä kohta. Jostain syystä eläinten kärsimysten rinnalla oli todella hankala tuntea minkäänlaista sääliä ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Tämä kirja herättää pahan kerran ihmisvihaa, joten kannattaa lukea varovaisesti. Kirja on myös koiraihmisille rankka, voin ihan kokemuksesta sanoa. Jostain syystä en itke, jos ihmiselle käy köpelösti, mutta koirien kärsimystä en kestä.

Toimittajan urasta haaveileva Mia on lukiolainen ja on juuri saanut pestin lukionsa Me ja eläimet -blogin ylläpitäjänä. Mialla on mopsi nimeltä Roosa, mulkosilmäinen rohisija, joka kasvattajan mukaan on "ihan perusterve koira". Toisaalta ymmärrän Miaa. Jos vanhemmat, koirankasvattaja ja eläinlääkärikin vakuuttavat, että "no mopsit nyt vaan ovat tuommoisia tuhisijoita, minkäs sille mahtaa", niin ei siinä 15-vuotias voi kuin uskoa. Niinpä hän täysin tyytyväisenä hehkuttaa koiraansa blogissaan ja saa osakseen roppakaupalla kiittäviä kommentteja, sekä yhden, joka saa hänet kauhistumaan. Nimimerkki Joshua nimittäin väittää, että mopsit ovat sairaiksi jalostettu rotu, eikä Mia tahdo sellaista uskoa alkuunkaan. Sitten Mia törmää koulussa komeaan, hurmaavaan Kimiin, joka kutsuu Mian mukaansa auttamaan erään sikatilan kuvaamisessa. Reissulla Mia tutustuu myös Ninaan, joka on hääräillyt Kimin ja eläinaktivismin parissa jo ennenkin. 

Toisaalta taas oikeassa elämässä laki velvoittaa koirankasvattajaa tiedottamaan ostajaa mahdollisista sairauksista (joita lyttykuonoisilla, mulkosilmäisillä koiraroduilla on pitkä liuta) ennen kuin myy pennun. Se, että Lillan vakuuttaa täysin kirkkain silmin Mialle mopsiensa olevan "perusterveitä", on jo jonkin lajin rikos ja kertoo todella paljon Lillanista ihmisenä. Koirat merkitsevät hänelle vain rahaa, ja siinäpä se. Muitakin vähän kummallisia epäkohtia kirjassa on, mutta täysin todentuntuista ja tarkkaa kuvausta tällaisista aiheista ei varmastikaan saa tungettua kolmeensataan sivuun niin, että teos taipuisi vielä nuortenkirjaksi ja myisikin jotakin. Lillanin kaltaisilta kasvattajilta ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan kannata ostaa yhtään minkään rotuista koiranpentua. Oikeasti.

Tätä kirjaa voisi kuvata kahdella lauseella, joista ensimmäinen on "kuinka kukaan voi olla noin TYHMÄ?!" ja toinen on "Voi helvetti, herää jo, Mia!". Mia on todella, siis todella, sinisilmäinen ja luottavainen, oikea pumpulissa kasvatettu kakara. Hän uskoo kaiken, mitä hänelle sanotaan ja parhaimpaan teinityyliin lemppaa ystävänsä ihastuttuaan nuoreen ja komeaan mieheen, vaihtaa kaiken tutun ja turvallisen uuteen ja jännittävään silmänräpäyksessä. Mia kylläkin myös oppii kirjan aikana paljon ja kasvaa ihmisenä, mutta prosessi on varsin tuskastuttavaa sivustaseurattavaa. Kirjan aiheet ovat myös vakavia ja niitä pyöritellään onneksi monelta kantilta. Olisin kenties toivonut tähän vähän puolueettomampaa asennetta joihinkin kohtiin, mutta totuushan on, että me ihmiset emme missään nimessä koskaan ole puolueettomia, ja sen piirteen Ojala on kyllä vanginnut henkilöhahmoihinsa todella hyvin.

Sanonpahan vaan, että kyseessä on todella kivulias ja tuskallinen teos, joka ei kenties ole ihan realistinen, mutta vaikuttava siitä huolimatta. Ja hei, täti neuvoo: saa lopettaa kesken, jos on liian kovaa kamaa, eikä kenellekään tarvitse kertoa.

