Ready player one - Ernest Cline

Kansi: Tuomo Parikka

Gummerus
2012 (Alkup. 2011)
Suom. J. Pekka Mäkelä
ISBN 978-951-20-2240-9
510 s.
☆☆☆☆
Oma

Jos on olemassa joku kirja joka ehdottomasti kannattaa lukea (taitojen siihen riittäessä) alkuperäisellä kielellään, niin se on tämä. Ready player one käsittelee aihetta, jonka lähes kaikki lähdemateriaali on englanniksi, ja vain hyvin pieni osa käännetty suomeksi. Sanasto on siis ainakin asioihin vähääkään perehtyneille todennäköisemmin tullut tutuksi englanniksi, ja jotkin suomennokset tuntuvat hölmöiltä, kömpelöiltä ja jopa teennäisiltä. Päällimmäisenä jäi mieleen paljon Star Trekkiä katsoneena tuo vaiheiset (eli "phasers"), joka lienee korrekti suomennos mutta kuulostaa ihan höpöhöpökieleltä. Ready player one on kai jo toinen luokkakaverin vinkkaama kirja, joka oli vinkkauksen perusteella pakko hankkia omaksi.

Ready player one sijoittuu vuoteen 2044, jolloin ilmastonmuutos, maailmanlaajuinen nälänhätä ja energiakriisi ovat tehneet tästä maailmasta sietämättömän paikan olla ja asua. Onneksi on kuitenkin James Halliday ja hänen kehittelemänsä OASIS, joka antaa ihmisille pääsyn pois omasta todellisuudestaan ja tekaistuun, paljon onnellisempaan virtuaalitodellisuuteen. Näihin ihmiskunnan tekojen seurauksia pakoileviin kuuluu myös Wade Watts, pullea ja sosiaalisesti kömpelö nörtti, jolle OASIS antaa mahdollisuuden olla juuri sellainen kuin kaikki pulleat ja arat nörtit ovat aina halunneet ollakin. Kirjan tarina saa alkunsa kun 80-luvusta pakkomielteen itselleen kehittänyt James Halliday kuolee ja jättää perintönsä vielä viimeisen pelin varaan. Se, joka ensimmäisenä ratkaisee hänen arvoituksensa ja löytää kolme avainta, perii hänen valtavan omaisuutensa ja OASIS-pelin, josta on tullut ihmisille kaikkea muuta kuin peli.

Wade Watts, tai Parzival, on yksi niistä joita myös munastajiksi kirjassa kutsutaan. Hän on kaikkine haavoittuvuuksineen ja luonteenheikkouksineen tosiaankin vain ihminen, ja hän inhoaa todellisuutta siinä missä kaikki muutkin, ellei jopa vielä enemmän. Häneen tai hänen maailmaansa ei ole helppo samaistua, ja vaikka kirjassa selitetäänkin ainakin olennaisimmat jutut, se jättää asiaan tutustumattomat kylmäksi. Olen sen verran peleihin perehtynyt, että ymmärsin tarpeeksi pysyäkseni mukana, mutta voin hyvin kuvitella silkan viittauksien määrän kyllästyttävän jotakuta, ellei jopa useimpia.

Ready player one saattaa kokonsa puolesta vaikuttaa järkälemäisemmältä kuin oikeasti onkaan. Teksti on tiivistä ja pitää hyvin juonessa kiinni. Lukuunottamatta lukuisia viittauksia milloin mihinkin 80-luvulla julkaistuun arcade peliin (tai bändiin, levyyn, elokuvaan, pöytäroolipeliin, mihin tahansa), kertomus on mielenkiintoinen ja siinä on kaikki elementit jota Suurelta Seikkailulta voi odottaakin. Paikoin hypin joitakin kohtia yli, kun katsoin kirjailijan antaneen hiukan liikaa periksi omille nostalgioilleen, mutta valtaosaksi nautin kirjan lukemisesta suuresti.

Sitä en tosin ymmärrä, miksi Monty Python on mukamas jokin nörtteyttä edustava peruselementti. Ei ole. Se on surkea.

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Gräset är mörkare på andra sidan
Teos, Schildts & Söderströms
2012
ISBN 978-951-851-482-7
436 s.
☆☆☆☆
Oma

Törmäsin ensimmäistä kertaa tähän kirjaan ollessani tuntitöissä Pointin kirjastossa. Ensimmäisenä katseeni tarttui kansikuvaan ja sen kiiltäviin veriläikkiin, sitten sen mielikuvitukselliseen nimeen ja viimeisenä kirjailijan suomalaiseen sukunimeen. En yleensä tykkää lukea suomalaista kirjallisuutta (olen varmaan joskus aiemminkin siitä sanonut), enkä varsinkaan miesten kirjoittamaa sellaista - eräs Reijo Mäen novellikokoelma haavoitti sieluani ikiajoiksi, enkä varmaan koskaan toivu. Perehdyttyäni vielä kirjan takakanteen oli ihan myyty. Laitoin kirjan varaukseen ja havaitsin olevani listalla suunnilleen 50. tai jossain niillä hujakoilla. Ajattelin kuitenkin, että joutaahan tuota odottaa, muutenkin niin paljon luettavaa.

Sitten meidän piti koulussa vinkata muulle luokalle jotain luettavaa. No, luokkakaveri oli juuri hommannut tämän ja mietti sitten että vinkkaisiko tämän vai Sofi Oksasen uusimman. Oksanen aiheuttaa minulle henkilökohtaisesti allergisia pilkkuja ja hengenahdistusta, joten olin automaattisesti Korkea-ahon puolella. Luokkakaveri sitten päätyi Korkea-ahoon, joten vinkkaustuntia odotellessa. Hänen vinkkauksensa jälkeen olin, jos mahdollista, vielä myydympi. Kaikki kirjassa vaikutti niin täydellisen lupaavalta, mietin josko kyseessä olisi vihdoinkin se oikeasti pelottava kirja, jota olin ikäni etsinyt, joten päätin, että ostaisin sen.

