Sori vaan, se on totuus - Katariina Romppainen

Kansi: Saana Nyqvist

Karisto
2015
ISBN 978-951-23-5984-4
230 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Olen ottanut tavaksi kerätä kustantamoiden uutuuslistoilta kaikki nuortenkirjat erilliseen word-tiedostoon, jotta seuraavan vuoden lukudiplomilistojen päivittäminen kävisi helpommin. Samaan tiedostoon on myös tosi helppo sitten koko työryhmän kerätä aina kommentit kustakin kirjasta, sopiiko vai eikö sovi yläkoululaisille (joskus nimittäin teen poikkeuksellisiakin poimintoja, koska ei sovi aliarvioida), pitikö vai eikö pitänyt. Nyt huomasin jokin aika sitten totaalisesti unohtaneeni Kariston (sen siitä saa, kun uutuuluetteloita ei enää lähetellä edes kirjastoihin fyysisinä kappaleina, vaan kaikki täytyy itse etsiä netistä). Sori vaan, se on totuus kuulosti idealtaan siinä määrin mielenkiintoiselta, että päätin pyytää kappaletta myös itselleni.

Sori vaan, se on totuus kertoo Senjasta, joka asuu Kotilaaksossa, kaupungin vuokrataloissa. Kotilaakson lempinimi Senjan rikkaampien luokkatovereiden suussa on Koilaakso. Senja häpeää lähtökohtiaan siinä määrin, että päätyy valehtelemaan luokkakavereilleen asuvansa Hunajakylässä, kaupungin hyvämaineisimmalla alueella. Totuus siivoojana työskentelevästä yksinhuoltajaäidistäkin hävettää siinä määrin, että Senja kehittelee tarinan sairaanhoitajana työskentelevästä äidistä ja kansainvälisiä bisneksiä hoitelevasta IT-alan isästä. Köyhyys kaihertaa Senjaa, etenkin kun kavereilla on aina uusimmat pelit ja vehkeet, merkkivaatteet ja joka lomalla ulkomaanmatkoja, mutta sitten äidille tarjoutuu tilaisuus käydä tienaamaassa isoja rahoja Norjassa, ja Senja pääsee asumaan sukulaistensa luo juurikin Hunajakylään. Hetken aikaa näyttää jo paljon valoisammalta, mutta sitten kaappeihin piilotetut luurangot alkavat kolistelemaan ja vaatimaan huomiota.

Jotenkin oletin, että itsekin köyhyysrajan alapuolella kasvaneena, yksinhuoltajaäidin vesana (siis siihen saakka kunnes meille adoptoitiin alkoholisoitunut nyrkkimaakari isäpuoleksi) olisin jotenkin voinut samaistua Senjaan. En tiedä olisinko kasvanut samalla tavalla kieroon, jos olisi Koivukylän yläasteen sijaan mennyt Havukoskelle (asetelma on näiden kahden välillä melko sama kuin vauraan Neilikan ja muille, ihan tavallisille tallaajille tarkoitetun Vuokkolanharjun yläasteiden välillä), mutta Senja ei ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää äitinsä vaikeuksia. Senjaa kiinnostavat uudet vaatteet ja uudet laitteet, joita hänellä ei ole, mutta kaikilla muilla on. Senjalta puuttuu myös perspektiiviä, mikä sinällään on ihan ymmärrettävää, sillä hänen äitinsä on ahkera (ehkä jopa viaksi asti) nainen, joka tekee kaikkensa antaakseen tyttärelleen kaiken, mitä tämä tarvitsee. Joskus kun äiti häipyy kotoa tuntikausiksi kertomatta, minne on menossa, Senja tietää lähteä etsimään äitiä kirjastosta sen sijaan, että yrittäisi paniikissa soittaa kaikki kylän baarit läpi äitiä etsien. Onneksi Senjaankin tulee sentään joku tolkku kirjan kuluessa, mutta suoraan sanoen suututti lukea noin kiittämättömästä pennusta. Suuttumus söi kaiken säälin, jota muutoin ehkä olisin voinut Senjaa kohtaan tuntea.

