Selviytymispeli - Markku Karpio

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7753-9
265 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Markku Karpion Selviytymispeli iski luettelosta kuin ruosteinen naula varpaankynnen alle. Tuijotin epäuskoisena katalogia enkä suostunut uskomaan silmiäni. Tässä Nälkäpeli- ja Outolintuhypetyksen täyttämässä maailmassa on suunnattomansuuri virhe nimetä kirjansa yhtään miksikään peliksi, puhumattakaan sitten siitä, että katalogissa hehkutetaan "Suomen Nälkäpeliksi" tätä kirjaa. Tuo kuulostaa ihan yhtä hirveältä kuin "Suomen Selviytyjät" ja "Suomen Idols". Oikeasti. Ihan kuin kustantamo olisi nimen omaan halunnut, että kukaan EI lue tätä. Onneksi yläkouludiplomiryhmässämme on muitakin kuin minä ja kollega, jotka molemmat meinattiin tukehtua aamukahveihimme huomattuamme tämän. Ihanainen nainen H (<3) luki tämän ja kyllä Laurakin sitten taipui. Viimeisimmässä kokouksessa molemmat puhuivat sitten niin ylistävään sävyyn tästä kirjasta ("no ei tosiaankaan mikään Nälkäpeli"), että päätin vihdoin napata tämän hyllystä ja ainakin yrittää lukea. Hyvinhän se onnistui.

Nykyään markkinoidaan kirjoja liikaa muiden kirjojen varjolla. "Kuin Twilight", "uusi Nälkäpeli", "Outolinnun faneille". Luin jo sen, tämän ja tuon kirjan, nyt tahdon jotain muuta, en köykäisempää versiota samasta kirjasta. Selviytymispelillä ei ole Nälkäpelin kanssa mitään muuta yhteistä kuin nimen toinen puolisko. Selviytymispeli on aito ja alkuperäinen, ei mikään halpa kopio. Karpion sietäisi loukkaantua siitä, että kun vihdoinkin saa Suomeen, tähän aikaan ja tähän maailmaan sijoittuvan kirjan myytyä kustantamoon, kustantamo vertaa sitä kirjaan joka on dystooppista pehmoscifiä (minä ainakin olen vähän hänen puolestaan tästä suivaantunut, ehkä huomaatte).

Selviytymispeli kertoo siis yhdeksäsluokkalaisista partiolaisista, jotka ovat lähdössä selviytymisvaellukselle, jolla heidän taitonsa laitetaan koetukselle. Kaikenkaikkiaan retkelle lähtee matkaan seitsemän poikaa, Jonttu, Kurppa, Simppa, Pikku-Nylppe, Tolkku, Kalsari ja Osku. Varsinaisesti metsässä tarpovat näistä ensimmäiset kuusi, kun taas viimeksi mainittu makaa sairaalassa vakavasti palaneena. 

Korpi Manufacturing, Korpisalon suurin työnantaja, on irtisanonut suurimman osan työntekijöistään, joten useimpien poikien toinen tai molemmat vanhemmat ovat joutuneet kilometritehtaalle, kun taas joidenkin isät ovat saaneet pitää työnsä tai saaneet jopa muhkeita bonuksia. Tällainen yllättävä eriarvoistuminen aiheuttaa syystäkin närää poikien välillä, kun toisilla on varaa merkkivarusteisiin ja Hesessä notkumiseen, toisilla ei ole varaa edes uusiin kenkiin. Irtisanomiset on hoitanut Oskun isä, joka on päätynyt lopulliseen ratkaisuun ja riistänyt itseltään hengen. Ilmeisesti vahingossa hän on tullut polttaneeksi myös talonsa sekä talossa olleen perheen, joista ainoana Osku taistelee yhä hengestään. Majava-vartio päättää toteuttaa selviytymisvaelluksensa Oskua varten. Selviytymisvaellus muuttuu kuitenkin haastavammaksi ja haastavammaksi, kunnes poikien on mahdoton uskoa, että tämä kaikki voisi muka mitenkään kuulua suunnitelmaan. Mukana hengessä on myös Osku, joka leijailee kaukana kärventyneestä ruumiistaan.