Kesähaaste

Nappasin tästä kopin, vaikkei minua kukaan suoranaisesti haastanutkaan! (;~;) Tykkään vastailla tällaisiin, joten hei, mikäs tämän parempaa!

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
Onpa hankala heti alkuun! Avaudun itsestäni melko suorasukaisesti postauksissani, joten tiedätte kyllä varmasti enemmän kuin, no, vaikkapa työkaverini! Olen marraskuun lapsi, äitini ainokainen ja vihaan sukkia ylitse kaiken. Pelkään myös nukkeja, joten kirjaston lastenosastolla työskentely on yhtä painajaista, etenkin nyt, kun noita pirulaisia on aseteltu ympäriinsä tuijottamaan eteensä kuollein silmin. Oikeasti. Hrr. On vain ajan kysymys, koska ne ryömivät kimppuun ja repivät kappaleiksi. Rakastan kotiinmenemistä yli kaiken, koska asun todella kauniin kadun varrella ja kotona on aina vastassa kasa karvanaamoja, jotka tuntuvat aina vain ilahtuvan minusta. <3

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
On ja ei. Siis sillä on väliä mitä ajattelette, mutta vain jos tiedän siitä. Jos mutisee vain keskenään, niin mikään ei muutu! Olen myöskin ihan tosi kiva ja ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja ihana, joten minulle voi kyllä sanoa! (Jos joskus suutun, niin murisen hetken itsekseni, ajattelen asiaa uudemman kerran ja sitten vastaan.) Olen saanut huomautuksen mm. siitä, että toisinaan spoilaan kirjoja vähän liikaa, joten olen pyrkinyt vähentämään (jatkopalaute tosin puuttuu, onnistuinko?), sekä siitä, etten merkannut suomentajaa (nykyään merkkaan, ainakin aina kun muistan). Palautetta siis saa ja kannattaa antaa, pyrin jatkuvasti parantamaan!
Toisaalta pitäisin kyllä tätä blogia, vaikkei kukaan tätä lukisikaan. Blogi on minulle paitsi varsin rakas harrastus, myös työväline. Teen osana työtäni yläkoulujen kirjavinkkauksia, ja tosi monilla vinkkareilla on olemassa jokin excel tai muu vastaava, johon he keräävät kirjoja, henkilöitä, oman lyhykäisen mielipiteensä ja juonen pääkohdat. Minulla se sattuu olemaan tämä blogi. Kaipaisin teitä kyllä silti, jos kaikki yhtäkkiä katoaisitte! Rekisteröityneiden seuraajien määrän tipahtaminen yhdelläkin aiheuttaa aina sydänsärkyä, mutta koetan ajatella positiivisesti! Ehkäpä tämä ja tuo henkilö eivät enää lue nuortenkirjoja, joten mitä järkeä seurata blogia, jossa ne ovat pääasiallinen sisältö? Tai jos ei lue englanniksi, niin täältä on viimeaikoina löytynyt aika harvakseltaan vinkkejä. Tai jos juttuni vain ovat niin tyhmiä, ettei niitä jaksa lukea? Yritän kyllä pitää hei radikaaleimmat mielipiteet itselläni, mutta joskus niitä lipsahtelee tännekin.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Blogiminä juttelee enemmän ja on muutenkin paljon kivempi ja rennompi. Ehdin miettiä sanomisiani, enkä töksäyttele niin paljon. Reaaliminä istuu yksin nurkassa ja lukee, ihanteellisessa tilanteessa vielä niin, ettei kukaan häiritse, paitsi koirat. Koirilla on erityislupa häiritsemiseen. <3 Olen sitä introverttilaatua, joka häiriintyy herkästi ja ärtyy siitä. (Melu on yksi suurimpia väsymyksen aiheuttajia, vaikken esimerkiksi täällä töissä sitä juuri huomaakaan. Kotiin päästessäni olen kuitenkin totaalisen poikki.) Oikeassa elämässä lämpenen uusille ihmisille tosi hitaasti enkä osaa yhtään jutella "tyhjästä", siis säästä, harrastuksista, perheestä, lemmikeistä. Suoraan sanottuna en ole yhtään mielenkiintoinen oikeasti, koska en osaa kantaa keskustelua tuskin minuuttia kauempaa. Ymmärrän tosi herkästi väärin ja koska joudun keskittymään siihen, etten nyt vaan sano mitään tyhmää ja nolaa itseäni, en yleensä tajua vitsejä ja vastaan tosi hitaasti. Toisin sanoen voisi siis luulla, että olen tyhmä (välillä itsekin luulen, ja silloin aina kysyn joltakulta ja toivon, että vastaus on "et ole"). Siis alkuun. Nyt kun olen ollut kirjastossa töissä vuodesta 2010 saakka, osaan jo jutella ainakin viiden ihmisen kanssa ihan normaalisti. On sekin jo jotakin? Asiakaspalvelutyössä osaan kuitenkin vetää työroolin päälle ja käyttäytyä ainakin melkein kuin normaali ihminen. Mahdotonta se ei siis ole, en vain pidä siitä silloin, kun ei ole pakko!