Romppainen päästää henkilönsä muutenkin melko vähällä. Vaikka aihe kirjassa on sinällään ajankohtainen ja muuttuu aina vain ajankohtaisemmaksi kun tuloerojen suuruus Suomessa lisääntyy, ei Senjan esimerkiksi tarvitse seistä missään vaiheessa kasvokkain todellisten köyhyyden mukanaan tuomien lieveilmiöiden kanssa. Hänen elämänsä on vähävaraisuudesta huolimatta melko helppoa, hän menestyy koulussa ja hänellä on ystäviä, joille hän tosin valehtelee asuinpaikastaan, mutta mitä sitten? Ilahduin kovasti, kun Romppainen kirjan yhdessä vaiheessa päättää vihdoin pudottaa Senjan takaisin todellisuuteen. Tabletit ja älypuhelimet, tai omaisuus ylipäätään, eivät ole maailman merkityksellisin asia, ja se on kenties tämän kirjan kaikkein tärkein opetus.

Kirja kertoo hankalasta aiheesta, mutta kevyellä otteella. Lopultakin kyseessä on hyvänmielenkirja, joka kenties yrittää vakuuttaa, ettei köyhyys ole kamalinta, mitä voi ihmisen osaksi koitua, eikä se kyllä olekaan. Köyhyys opettaa kekseliääksi, jos ei mitään muuta. Ehkä on ihan hyvä, että toisinaan käsitellään näitä aiheita vähän leppoisammalla otteella eikä niin, että lukija vääntää itkua joka käänteessä. Romppaisen teos on ihan lohdullinen, mutta kovin realistinen se ei kyllä ole, mikäli itse sattuu elämään sellaisessa perheessä, jossa seistään leipäjonossa, kun raha ei riitä. Se se vasta kuulkaa noloa onkin.

Pommi - Anu Ojala

Otava
2014
ISBN 978-951-1-26543-6
348 s.
☆☆☆
Kirjasto

Pommi oli yksi niistä kirjoista, jotka ohitin ihan vain jo siksikin, että koko kirjan idea ei kertakaikkiaan sopinut minulle. En pidä aktivisteista enkä huutelijoista, enkä varsinkaan minkään sortin käännyttäjistä. En. Kun sitten julkaistaan nuortenkirja, jonka ainoa idea on selvittää vaikutusalttiille nuorisolle tehotuotannon kauheuksia ja tehdä näistä kasvissyöjiä (ei sillä, että kasvissyönti olisi huono asia), kenties traumatisoiden nämä loppuiäksi, jokainen kuitu kehossani huutaa koko kirjaa vastaan. Jo Sinisalon Enkelten verta teki aikoinaan todella tiukkaa, vaikka mehiläisten asialla olenkin, sillä siinä myös puhuttiin eläinaktivismista ja ääriaineksen tekemistä terroriteoista, joskin vähemmän kuin tässä. Tällaisista kirjoista on myös todella hankala kirjoittaa laukaisematta jossakussa jonkinlaista vastareaktiota. Koetan siis keskittyä tarinaan enemmän kuin kirjassa esitettyihin eläinaktivismiin liittyviin asioihin, mutta jos jotakin livahtaa ja pahoitatte siitä mielenne niin sortsen, ei ollut tarkoitus.

Ihan ensiksikin haluan varoittaa herkimpiä lukijoita siitä, että Pommi on todella yksityiskohtainen ja graafinen kuvaus tehotuotantotilojen olosuhteista. Kirjan päähenkilö Mia joutuu tilanteisiin, joihin en soisi kenenkään, ihmisen tai eläimen, koskaan joutuvan. En ole itse herkimmästä päästä, mitä tulee raakuuksiin, mutta silti tässä kirjassa oli useampi vatsaavääntävä kohta. Jostain syystä eläinten kärsimysten rinnalla oli todella hankala tuntea minkäänlaista sääliä ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Tämä kirja herättää pahan kerran ihmisvihaa, joten kannattaa lukea varovaisesti. Kirja on myös koiraihmisille rankka, voin ihan kokemuksesta sanoa. Jostain syystä en itke, jos ihmiselle käy köpelösti, mutta koirien kärsimystä en kestä.