Tykkäsin Karpion kirjasta paljon. Pojilla on selviytymistaidot ja aloitekyky hallussa, eikä kukaan jää istumaan sormi suussa lumihankeen, vaikka mikä tulisi eteen. Selviytymispeli on myös virkistävä siinä suhteessa, ettei tässä keskitytä rakastumiseen ja siihen ah, niin ihanaan urhoon, vaan kaverisuhteisiin ja niiden hajoamiseen ja uudelleen rakentumiseen. Mukana on toki teinipojille varsin ominaista läppää, jota ei aikuinen nainen juuri jaksa kuunnella, mutta kun oikeaan tunnelmaan pääsee niin mikäs sitä lukiessa. 

Vähän tästä jäi sellainen hätäisesti editoitu tunne, kun jotkin kohdat oli pätkitty lyhyeen ja pidemmätkin selitykset tiivistetty yhteen kappaleeseen, puhumattakaan siitä, ettei missään vaiheessa oikein selvinnyt, mitkä osat kuuluivat itse vaellukseen ja mitkä olivat muuten vain kohellusta. Ja sitä kohellusta on muuten paljon. Pidin myös vähän avoimeksi jäävästä lopusta sekä siitä, että huolimatta kaikesta, mitä kirjassa tapahtuu, lopussa jää enemmän tai vähemmän hyvä fiilis.

Jäljitetty - Elina Rouhiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7786-7
483 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Kesytön
Uhanalainen

Ottakaa huomioon, että tämä on arvio Susiraja-sarjan kolmannesta osasta. Yllä on linkit kahden edellisen osan arvioihin, ja suosittelen lukemaan kirjat ennen arviota! Jatko-osa-arviot sisältävät AINA spoilereita (tahallisia tai tahattomia), eli jos et tahdo spoilaantua, älä lue tätä. 

Elina Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minut ihmissusiromaanillaan Kesytön, joka esitteli meille Raisan ja Mikaelin. Leiskuva romanssi oli juuri sitä, mitä silloin kaipasin, mutta toisessa ja nyt tässä kolmannessakin osassa romanssi on juurikin se, mikä jää uupumaan. Raisa on muuttanut Helsinkiin ja asuu nyt Kalliossa kämppiksenään Niko, jota ei juuri näy. Niko viettää kaiken aikansa Tanelin kanssa, eikä pojalta juuri liikene aikaa muille, josta Raisa ihan syystäkin vähän suivaantuu. Kun Konsta sitten saa tietää, mistä Raisan kaksoisveli löytyy, Raisan ei auta kuin lähteä etsimään veljeään, Mitjaa. Raisaa on nimittäin vaivannut jo pitkään mystiset oireet, joihin Mitja saattaa olla avain. Samalla kuvioon ilmestyy Vlassis, joka väittää tietävänsä vastauksen kaksosten arvoitukseen.

Raisa on tässä kirjassa siedettävämpi kuin kenties koskaan ennen. Hän on hylännyt snobbailunsa ja nenännyrpistelynsä ja keskittyy nyt asiaan. Tykkäsin siitä. Raisa on myös eronsa jäljiltä aika rikki ja turvautuu samanlaisiin parannuskeinoihin kuin monet muutkin - laastarisuhteisiin ja työhön upottautumiseen, esimerkiksi - mikä puolestaan tekee hänestä inhimillisemmän. Inhimillisyys tosin loppuu lyhyeen, kun selviää, mistä Raisan pitkään jatkuneet oireet johtuvat.

Alunperin se syy, miksi en lukenut Rouhiaisen kirjoja, oli se, että olin kuullut niissä olevan vampyyreja, joista olin saanut tarpeekseni. Sitten joku selitti minulle, että vampyyreja on oikeastaan vain yksi, eikä hänkään kimalla auringossa, joten uskaltauduin lukemaan ensimmäisen kirjan. Toisessa kirjassa sama meininki jatkui ja olin oikein tyytyväinen, kun sarjassa keskityttiin yhteen yliluonnolliseen lajiin sen sijaan, että olisi True Bloodin tavoin lyntätty koko yliluonnollinen väki samaan. No, tämä kirja muuttaa sen. Aluksi en pitänyt muutoksesta laisinkaan, en olisi jaksanut lukea jälleen uuden lajin legendaa ja keitä nämä nyt ovat ja mihin ne nyt pystyvät. Meinasinkin jättää kirjan lukemisen kesken - en kenties pysyvästi, mutta vähäksi aikaa edes - mutta päätin jatkaa. Onneksi niin, koska lopulta uuden kansan esitteleminen ei ollutkaan ihan niin rasittavaa kuin olin odottanut. Rasittavaa se silti oli, eritoten kun se antaa Raisalle taas yhden syyn ylivertaisuuteen.

