Tuomas Karhumieli - Ritva Toivola

Kansi: Jussi Kaakinen

Tammi
2009
ISBN 978-951-31-4652-8
260 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli ammentaa suomalaisesta kansantarustosta ja mytologiasta. Karhuissa sinällään on ollut mielestäni aina jotakin todella vetovoimaista ja mystistä, joten epäilenpä, että karhu oli tässä nyt se, joka minua eniten kiinnosti. Toivola itsessään kun on entuudestaan täysin tuntematon minulle.

Tuomas Karhumieli kertoo siis Tuomaasta, joka on ollut huutolaisena Katajaisen talossa, mutta saa elämänsä ensimmäisen työpaikan kestikievarin tallirenkinä ja matkustaa taloon töihin. Talvi on kylmä eikä rengintuvassa ole polttopuita, joten Tuomas kietoutuu pakkasta vastaan karhunturkkiin. Kummallisten unien saattelemana hän nousee seuraavaan päivään. Hän tutustuu talon väkeen, kotihaltiaan joka on suuri harmaa kissa sekä piakkoin toiseksi rengiksi palkattuun Jukoon, joka on turhantärkeä kehuskelija. Jukosta onkin roppakaupalla harmia paitsi Tuomaalle, myöhemmin myös koko talonväelle.

Tuomas Karhumieli on kirjana varsin leppoisa ja tasaiseen tahtiin etenevä. Tuomas kuulee tarinoita suolla asustavista haamuista, Suo-Saarasta jonka uskotaan olevan noita sekä Räpylä-Niemisestä, jolla on räpylät jalkojen paikalla ja jonka huhutaan osaavan keskustella kalojen kanssa. Tavataanpa kirjassa jos jonkin sortin metsänhaltiaa ja -henkeäkin.

Kirjassa oli ehdottomasti jotakin kansantarun henkeä, sillä mieleeni nousi jatkuvasti vanhoja suomalaisia satuja, joita joskus lapsena luin. Samaa leppoisuutta ja luonnon läsnäoloa oli tässäkin kirjassa. Jännitystä tarinaan toi ryöväreiden joukko, jota vallesmanni ei koskaan saanut kiinni, sillä porukan pomona toimi Räkkä-Reku, jolla oli taito piiloutua metsänpeittoon. Tätä kykyä käyttävät muunmuassa maahiset, joita kirjassa ei sentään näy.

Vaikkei Tuomas Karhumieli nyt ylläkkään ihan muiden lastenfantasiaromaanien tasolle seikkailuissa ja jännityksessä, se on kuitenkin ihana tarina joka tutustuttaa suomalaiseen kansantarustoon ja arvokas sellaisenaan. Tämä sopii myös nuoremmille lapsille, sillä veri ei kirjassa lennä eikä pelottavilla jutuilla mässäillä. Mykkäpiian suokin on lopulta ihan harmiton, vaikka pienenpieni ailahdus ahdistusta mahanpohjassa kävikin Annin astellessa sinne kääpiä noutamaan.

Sen verran tahtoisin kuitenkin sanoa - ja tämä on häirinnyt ennenkin, ei suinkaan ainoastaan tämän kirjan kohdalla - että kun kirjoitetaan vahvoja naishahmoja, niin miksi näiden on pyrittävä aina olemaan mahdollisimman miehekkäitä, siis surkeita kodinhoidossa ja käsitöissä, mielellään lyhythiuksisiakin, kuten Anni? Olisi hauskaa kerrankin kohdata vahva naishahmo, joka on ylpeä siitä, mihin naisena pystyy. Miehet eivät (ainakaan menneeseen aikaa sijoittuvissa tarinoissa) tiedä kodinhoidosta tai käsitöistä hölkäsen pöläystä, joten miksi naisen pitäisi kilpailla miesten kanssa näiden omassa lajissa, kun hänellä selvästi on etulyöntiasema jossain ihan muussa?

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla - Catherynne M. Valente

Kansi ja kuvitus: Ana Juan

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making
Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-9118-8
339 s.
☆☆☆
Kirjasto

Tässäpä on kirja, jolla on täysin tarpeettoman pitkä nimi ja joka kiehtoi minua juuri siitä syystä. Olen seisottanut tätä nimenomaista kirjaa hyllyssäni luvattoman pitkään, ja kun en halunnut lukea putkeen liian montaa suomalaista lastenfantasiakirjaa (toisto pilaa minkä tahansa asian), päätin tarttua sitten tähän. Kansi on sievä, kuten kuvasta näkyy, ja takakansi lupailee jotakin Liisa Ihmemaassa -kaltaista. Minä kyllä vähän petyin.

Kirja kertoo siis 12-vuotiaasta Syyskuu-tyttösestä, joka matkustaa Vihreän tuulen seurassa Satumaahan. Hän kohtaa matkoillaan jos minkänäköisiä ja -kokoisia otuksia, aina hiisiäisistä valtaisan suureen, kirjoja rakastavaa louhikäärmeeseen (kyllä, louhikäärmeeseen). Tarttuupahan hänen seurueeseensa myös kummallinen, sininen poika nimeltä Lauantai. Satumaa on joutunut ilkeän Markiisittaren kynsiin, joka luo käskyjä ja määräyksiä täysin mielivaltaisesti. Syyskuun harteille lankeaa vastuu Satumaan pelastamisesta.