Toimittajan urasta haaveileva Mia on lukiolainen ja on juuri saanut pestin lukionsa Me ja eläimet -blogin ylläpitäjänä. Mialla on mopsi nimeltä Roosa, mulkosilmäinen rohisija, joka kasvattajan mukaan on "ihan perusterve koira". Toisaalta ymmärrän Miaa. Jos vanhemmat, koirankasvattaja ja eläinlääkärikin vakuuttavat, että "no mopsit nyt vaan ovat tuommoisia tuhisijoita, minkäs sille mahtaa", niin ei siinä 15-vuotias voi kuin uskoa. Niinpä hän täysin tyytyväisenä hehkuttaa koiraansa blogissaan ja saa osakseen roppakaupalla kiittäviä kommentteja, sekä yhden, joka saa hänet kauhistumaan. Nimimerkki Joshua nimittäin väittää, että mopsit ovat sairaiksi jalostettu rotu, eikä Mia tahdo sellaista uskoa alkuunkaan. Sitten Mia törmää koulussa komeaan, hurmaavaan Kimiin, joka kutsuu Mian mukaansa auttamaan erään sikatilan kuvaamisessa. Reissulla Mia tutustuu myös Ninaan, joka on hääräillyt Kimin ja eläinaktivismin parissa jo ennenkin. 

Toisaalta taas oikeassa elämässä laki velvoittaa koirankasvattajaa tiedottamaan ostajaa mahdollisista sairauksista (joita lyttykuonoisilla, mulkosilmäisillä koiraroduilla on pitkä liuta) ennen kuin myy pennun. Se, että Lillan vakuuttaa täysin kirkkain silmin Mialle mopsiensa olevan "perusterveitä", on jo jonkin lajin rikos ja kertoo todella paljon Lillanista ihmisenä. Koirat merkitsevät hänelle vain rahaa, ja siinäpä se. Muitakin vähän kummallisia epäkohtia kirjassa on, mutta täysin todentuntuista ja tarkkaa kuvausta tällaisista aiheista ei varmastikaan saa tungettua kolmeensataan sivuun niin, että teos taipuisi vielä nuortenkirjaksi ja myisikin jotakin. Lillanin kaltaisilta kasvattajilta ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan kannata ostaa yhtään minkään rotuista koiranpentua. Oikeasti.

Tätä kirjaa voisi kuvata kahdella lauseella, joista ensimmäinen on "kuinka kukaan voi olla noin TYHMÄ?!" ja toinen on "Voi helvetti, herää jo, Mia!". Mia on todella, siis todella, sinisilmäinen ja luottavainen, oikea pumpulissa kasvatettu kakara. Hän uskoo kaiken, mitä hänelle sanotaan ja parhaimpaan teinityyliin lemppaa ystävänsä ihastuttuaan nuoreen ja komeaan mieheen, vaihtaa kaiken tutun ja turvallisen uuteen ja jännittävään silmänräpäyksessä. Mia kylläkin myös oppii kirjan aikana paljon ja kasvaa ihmisenä, mutta prosessi on varsin tuskastuttavaa sivustaseurattavaa. Kirjan aiheet ovat myös vakavia ja niitä pyöritellään onneksi monelta kantilta. Olisin kenties toivonut tähän vähän puolueettomampaa asennetta joihinkin kohtiin, mutta totuushan on, että me ihmiset emme missään nimessä koskaan ole puolueettomia, ja sen piirteen Ojala on kyllä vanginnut henkilöhahmoihinsa todella hyvin.

Sanonpahan vaan, että kyseessä on todella kivulias ja tuskallinen teos, joka ei kenties ole ihan realistinen, mutta vaikuttava siitä huolimatta. Ja hei, täti neuvoo: saa lopettaa kesken, jos on liian kovaa kamaa, eikä kenellekään tarvitse kertoa.

Kesähaaste

Nappasin tästä kopin, vaikkei minua kukaan suoranaisesti haastanutkaan! (;~;) Tykkään vastailla tällaisiin, joten hei, mikäs tämän parempaa!

