 |
| Kansi: Jackie Morris & Stephen Raw |
Harper Voyager
2014 (alkup. 1995)
ISBN 978-0-00-756225-1
392 s.
☆☆☆☆
Oma
Salamurhaajan oppipoika on suomennettu aikana, jolloin kannet olivat toinen toistaa hirveämpiä. Se on epäilemättä tullut myös minulle vastaan joskus penkoessani Koivukylän kirjaston fantasiahyllyä, mutta jostain syystä mennyt täysin ohi. Ja nyt tuntuu, että kaikki kehuvat Hobbia ja hänen kirjojaan, joten päätin antaa Hobbille mahdollisuuden ja tavoilleni ominaisesti ostin koko trilogian omaan hyllyyn, jotta voisin lukea sitä sitten jos ja kun sattuisi huvittamaan ilman paineita palauttamisesta kenellekään.
Ensimmäinen kirja kertoo Fitzin alkutaipaleesta ja vaiheista, joiden kautta hän muuttuu onnettomasta pikkuisesta pojasta monitaitoiseksi nuoreksi mieheksi. Helppoa hänen elämänsä ei ole, enkä lukijana sitä toivonutkaan, sillä Fitz on sen tyyppinen henkilö, joka selviytyy pahoistakin vastoinkäymisistä. Minusta ei siis ollut laisinkaan traagista, kun Fitzin elämässä puhalsivat paikoittain epäreiluiltakin tuntuneet vastatuulet, koska oli alusta asti selvää, että Fitz oli selviytyjä. Kenties kirjan elämäkertamaisuus teki sen selväksi, ettei Fitz ainakaan missään vaiheessa kuolisi. Ilahduin siitä, että kirjassa oli niin valtavasti koiria ja että Fitz koki juuri koiran läheisimmäksi eläimekseen. Se yllättäen helpotti samaistumista Fitziin melko paljon. Eniten tunteita herättivätkin juuri ne kohdat, joissa Fitzin ja koiran suhdetta kuvattiin.
Rakastuin tämän painoksen kansiin niin, etten voinut vastustaa kirjan kutsua. Kyseessä on kuitenkin englanninkielinen versio enkä voi sanoa yllättyneeni, kun Hobbin kieli osoittautui alkuun melko vaikeaksi ja hidaslukuiseksi. En ole eläissäni lukenut fantasiaa englanniksi, en ainakaan niin paljon, että sanasto olisi mitenkään määrättömän tuttua, joten osasin odottaa ainakin jonkinlaista alkukankeutta jos en mitään muuta. Yllätyksekseni Hobbin käyttämä englanti ei kuitenkaan osoittautunut miksikään ylitsepääsemättömäksi esteeksi, vaan kun onnistuin omistamaan kirjalle useamman perättäisen hetken, suorastaan nautin kirjailijan käyttämästä kielestä ja sen kuvaavuudesta.
Aivan erityisesti ihastuin siihen, että sen sijaan että hovissa olisi ollut kymmenittäin ja taas kymmenittäin juonittelijoita, Hobb keskittyi kouralliseen henkilöitä, toiset suuremmissa ja toiset pienemmissä rooleissa, joiden luo aika ajoin palattiin. Oli ihana tuntea sellainen "hei, minähän muistan tuon tyypin" -tuulahdus, jota ei kovin usein fantasiakirjoissa tule. Ihanaa on myös se, että Kuuden herttuakunnan perinteessä oleva sääntö jonka mukaan etenkin kuninkaallisen suvun vesoille annetaan kuvaavat nimet jotka sitten määrittävät heidän luonteensa ja jossain määrin kai heidän kohtalonsakin. On huomattavasti helpompi muistaa sellaisia nimiä kuin Shrewd, Regal, Chivalry, Patience ja Verity, kuin nazgûleita ja muita tuulesta temmattuja nimiä jotka on lähes mahdoton lausua, saati muistaa. Hobbin tapa nimetä hahmojaan helpottaa huomattavasti henkilöiden tunnistamista myöhemmin sekä näihin kiintymistä.
Jotkin kohdat jäivät minulta hämäriksi. Luin kirjaa bussissa ja töissä tauoilla, sekä ajoittain myös väsyneenä, jolloin ajatus tuppaa harhailemaan, joten välttämättä syy ei ollut kirjassa. On harmillista, kun silmät liukuvat sivulla, mutta mitään ei tartu mieleen. Kenties joskus vielä voitan kammottavien kirjankansien kauhuni ja luen tämän suomeksikin, mutta siihen saakka taidan nautiskella Hobbin erinomaisesta kielestä ja hahmoista. En yleensä juurikaan tykkää sotakuvauksista tai taisteluista, eikä niitä tässä kirjassa juuri nähdäkään. Minua turhautti välillä, kun oletin Fitzin olevan luonnonlahjakkuus jossakin asiassa, jonka oppiminen veikin häneltä sitten huomattavan kauan. Silti, loppuratkaisu jätti minulle hyvin tyytyväisen olon, vaikka eräille olisi mielestäni voinut käydä huomattavasti huonomminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n