4. Mikä saa sinut nauramaan?
Mitä tyhmempi juttu, sitä varmemmin sille nauran. Sopimattomat vitsit ovat sellaisia joille nauran takuuvarmasti, samoin puujalat. Paras ehkä ikinä on "Mitä yhteistä on oravalla ja flyygelillä? - Molemmat kiipeävät puuhun, paitsi flyygeli." Nauran joka kerta. Toisten kustannuksella pilaileminen toisaalta ei naurata yhtään. Kaikenmaailman piilokameraohjelmat ja pilailuvideot saavat minut vain kiukkuiseksi. Miksi ihmeessä toisen vahingolle nauraminen on ok? Ei ole. Yksi hauskimpia tyyppejä elämässäni on isäntä. Joskus kun oikein murjotuttaa, niin isäntä saa ihan varmasti minut nauramaan. Jos ei muuten, niin ilveilemällä. Tuijottaminen on myös yksi asia, joka saa minut nauramaan. Ei tietenkään sellainen ahdistava vieraan ihmisen tuijotus, tajuattehan, mutta jos joku kaveri tuijottaa niin auta armias. Nauran myös aina väärissä paikoissa ja silloin, kun olen hermostunut. Eräs ystäväni nimesi nauruni muuten vinku-kät-kätiksi. Melko kuvaava nimitys.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Onpa hankala kysymys. Tuskaa. Siis oikeasti, mitä masentuneempi olen, sitä luovempi olen. Sitä helpompi on tuottaa esimerkiksi eheää tekstiä, jossa on joku punainen lanka ja mielenkiintoisia pointteja. Iloisena tuppaan vaan lennähtelemään asiasta toiseen ja tekemisestä toiseen, enkä osaa oikein rauhoittua minkään ääreen. Kun mieli on musta, myös eskapismia on helpompi harjoittaa. Viime aikoina tosin lähinnä pelien ja lukemisen muodossa, en enää nykyisin juurikaan kirjoita fiktiota tai mitään muutakaan. Piirtäminen on myös jäänyt aikaa sitten matkalle.

6. Ketä läheistäsi ihailet?
Voi kuulkaa! Kaikkia. Jokaisella on joku sellainen ominaisuus, jonka haluaisin itselleni. Olen ollut ikäni varsin peruskatkera, kateellinen suomalainen, mutta nyt vanhemmalla iällä olen koettanut keskittyä vain siihen hyvään osuuteen, nimittäin juurikin siihen ihailuun. Esimerkiksi isäntä on varsin tekeväinen ja ahkera. Tuntuu, että tyyppi osaa kaikkea ja tietää kaiken. Mutta isäntä onkin insinööri, niillä on koulussa sellainen "näin vakuutat muut siitä, että tiedät, vaikket oikeasti tietäisikään. Helena on ihana ja kannustava, ja osaa aina sanoa kaikista jotain hyvää. Laura puolestaan on aito ja rehellinen. Paula on tuki ja turva. Sini osaa antaa rakentavaa palautetta ja on aina mun puolella kaikissa asioissa. Ja sitten on vielä pari, joiden seurassa on yksinkertaisesti vain hyvä olla, niin kuin lukupiirin Shikibu ja Ritsamoors. Sekin on jo syy ihailuun! (Jos joku kokee jääneensä tästä ulos niin sortsen, sano, niin korjaan! :D)