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
Onpa hankala heti alkuun! Avaudun itsestäni melko suorasukaisesti postauksissani, joten tiedätte kyllä varmasti enemmän kuin, no, vaikkapa työkaverini! Olen marraskuun lapsi, äitini ainokainen ja vihaan sukkia ylitse kaiken. Pelkään myös nukkeja, joten kirjaston lastenosastolla työskentely on yhtä painajaista, etenkin nyt, kun noita pirulaisia on aseteltu ympäriinsä tuijottamaan eteensä kuollein silmin. Oikeasti. Hrr. On vain ajan kysymys, koska ne ryömivät kimppuun ja repivät kappaleiksi. Rakastan kotiinmenemistä yli kaiken, koska asun todella kauniin kadun varrella ja kotona on aina vastassa kasa karvanaamoja, jotka tuntuvat aina vain ilahtuvan minusta. <3

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
On ja ei. Siis sillä on väliä mitä ajattelette, mutta vain jos tiedän siitä. Jos mutisee vain keskenään, niin mikään ei muutu! Olen myöskin ihan tosi kiva ja ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja ihana, joten minulle voi kyllä sanoa! (Jos joskus suutun, niin murisen hetken itsekseni, ajattelen asiaa uudemman kerran ja sitten vastaan.) Olen saanut huomautuksen mm. siitä, että toisinaan spoilaan kirjoja vähän liikaa, joten olen pyrkinyt vähentämään (jatkopalaute tosin puuttuu, onnistuinko?), sekä siitä, etten merkannut suomentajaa (nykyään merkkaan, ainakin aina kun muistan). Palautetta siis saa ja kannattaa antaa, pyrin jatkuvasti parantamaan!
Toisaalta pitäisin kyllä tätä blogia, vaikkei kukaan tätä lukisikaan. Blogi on minulle paitsi varsin rakas harrastus, myös työväline. Teen osana työtäni yläkoulujen kirjavinkkauksia, ja tosi monilla vinkkareilla on olemassa jokin excel tai muu vastaava, johon he keräävät kirjoja, henkilöitä, oman lyhykäisen mielipiteensä ja juonen pääkohdat. Minulla se sattuu olemaan tämä blogi. Kaipaisin teitä kyllä silti, jos kaikki yhtäkkiä katoaisitte! Rekisteröityneiden seuraajien määrän tipahtaminen yhdelläkin aiheuttaa aina sydänsärkyä, mutta koetan ajatella positiivisesti! Ehkäpä tämä ja tuo henkilö eivät enää lue nuortenkirjoja, joten mitä järkeä seurata blogia, jossa ne ovat pääasiallinen sisältö? Tai jos ei lue englanniksi, niin täältä on viimeaikoina löytynyt aika harvakseltaan vinkkejä. Tai jos juttuni vain ovat niin tyhmiä, ettei niitä jaksa lukea? Yritän kyllä pitää hei radikaaleimmat mielipiteet itselläni, mutta joskus niitä lipsahtelee tännekin.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Blogiminä juttelee enemmän ja on muutenkin paljon kivempi ja rennompi. Ehdin miettiä sanomisiani, enkä töksäyttele niin paljon. Reaaliminä istuu yksin nurkassa ja lukee, ihanteellisessa tilanteessa vielä niin, ettei kukaan häiritse, paitsi koirat. Koirilla on erityislupa häiritsemiseen. <3 Olen sitä introverttilaatua, joka häiriintyy herkästi ja ärtyy siitä. (Melu on yksi suurimpia väsymyksen aiheuttajia, vaikken esimerkiksi täällä töissä sitä juuri huomaakaan. Kotiin päästessäni olen kuitenkin totaalisen poikki.) Oikeassa elämässä lämpenen uusille ihmisille tosi hitaasti enkä osaa yhtään jutella "tyhjästä", siis säästä, harrastuksista, perheestä, lemmikeistä. Suoraan sanottuna en ole yhtään mielenkiintoinen oikeasti, koska en osaa kantaa keskustelua tuskin minuuttia kauempaa. Ymmärrän tosi herkästi väärin ja koska joudun keskittymään siihen, etten nyt vaan sano mitään tyhmää ja nolaa itseäni, en yleensä tajua vitsejä ja vastaan tosi hitaasti. Toisin sanoen voisi siis luulla, että olen tyhmä (välillä itsekin luulen, ja silloin aina kysyn joltakulta ja toivon, että vastaus on "et ole"). Siis alkuun. Nyt kun olen ollut kirjastossa töissä vuodesta 2010 saakka, osaan jo jutella ainakin viiden ihmisen kanssa ihan normaalisti. On sekin jo jotakin? Asiakaspalvelutyössä osaan kuitenkin vetää työroolin päälle ja käyttäytyä ainakin melkein kuin normaali ihminen. Mahdotonta se ei siis ole, en vain pidä siitä silloin, kun ei ole pakko!