Lainasin äidiltä tarvittavat varat ja ostin kirjan (kiitos muuten Teokselle nopeasta toimutuksesta, ei tätä viikonlopun yli olisi millään malttanut odottaa). Aloin lukemaan tätä keskiviikkona joskus viiden, kuuden pintaan, ja lopetin torstaina suunnilleen puoli kahdeltatoista. Maltoin minä nukkuakin hetken siinä välissä, mutta enemmän tai vähemmän putkeen tuon luin, kuitenkin.

Kirja alkaa siitä, kun Benjamin Fogde herää transsistaan ja tajuaa kihlattunsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Benjamin on yksi Gränbyn kylästä kotoisin olevista nuorista miehistä, ja yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Loke, auto-onnettomuudessa kuolleen Sofien änkyttävä veli, Simon, uskonsa menettänyt pappi joka edelleen asuu Pohjanmaalla sekä Christoffer, joka tekee kansanrunouden lopputyötään ja painiskelee homoutensa ja omien pohjanmaalaisten sukujuuriensa kanssa. Jokainen henkilöistä on omalla tavallaan rikki ja jollain tavalla aito. Vaikka olen vasta viimevuosina toipunut henkilökohtaisista antipatioistani suomenruotsalaisia ja ruotsalaisuutta kohtaan (kai sitä aikuistumiseksikin kutsutaan), ei hahmojen suomenruotsalaisuus häirinnyt juuri lainkaan. Toki se, että kaikista suomalaisista oli tehty kirjassa sivuhahmoja, tavalla tai toisella ärsyttäviä ja munapäisiä tai muuten vaan vähän vajaita, pisti silmään. Mutta sellaista se on ja siitä on päästävä yli.

Kaikenkaikkiaan Tummempaa tuolla puolen on kirjoitettu hyvin, hyvällä maulla ja mielenkiintoisesti, siinä ei ole liikaa yksityiskohtia muttei myöskään liian vähän. Se kertoo yhden tarinan neljästä todella erilaisesta näkökulmasta ja lähtökohdasta, ja kaikki sen palaset nivoutuvat loppua kohti kokonaisuudeksi, joka ei jätä asioita kysymysmerkeiksi. Kirjassa on myös moraalinen opetus. Sitä Oikeasti Pelottavaa kirjaa jään vielä odottelemaan. Ehkäpä pitäisi antaa Robert Holdstockin Merlinin Metsälle uusi tilaisuus...

The Waste Lands (The Dark Tower, book III) - Stephen King

I first started reading The Dark Tower series some years ago, when a friend told me how great the books were. I think she was going on the second one at the time and she was the biggest Stephen King fan I’ve ever met. She’d read all of his books she’d managed to get her hands on (and there were quite a few, after all she came from a pretty wealthy family). I myself couldn’t get past the first book. It was dull and dreadful, maybe even translated badly, and so I didn’t have resolution to finish it. However, memories grow sweeter with time, and so I thought I’d give it a go. Hodder & Stoughton had just published a new print of the books with in keeping cover art, and so I bought the first three books on a whim.

I must have some sort of mild form of OCD, because when I buy a series, they have to look like each other or I will have none of it. The cover art in this new print is really cool and makes the books look even more interesting than they otherwise would. The original Finnish version of the books is super ugly and not inviting in the least.

The first book called The Gunslinger was just as horrible as I remembered. It dragged on for forever, as it seemed, nothing much happened in it, and all logic was lost at times. I almost failed finishing it the second time as well, but I kept reading because I had already purchased the next two parts (and then a couple, because they were pretty). Stephen King wrote The Gunslinger when he was nineteen and you can really see that. It’s not even one of his first novels ever written and published, and he’s not completely without experience, but there’s still of that clumsiness of a young man in the book which gets really distracting at points.

The second book was written five years after the first, and the third book was written four years after the second. Reading on, it becomes very apparent that he did not spend this time sitting on his hands. The storytelling has really evolved during all three books, each being better than the last. I’m truly glad that I battled through the first book, because reading The Drawing of the Three and The Waste Lands has been one of the most rewarding reading experiences I’ve had. By the third book you’ve really started to know how the world of Roland of Gilead works, what makes it tick, and you’ve got some sort of eerie idea of how it’s connected to our world. None of the characters have become boring yet, not even Roland who has been with us for three books now. I would have expected at least a few moments of “Omg, get rid of Roland already!”, but none has come. Even his companions have stayed interesting with their own little secrets and dark corners.

The Waste Lands (like The Drawing of the Three) pick up where the last book left off, and this is one of the things I really love in this series. There are no empty holes of “imagine this yourself” and you can just keep on reading like it is all one book. It doesn’t feel like there’s gaps between the different books and that’s part of their charm. Also if you’ve read the first two books you already know something about the characters and they feel familiar to you, so you care about what happens to them.

One thing I love about The Dark Tower series is that there are not too many characters in it. You get to know the few that are (at least somewhat) permanent and any new ones are introduced in a memorable manner, not just by their name and face that you’ll have forgotten all about within the next ten pages.

This series just keeps getting better and I’ve just started reading the fourth book. I heartily recommend The Dark Tower series to anyone who like surrealistic fantasy mixed with horror mixed with sci-fi. I can’t wait to read what Roland and his friends get to next.

☆☆☆☆☆