2009
ISBN 978-951-31-4743-3
155 s.
☆☆☆
Kirjasto
Kuten jo aiemminkin ilmoitin, osallistuin Ylen 101 kirjaa -projektiin. Arvonnassa lukevalle peikolle osui vuosi 2009 ja Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää. Pidempään blogia seuranneet tietävätkin jo, että peikon historia novellien kanssa on vähintäänkin kyseenalainen, erityisesti silloin, kun novellit on valinnut joku muu.
Harmikseni menin lukemaan joitakin Ylen julkaisemia arvioita ja tekstejä Verrosen teoksesta, mikä totta kai kasvatti paineita entisestään. En ole mikään kirjallisuuden tutkija, enkä voi sanoa olevani edes asiantuntija, vaikka paljon luenkin.
En ole suomalaisen kulttuurin suurkuluttaja. Suomalainen elokuva tuppaa olemaan lähes järjestään joko hiukan turhan hurttia, tai sitten äärettömän masentavaa, ahdistuksella täytettyä räkä poskella kännissä itkeskelyä. Erityisesti, kun novellikokoelmaan tutustuessani huomasin, että novellit koskevat suomalaista elämää, tiesin heti, etten tulisi juurikaan pitämään tästä kokemuksesta.
Enkä juuri pitänytkään. Novellit ovat melko lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Niissä tarkastellaan erilaisia, usein melko raadollisiakin tilanteita, mutta jotenkin novelleista välittyy ehkä vähän inhokin suomalaisia kohtaan. Henkilöt tuntuivat lähes järjestään jotenkin tyhmennetyiltä ja tahallisen vastenmielisiltä. Ymmärrän toki, ettei kirjassa ollut tarkoituskaan tuoda esiin pelkkiä hyviä puolia normaalista elämästä, mutta ihan näin äärimmilleen sitä tuskin olisi tarvinnut viedä viestin saamiseksi perille.
Kuulin toisaalta, että Verrosesta on tykätty kovastikin, ja kirjallisia ansioita tälläkin kokoelmalla on. Teksti on laadukasta ja sujuvaa, novellit eivät pääty töksähtäen, ja jokaisessa niistä on jokin idea. Tämä teos ei vain yksinkertaisesti ollut minulle, enkä suosittele sitä kenellekään, joka kokee jo valmiiksi jonkinlaista ahdistusta suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta.