4. Mikä saa sinut nauramaan?
Mitä tyhmempi juttu, sitä varmemmin sille nauran. Sopimattomat vitsit ovat sellaisia joille nauran takuuvarmasti, samoin puujalat. Paras ehkä ikinä on "Mitä yhteistä on oravalla ja flyygelillä? - Molemmat kiipeävät puuhun, paitsi flyygeli." Nauran joka kerta. Toisten kustannuksella pilaileminen toisaalta ei naurata yhtään. Kaikenmaailman piilokameraohjelmat ja pilailuvideot saavat minut vain kiukkuiseksi. Miksi ihmeessä toisen vahingolle nauraminen on ok? Ei ole. Yksi hauskimpia tyyppejä elämässäni on isäntä. Joskus kun oikein murjotuttaa, niin isäntä saa ihan varmasti minut nauramaan. Jos ei muuten, niin ilveilemällä. Tuijottaminen on myös yksi asia, joka saa minut nauramaan. Ei tietenkään sellainen ahdistava vieraan ihmisen tuijotus, tajuattehan, mutta jos joku kaveri tuijottaa niin auta armias. Nauran myös aina väärissä paikoissa ja silloin, kun olen hermostunut. Eräs ystäväni nimesi nauruni muuten vinku-kät-kätiksi. Melko kuvaava nimitys.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Onpa hankala kysymys. Tuskaa. Siis oikeasti, mitä masentuneempi olen, sitä luovempi olen. Sitä helpompi on tuottaa esimerkiksi eheää tekstiä, jossa on joku punainen lanka ja mielenkiintoisia pointteja. Iloisena tuppaan vaan lennähtelemään asiasta toiseen ja tekemisestä toiseen, enkä osaa oikein rauhoittua minkään ääreen. Kun mieli on musta, myös eskapismia on helpompi harjoittaa. Viime aikoina tosin lähinnä pelien ja lukemisen muodossa, en enää nykyisin juurikaan kirjoita fiktiota tai mitään muutakaan. Piirtäminen on myös jäänyt aikaa sitten matkalle.

6. Ketä läheistäsi ihailet?
Voi kuulkaa! Kaikkia. Jokaisella on joku sellainen ominaisuus, jonka haluaisin itselleni. Olen ollut ikäni varsin peruskatkera, kateellinen suomalainen, mutta nyt vanhemmalla iällä olen koettanut keskittyä vain siihen hyvään osuuteen, nimittäin juurikin siihen ihailuun. Esimerkiksi isäntä on varsin tekeväinen ja ahkera. Tuntuu, että tyyppi osaa kaikkea ja tietää kaiken. Mutta isäntä onkin insinööri, niillä on koulussa sellainen "näin vakuutat muut siitä, että tiedät, vaikket oikeasti tietäisikään. Helena on ihana ja kannustava, ja osaa aina sanoa kaikista jotain hyvää. Laura puolestaan on aito ja rehellinen. Paula on tuki ja turva. Sini osaa antaa rakentavaa palautetta ja on aina mun puolella kaikissa asioissa. Ja sitten on vielä pari, joiden seurassa on yksinkertaisesti vain hyvä olla, niin kuin lukupiirin Shikibu ja Ritsamoors. Sekin on jo syy ihailuun! (Jos joku kokee jääneensä tästä ulos niin sortsen, sano, niin korjaan! :D)