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Öö. Mitenkähän tähän nyt vastaisi! No ainakin se, etten ole hyvä sosiaalisessa kanssakäymisessä! En osaa tehdä hyvää ensivaikutelmaa, enkä osaa lopettaa syömistä (ja sen kyllä huomaa, köh). En ole ahkera enkä urhea enkä jaksa paljon. Sanon liikaa silloin kun pitäisi sanoa vähän ja liian vähän silloin kun pitäisi avata suu. Enkä varsinkaan osaa olla mieliksi oikein kenellekään. Olen myös ruvennut kirkumaan säikähtäessäni. Se se vasta ärsyttääkin. Korkeat äänet riipivät noin niin kun yleensäkin, mutta aivan erityisesti, kun sellainen karkaa omasta suusta.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Tätä varmaan pitäisi kysyä niiltä muilta. Minä en tosiaankaan tiedä. Jokin ihastuttava piirre täytyy olla, koska noita ystäviä kuitenkin on ja naimisiinkin olen päässyt. Olen yleensä aika rento ja rauhallinen, enkä ota elämää liian vakavasti (jos on elänyt sellaisen elämän kuin minä, ei voi oikeasti olla enää kovin tosissaan, vastoinkäymisetkin lähinnä huvittavat, jos eivät satu keskelle masennuskautta). Yritän olla hauska ja saan tosi usein nauruja osakseni. Uskoisin, että ystävien taholta nauru on ainakin hyvänmielistä.

9. Mikä sinusta tulee isona?
Kirjastontäti. Tai siis olen jo. Ja toivottavasti en tästä enää tule isommaksi! Tahtoisin erikoistua nuoriin siinä määrin, ettei minun tarvitsisi tehdä hajatöitä lasten ja aikuisten osastoilla, vaan voisin keskittyä siihen, mikä on minulle kaikkein rakkainta. Tahtoisin myös olla nimikkeeltäni joku hieno, vaikka informaatikko tai kirjastonhoitaja. Sitä varten tosin täytyy vielä tokko opiskella.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Todellakin! Siperia opettaa, ja minulle se on opettanut sen, että kaikki menee tasan niin kuin on tarkoituskin, jos vaan tekee töitä sen eteen ja antaa välillä virran viedä. Vaikeuksilla on aina tarkoituksensa, enkä olisi tänä päivänä se ihminen, joka nyt olen, ellen olisi käynyt läpi sitä kaikkea, mitä olen ja tuntenut kaikkia niitä ihmisiä, jotka tunnen. Vaikka äiti aina haluaakin ottaa kaikesta kunnian, niin ison osan omasta kasvatustyöstäni tein itse, lukemalla kirjoja ja ajattelemalla omilla aivoillani.

Emma - Kaoru Mori

エマ ("Emma")
Sangatsu Manga
Suom. Antti Valkama
2006 (alkup. 2002)
ISBN 978-952-16-1034-9
268 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Toissavuonna päivittäessämme lukudiplomilistoja kävimme kädenvääntöä Helenan (<3) kanssa siitä, mikä manga listalle pitäisi laittaa. Pääsimme kompromissiin, jossa listalle laitettiin sekä minun ikiaikaisen suosikkini Ai Yazawan mangasarja Paradise Kiss, sekä Helenan suosikki Emma (jos ihmettelette japanilaista kantta, niin en löytänyt kunnollisen kokoista suomenkielisen painoksen kantta. Siinähän markkinoit sitten, niin!). En ollut lukenut Emmaa, koska a) en tykkää noin isoista silmistä ja b) ... no, siinäpä se. Nyt kenties ymmärrätte, kuinka äkkinäisiä ja heikosti perusteltuja suurin osa päätöksistäni on. Äkkäsin sarjan miltei kokonaisuudessaan kuitenkin uuden työpaikkani hyllyssä, ja päätin Helenan vuoksi antaa tälle sarjalle mahdollisuuden. Ja se kannatti, voi kuulkaa!