Lisäksi on sitten vielä Mikael. Mikael ei juurikaan esiinny kirjan alkupuolella muutoin kuin Raisan haavekuvissa, joissa hän sitten onkin entistä ihanampi ja komeampi ja onnellisempi ja kaikin puolin muutenkin parempi. Taisin sanoa jo edellisen kirjan arviossa, että olisi kenties parempi liikkua eteen päin kuin jäädä junnaamaan vanhassa romanssissa, jos se ei kerran toimi, mutta jotenkin Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minullekin, että Mikael todella on Raisaa varten. Ilmeisesti sarja ei myöskään pääty tähän, mikä on ihan kiva kun ajattelee miten tämä kirja loppuu.

Siirros - Hugh Howey

Shift
Like Kustannus
Suom. Einari Aaltonen
2014
ISBN 978-951-01-1079-6
527 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Siilo

Joku saattaa muistaakin, että joskus taannoin kun sain Siilon luettua, olin niin malttamaton, että hankin jatko-osat englanninkielisinä pehmeäkantisina painoksina. Sidosjälki olikin sitten niin surkeaa, että päädyin lahjoittamaan tilaamani kappaleet eteen päin jollekulle ei-ihan-niin-tarkalle tyypille. Jäin siis kärvistelemään Siilon suomennosta, kun suomalaiseen painojälkeen ja kirjojen laatuun voi yleensä luottaa. Siirros on ulkonäöllisesti pakettina ihan yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsäkin, ellei jopa vähän vaikuttavampikin. Ulkoasun tekijää ei tosin ole mainittu kirjassa missään, mikä on huutava vääryys. Jos joku tietää tekijän, niin tähän voi kommentoida.

Siirros alkaa vuodesta 2110 ja samaan aikaan vuodesta 2049. Vuonna 2110 Troy sulatetaan kryounesta aloittamaan työvuoroaan siilon numero 1 johtajana. Hän on tokkurainen eikä muista juuri mitään ajalta ennen perehdytystä, mutta sopeutuu silti tehtäviinsä monien muiden lailla. Puoli vuotta kestävät työvuorot hoidetaan rutiinilla ja sen jälkeen päästään takaisin kryokapseliin, jossa uinutaan kunnes seuraava vuoro taas alkaa. Siilon lukeneille tällainen elämänrytmi on uutta, mutta kryounta nukkuvatkin vain ykkösen asukkaat. Vuonna 2049 puolestaan kongressiedustaja Donald Keene tapaa senaattorin, joka antaa hänelle ainutlaatuisen tehtävän. Arkkitehdiksi aikoinaan opiskellut Keene saa tehtäväkseen piirtää uudelle ydinjätteen loppusijoituspaikalle henkilöstösuojan. Ahtaanpaikan kammosta kärsivä Keene kuvittelee, että kyse olisi pilvenpiirtäjästä, mutta saa pian ymmärtää, että valtavat rakenteet on tarkoitus haudata maan alle. Pikkuhiljaa tarina etenee vuodesta 2049 eteenpäin kohti sitä vuotta, jona Jules taivaltaa siiloon 17 ja tajuaa monta asiaa. Kirja päättyy siihen, kun Jules saa puhelun siilosta 1.

Kirja alkaa vähän hitaanlaisesti. Minun oli hankala päästä vauhtiin, mutta siihen saattoivat vaikuttaa monet muutkin asiat, kuten lähestyvä pääsykoe ja työstressi, jotka tuppaavat syömään lukuintoa. Pääsykokeen jälkeen sairastuinkin flunssaan, joten minulla oli hyvää aikaa lukea kirjaa oikein intohimolla, ja tässä sitä nyt ollaan. Kun pääsin vauhtiin ja kun asiat alkoivat vähän seljetä, Siirros tempaisi kyllä mukaansa. Toisin kuin Siilossa, Siirroksessa seurataan useampaa henkilöä eri ajoissa, ja se tekee kirjasta osittain vähän sekavan. Siilossa on yksi iso kantava juoni, mutta Siirroksessa juoni on leikelty pieniksi palasiksi ja siroteltu pitkin kirjaa niin, että koko juttu selviää vasta loppua kohti. Toiset tykkäävät tällaisesta, itse en niinkään. Silti, kun Jimmy esiteltiin kirjassa, jäin vain odottamaan sitä hetkeä, kun Jules ilmestyy siiloon 17. Parhaimpia kohtia olivat muutenkin ne, jotka risteävät Siilon kanssa ja antavat kohtauksista toisen osapuolen näkökulmaa.