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Öö. Mitenkähän tähän nyt vastaisi! No ainakin se, etten ole hyvä sosiaalisessa kanssakäymisessä! En osaa tehdä hyvää ensivaikutelmaa, enkä osaa lopettaa syömistä (ja sen kyllä huomaa, köh). En ole ahkera enkä urhea enkä jaksa paljon. Sanon liikaa silloin kun pitäisi sanoa vähän ja liian vähän silloin kun pitäisi avata suu. Enkä varsinkaan osaa olla mieliksi oikein kenellekään. Olen myös ruvennut kirkumaan säikähtäessäni. Se se vasta ärsyttääkin. Korkeat äänet riipivät noin niin kun yleensäkin, mutta aivan erityisesti, kun sellainen karkaa omasta suusta.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Tätä varmaan pitäisi kysyä niiltä muilta. Minä en tosiaankaan tiedä. Jokin ihastuttava piirre täytyy olla, koska noita ystäviä kuitenkin on ja naimisiinkin olen päässyt. Olen yleensä aika rento ja rauhallinen, enkä ota elämää liian vakavasti (jos on elänyt sellaisen elämän kuin minä, ei voi oikeasti olla enää kovin tosissaan, vastoinkäymisetkin lähinnä huvittavat, jos eivät satu keskelle masennuskautta). Yritän olla hauska ja saan tosi usein nauruja osakseni. Uskoisin, että ystävien taholta nauru on ainakin hyvänmielistä.

9. Mikä sinusta tulee isona?
Kirjastontäti. Tai siis olen jo. Ja toivottavasti en tästä enää tule isommaksi! Tahtoisin erikoistua nuoriin siinä määrin, ettei minun tarvitsisi tehdä hajatöitä lasten ja aikuisten osastoilla, vaan voisin keskittyä siihen, mikä on minulle kaikkein rakkainta. Tahtoisin myös olla nimikkeeltäni joku hieno, vaikka informaatikko tai kirjastonhoitaja. Sitä varten tosin täytyy vielä tokko opiskella.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Todellakin! Siperia opettaa, ja minulle se on opettanut sen, että kaikki menee tasan niin kuin on tarkoituskin, jos vaan tekee töitä sen eteen ja antaa välillä virran viedä. Vaikeuksilla on aina tarkoituksensa, enkä olisi tänä päivänä se ihminen, joka nyt olen, ellen olisi käynyt läpi sitä kaikkea, mitä olen ja tuntenut kaikkia niitä ihmisiä, jotka tunnen. Vaikka äiti aina haluaakin ottaa kaikesta kunnian, niin ison osan omasta kasvatustyöstäni tein itse, lukemalla kirjoja ja ajattelemalla omilla aivoillani.

Emma - Kaoru Mori

エマ ("Emma")
Sangatsu Manga
Suom. Antti Valkama
2006 (alkup. 2002)
ISBN 978-952-16-1034-9
268 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Toissavuonna päivittäessämme lukudiplomilistoja kävimme kädenvääntöä Helenan (<3) kanssa siitä, mikä manga listalle pitäisi laittaa. Pääsimme kompromissiin, jossa listalle laitettiin sekä minun ikiaikaisen suosikkini Ai Yazawan mangasarja Paradise Kiss, sekä Helenan suosikki Emma (jos ihmettelette japanilaista kantta, niin en löytänyt kunnollisen kokoista suomenkielisen painoksen kantta. Siinähän markkinoit sitten, niin!). En ollut lukenut Emmaa, koska a) en tykkää noin isoista silmistä ja b) ... no, siinäpä se. Nyt kenties ymmärrätte, kuinka äkkinäisiä ja heikosti perusteltuja suurin osa päätöksistäni on. Äkkäsin sarjan miltei kokonaisuudessaan kuitenkin uuden työpaikkani hyllyssä, ja päätin Helenan vuoksi antaa tälle sarjalle mahdollisuuden. Ja se kannatti, voi kuulkaa!

Paljastus: en pidä Jane Austenista. En edes vähän, en yhtään. Yritin katsoa joskus Emmasta tehtyä elokuvaa, ja meinasin nukahtaa ensimmäisen viidentoista minuutin aikana. Ylpeyden ja ennakkoluulon jaksoin katsoa, mutta lähinnä Colin Firthin ansiosta, tarinasta en noin niinkus muuten pitänyt yhtään. Rinnastin tämän mangasarjan Austenin äärettömän kuiviin tuotoksiin, enkä siksikään halunnut lukea tätä. Mitäs jos se olisikin yhtä tylsä ja puiseva kuin Austenit? Olihan tällä hei sentään sama nimikin kuin tuolla unettavalla elokuvalla (johtui varmaan siitä, että se oli brittiläinen, annan englantilaisen koomikko Eddie Izzardin selittää asian tämän tekstin lopussa).