Paljastus: en pidä Jane Austenista. En edes vähän, en yhtään. Yritin katsoa joskus Emmasta tehtyä elokuvaa, ja meinasin nukahtaa ensimmäisen viidentoista minuutin aikana. Ylpeyden ja ennakkoluulon jaksoin katsoa, mutta lähinnä Colin Firthin ansiosta, tarinasta en noin niinkus muuten pitänyt yhtään. Rinnastin tämän mangasarjan Austenin äärettömän kuiviin tuotoksiin, enkä siksikään halunnut lukea tätä. Mitäs jos se olisikin yhtä tylsä ja puiseva kuin Austenit? Olihan tällä hei sentään sama nimikin kuin tuolla unettavalla elokuvalla (johtui varmaan siitä, että se oli brittiläinen, annan englantilaisen koomikko Eddie Izzardin selittää asian tämän tekstin lopussa).

Emma ei kuitenkaan liity Austeniin mitenkään, onneksi! Emma on englantilainen palvelijatar, joka työskentelee eläkkeelle jääneen kotiopettajattaren alaisuudessa. Eräänä päivänä nuori mies nimeltä William Jounse. Jounse ihastuu Emmaan välittömästi, eikä Emmakaan koe Williamia laisinkaan vastenmieliseksi. He elävät kuitenkin englantilaisessa luokkayhteiskunnassa, jossa rikkaan kauppiassuvun vesan ja pelkän palvelijattaren välinen suhde ei missään nimessä koskaan tulisi kuuloonkaan. William ja Emma eivät tietenkään välitä mitään sellaisista esteistä, nuoria kun ovat.

Nyt, luettuani pian seitsemän osaa kymmenestä, rakastan tätä sarjaa lähes yhtä paljon kuin Yazawan töitä. (No en oikeasti, Yazawan kanssa samaan sarjaan painimaan pääsevät todella harvat ja valitut. En itseasiassa ole vielä löytänyt yhtäkään, mutta ehdotuksia saa esittää.) Emma on todella hyvin rakennettu romanttinen tarina, jossa näkymättömät esteet tuntuvat lukijasta juuri oikeassa määrin tuskastuttavilta. Sarjassa on myös koko joukko hulvattomia sivuhenkilöitä, jotka keventävät draamaa tismalleen sopivissa määrin, tehden sarjasta varsin nautinnollisen lukea. Mori on luonut varsin mielenkiintoisen juonikaaren ja aivan erityisesti tykkään siitä, ettei hän ole pyrkinyt venyttämään tätä sarjaa aivan loputtomiin. Kymmenen osaa alkaa olla mangasarjalle mielestäni jo aika hyvä määrä, etenkin kun kantavana juonikuviona on kahden henkilön romanssi eikä mikään muu. Tästä pidennettynä sarja olisi saattanut käydä jo itseään toistavaksi ja turhauttavaksi. Mielekkyyden kustannuksella ei mielestäni pitäisi mitään sarjaa venyttää, sillä rahastuksen maku kyllä rupeaa paistamaan läpi melko pian.

Jos siis kaipaat hyvin rakennettua, jännittävää romantiikkaa suhteellisen helppolukuisessa mangamuodossa, niin tässäpä oiva ehdotus. Seitsemänteen osaan mennessä Morin piirustustyylikin on hiukan kehittyneempi, eivätkä hahmojen silmät enää ole aivan niin suuria ja hölmönnäköisiä kuin tuossa ensimmäisen osan kannessa. Pukujakin tässä on. Miesten puvut ne vasta herkullisen näköisiä ovatkin! Tuollaisia soisi näkyvän katukuvassakin enemmän. <3

Loppuun vielä sitä luvattua Eddie Izzardia. Jos kirosanat loukkaavat, ei kannata katsoa (jos eivät, kannattaa katsoa koko Dressed to Kill, Izzard on yksi hauskimmista brittikoomikoista, jonka tiedän):