Howey on onnistunut kirjoittamaan Donaldin hahmosta kiintoisan, vähän rikkinäisen miehen, jonka vaiheita on toisaalta surullista, toisaalta kiintoisaa seurata. Donaldia vedätetään jo kirjan alkumetreillä useampaan otteeseen ja totta puhuakseni ihmettelin, ettei hän seonnut kirjassa sen enempää. Itse olisin varmastikin käynnistänyt jonkinlaisen kostokampanjan, jos minulle olisi selvinnyt samankaltaisia asioita kuin Donaldille tässä kirjassa selviää. Siirros on sen verran sieppaavaa luettavaa, että nyt täytynee kärvistellä jälleen vuosi seuraavaa osaa odotellessa. Sitä tosin jäin miettimään, miksi kirjan nimi on Siirros? Kirjassa on kolme osaa, 1., 2. ja 3. siirros, jotka kaikki liittyvät siihen, kun Troy ja Donald herätetään työvuoroihinsa. Eikö Vuoro olisi ollut kirjalle osuvampi nimi? Siirros ei oikeastaan edes tarkoita mitään. Sivuseikkoja, mutta minua tämä vähän jäi häiritsemään.

The Infinite Sea - Rick Yancey

Kansi: Allied Integrated Marketing

(Viides aalto: Päättymätön meri, WSOY, 2015)
G. P. Putnam's Sons
2014
ISBN 978-0-399-16242-8
300 s.
☆☆
Oma
The 5th Wave

Odotin Rick Yanceyn uutta kirjaa niin kovasti, että sen täytyy olla yksi syy siihen, miksi tämä oli niin suunnaton pettymys. Odotin jatkuvasti, että kirja muuttuisi paremmaksi, eikä se missään vaiheessa tehnyt niin. Jos tästä toisesta osasta jotakin hyvää pitää sanoa, niin ainakin se että tässä ensimmäisessä painoksessa on pirun hieno kansi. Kuvasta sitä ei tietenkään näe, mutta kannessa on yhdistelty erilaisia pintamateriaaleja niin, että se tuntuu käsissä mukavalta ja näyttää hienolta, jopa hologrammimaiselta. Toisin kuin WSOY:n tuleva kansi joka aiheutti meikäläisessä lähinnä pahoinvointia.

Toinen kirja jatkaa miltei suoraan siitä, mihin ensimmäinen loppuu. Nyt tarinaa tosin kerrotaan Ringerin, Cassien, Zombien ja Evanin näkökulmista, ja näistä neljästä edellisen kirjan päätähti Cassie saa armottomasti kaikkein vähiten huomiota. Tuntui vähän siltä kuin Yancey olisi kyllästynyt edellisen kirjan päähenkilöönsä ja haluaisi vain kokeilla jotain uutta. Ja sitä uutta on tässä muutakin. Yancey antautuu todella pitkiin, kuivakoihin selityksiin ja filosofisiin pohdiskeluihin, pidättelemättä itseään lainkaan. Hän lypsää toimintaa lähinnä Ringerin kautta, joka tuntuu olevan tässä kirjassa jonkinlainen suosikki.

Jälkipuheesta ymmärsin, että tähän sarjaan on tulossa vielä kolmaskin osa. Sen kyllä huomaa tekstistä, sillä kaikki kirjassa rakentaa kohti huikeaa loppuräjähdystä, jota tässä kirjassa ei kuitenkaan tule. Ringer saa nähdä valtaajista ihan uusia puolia ja tutustuu siinä tohinassa nuoreen mieheen nimeltä Razor. Razor - kuten ei mikään muukaan tässä teoksessa - ei ole ihan sitä miltä näyttää ja Ringer saa todeta sen kovimman kautta. Ihan niin kuin tässä sarjassa viljeltävä vainoharhaisuus ei olisi jo valmiiksi ylitsepursuavaa.

Myönnän kyllä, että pidin kirjasta aluksi. Oli ihan kiva päästä Cassiesta eroon (uskon, että aika moni tuntee samoin) ja Ringerin kenkiin. Ringer on sentään paljon mielenkiintoisempi hahmo ja kertoja, joka ei ruikuta jatkuvasti poikaystävästään ja surkeasta elämästään. Mutta mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän kirjasta pidin, kunnes loppua kohti kirja alkoi tuntua jo pakkopullalta. Toivon vain, että muut löytävät tästä nyt jotakin sellaista, mitä minä en tavoittanut ja pitävät kirjasta enemmän.