Emma ei kuitenkaan liity Austeniin mitenkään, onneksi! Emma on englantilainen palvelijatar, joka työskentelee eläkkeelle jääneen kotiopettajattaren alaisuudessa. Eräänä päivänä nuori mies nimeltä William Jounse. Jounse ihastuu Emmaan välittömästi, eikä Emmakaan koe Williamia laisinkaan vastenmieliseksi. He elävät kuitenkin englantilaisessa luokkayhteiskunnassa, jossa rikkaan kauppiassuvun vesan ja pelkän palvelijattaren välinen suhde ei missään nimessä koskaan tulisi kuuloonkaan. William ja Emma eivät tietenkään välitä mitään sellaisista esteistä, nuoria kun ovat.

Nyt, luettuani pian seitsemän osaa kymmenestä, rakastan tätä sarjaa lähes yhtä paljon kuin Yazawan töitä. (No en oikeasti, Yazawan kanssa samaan sarjaan painimaan pääsevät todella harvat ja valitut. En itseasiassa ole vielä löytänyt yhtäkään, mutta ehdotuksia saa esittää.) Emma on todella hyvin rakennettu romanttinen tarina, jossa näkymättömät esteet tuntuvat lukijasta juuri oikeassa määrin tuskastuttavilta. Sarjassa on myös koko joukko hulvattomia sivuhenkilöitä, jotka keventävät draamaa tismalleen sopivissa määrin, tehden sarjasta varsin nautinnollisen lukea. Mori on luonut varsin mielenkiintoisen juonikaaren ja aivan erityisesti tykkään siitä, ettei hän ole pyrkinyt venyttämään tätä sarjaa aivan loputtomiin. Kymmenen osaa alkaa olla mangasarjalle mielestäni jo aika hyvä määrä, etenkin kun kantavana juonikuviona on kahden henkilön romanssi eikä mikään muu. Tästä pidennettynä sarja olisi saattanut käydä jo itseään toistavaksi ja turhauttavaksi. Mielekkyyden kustannuksella ei mielestäni pitäisi mitään sarjaa venyttää, sillä rahastuksen maku kyllä rupeaa paistamaan läpi melko pian.

Jos siis kaipaat hyvin rakennettua, jännittävää romantiikkaa suhteellisen helppolukuisessa mangamuodossa, niin tässäpä oiva ehdotus. Seitsemänteen osaan mennessä Morin piirustustyylikin on hiukan kehittyneempi, eivätkä hahmojen silmät enää ole aivan niin suuria ja hölmönnäköisiä kuin tuossa ensimmäisen osan kannessa. Pukujakin tässä on. Miesten puvut ne vasta herkullisen näköisiä ovatkin! Tuollaisia soisi näkyvän katukuvassakin enemmän. <3

Loppuun vielä sitä luvattua Eddie Izzardia. Jos kirosanat loukkaavat, ei kannata katsoa (jos eivät, kannattaa katsoa koko Dressed to Kill, Izzard on yksi hauskimmista brittikoomikoista, jonka tiedän):

Odininlapsi - Siri Pettersen

Kansi: Siri Pettersen

Odinsbarn
Jalava
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
2015
ISBN 978-951-887-515-7
612 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin tässä päivänä eräänä, että joku oli kokenut tämän kansikuvan luotaantyöntävänä. Minulle kävi ihan päinvastoin. Paitsi että kyseessä on norjalaisesta mytologiasta ammentava nuorten fantasiasarja, otsikko on Odininlapsi, sarjan nimi on Korpinkehät ja kannessa on irti leikattu verinen häntä. Innostuin tästä jo pelkästään tämän kaiken perusteella niin, että päätin hankkia kirjan mitä pikimmiten käsiini, jahka se ilmestyisi. Jalava sitten ystävällisesti lähettikin kirjan minulle ja järkytyin, kun tajusin, millainen tiiliskivi tämä oli. Olin kuitenkin niin intopinkeänä tästä kirjasta, että nappasin sen heti lukuun. Luin kirjan todella hitaasti, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä kirjoituksen kanssa. Aloitin uudessa työpaikassa vastikään ja syksy tuppaa olemaan kirjastoissa sitä kaikkein kiireisintä aikaa. Sen lisäksi aloitin uuden harrastuksen (Partion! <3) ja opinnot jatkuvat myös piakkoin. Heti ensimmäisenä lähipäivänä on markkinoinnin tentti, johon pitäisi lukea. Elämä siis yrittää kovasti pitää minut pois hupilukemisen ääreltä, mutta taistelen urheasti vastaan!

Odininlapsi kertoo siis Hirkasta, joka asuu Yminmaassa. Hänen isänsä kertoman mukaan susi on vienyt hänen häntänsä hänen ollessaan vasta vauva, eikä Hirka tai hänen ympärillään asuva väki ole hännättömyydestä minällänsäkään. Hirkan lähin ystävä on Rime An-Elderin, suursuvun vesa, josta povataan Neuvoston uutta jäsentä, suurmiestä ja ihmettä, joka pelastaa kaiken. Rime ja Hirka haluaisivat kuitenkin vain ottaa mittaa toisistaan ja olla kuin ketkä tahansa nuoret. Sellaista kohtaloa ei kuitenkaan kummallekaan sallita. 15-vuotiaalle Hirkalle selviää, että hän on odininlapsi, tulokas toisesta maailmasta ja vaaraksi kaikille ympärillään. Hirka kuvittelee Neuvoston olevan ainoa vaara, mutta hänen perässään on joku muukin, joku, joka todella haluaa hänet pois kuvioista.

Pidin mielettömästi Pettersenin luomasta maailmasta. Kirjan etulehdellä on Pettersenin piirtämä kartta, joka auttaa hahmottamaan Yminmaata. Pettersenin kirjoitus on tyylikästä (ja suomennoskin, toki) ja tarina sekä henkilöt vievät mennessään. Hirkaan ja Rimeen on todella vaikea olla rakastumatta (ja vielä vaikeampaa on olla shippaamatta näitä kahta). Pettersen ei kuluta liikaa aikaa ympäristön ja yksityiskohtien kuvailuun, mutta kuitenkin tarpeeksi niin, että lukijalle ehtii syntyä eheä mielikuva maailmasta. Välillä huomasin istuvani junassa kirja tiukasti käpälissäni ja toivovani, että työmatka olisi sittenkin sen puolitoista tuntia, mitä se oli ennen kuin vaihdoin työpaikkaa. Uppouduin ihan täysin Yminmaan jylhiin maisemiin, Hirkan yrttitietouteen ja Neuvoston politikointiin. Halusin jatkuvasti tietää enemmän, syvemmältä, lisää, ja Pettersen ystävällisesti piti informaatiovirran käynnissä koko kirjan ajan. Tylsää hetkeä ei tullut, mutta sellaisia kyllä, jotka pistivät hampaat nirskumaan tai masunpohjan heittämään volttia.

Ainoa (pitkänlainen) miinus tulee siitä, että kirjaan oli livahtanut koko joukko ärsyttäviä pieniä lyöntivirheitä. Alkuun kuvittelin, että jollakulla kenties oli vain näppiksestä ollut l-kirjain rikki (sitä sattuu meille kaikille ja se on ihan ymmärrettävää), mutta sitten lyöntivirheitä alkoi olla muitakin, enemmän. Olen kitissyt tästä kyllä aikaisemminkin, mutta minun on varsin hankalaa päästä pienistäkään kirjoitusvirheistä yli (siis kun luen muiden tekstejä, omianihan en edes oikolue ennen postaamista ja sen varmasti huomaa) ja ne häiritsevät immersiota todella paljon. Jotakin kirjan laadusta kuitenkin kertoo se, että urheasti uhmasin näitä lyöntivirheitä ja luin kirjan suurella nautinnolla loppuun saakka, joskin aika ajoin kulmiani kurtistellen.

Jos minulla olisi ollut sarjan seuraava osa heti käsillä (tai jos osaisin norjaa), olisin tarttunut siihen epäröimättä heti, vaikka se olisi 800-sivuinen! Nyt ei auta kuin kärvistellä ja lukea jotakin muuta, vaikka en kyllä yhtään tahtoisi. Jalava, suomentaisitteko pliis tästä seuraavan osan jo vaikka heti nyt? <3