Tämä tarina viehätti mielikuvituksekkuudellaan ja lennokkuudellaan. Satumaassa eivät päde mitkään luonnonlait eikä otusten monimuotoinen kirjo tunne rajoja. Sanoilla leikitellään ja niitä väänellään juurikin niin paljon kuin huvittaa ja totta, jotain päätöntä liisaihmemaassamaisuutta tässä kirjassa on. Päättömyyttä on minusta tosin liikaa, jopa siinä määrin, että kirjailijakin tuntuu menneen ajatuksissaan hiukan sekaisin. Esimerkiksi samalla aukeamalla Kuolema kiipeää Syyskuun polvelle istumaan kahdesti laskeutumatta välillä maahan. Välillä tekstiä oli hankala seurata, kun koko ajan tapahtui niin paljon, eikä asioissa ollut välttämättä juurikaan johdonmukaisuutta. Kenties olen hukannut jonkin kyvyn seurata sekasortoisesti etenevää tarinankerrontaa, sillä tästä kirjasta tuntuvat monet muut tykänneen paljonkin.

Jos kirjassa on jotakin hyvää, niin tapa, jolla Valente kietoo kaikki lukijan aistit mukaan tarinaan. Hän käyttää lukuisia rivejä kuvaillakseen asioiden tuntua, tuoksua, ääntä, makua ja värejä. Hän tekee muutoin ehkä tylsistäkin paikoista (kaupungeista, esimerkiksi) hauskoja ja mielenkiintoisia herättämällä ne eloon ja luomalla ne materiaaleista, joita ei perinteisesti talonrakentamiseen käytetä (kuten leivästä). Jatkoin lukemista lähinnä siksi, että kirja oli täynnä kirkkaita värejä ja ihania tuoksuja, jotka tekivät tarinasta niin kovin herkullisen. Kirjan lukeminen oli vähän kuin olisi tipahtanut keskelle Ghiblin animaatiota. Tarina ei välttämättä käy järkeen, mutta varpaita kipristyttäviä yksityiskohtia on senkin edestä.

Tuliterä (Sammon vartijat, osa 1) - Timo Parvela

Kansi: Jussi Kaakinen

Tammi
2007
ISBN 978-951-31-3999-5
227 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Suomalainen mytologia on kiehtonut enemmän tai vähemmän aina ja päätin jokin aika sitten, että minun pitäisi ihan oikeasti laajentaa lukukokemuksia myös lastenkirjoihin. Onhan niitä tässä jokunen tullut luettua, muttei mitenkään merkittävän montaa. Timo Parvela on nimi, joka herättää positiivisia mielikuvia, ja ehkä siksikin Tuliterä vaikutti jotenkin luontevalta aloituspisteeltä lasten fantasiaan uudelleen tutustumiselle.

Tuliterä kertoo Ahdista, Ilmarista ja Ilmarin isosiskosta Ainosta, joiden isät ovat kadonneet kalareissulla. Ilmarille ja Ainolle on sentään jäänyt vielä äiti, mutta Ahti on loputtoman yksinäinen, sillä hänen äitinsä lähti lätkimään jo Ahdin ollessa ihan pikkuinen. Poppoo soittaa kevätjuhlassa kantelekonserton, joka onkin yllättävän täynnä mystistä voimaa. Jopa niin paljon, että rehtori vajoaa tuoleineen puolitiehen lattian läpi. Kantele, jota Ahti soittaa, on peräisin vanhalta mieheltä, joka pitää majaa kaatopaikan kupeessa. Tämä mies tuntuu tietävän enemmän kuin antaa ilmi. Seikkailu alkaa varsinaisesti siinä vaiheessa, kun yön pimeydessä Ahdin kimppuun koittaa käydä ihka-aito hiisi. Ilmeisesti Ahdin kantele ei olekaan mikä tahansa soitin. Pian Ahdille, Ilmarille ja Ainolle selviääkin, että heille on langennut Sammon vartijoiden tehtävä ja että heidän on pidettävä loput Sammon palaset poissa Louhen käsistä hinnalla millä hyvänsä.

Tuliterä on vauhdikas seikkailu, jossa on tappelun lisäksi ihan pikkiriikkisen orastavaa romantiikkaakin, kun Ahti iskee silmänsä Saanaan, ruskeasilmäiseen kaunottareen. Tarina etenee joutuisasti ja mukaansatempaavasti, kenenkään hahmon selässä ei roikuta turhan pitkiä aikoja vaan keskitytään nimenomaan olennaiseen. Kalevalarunojen käyttö tuo tarinaan sopivasti mystiikkaa ja tekeehän se toki runoista hauskempiakin, kun niitä vähän hahmojen toimesta avataan. Tunnustettakoon, että joku selkokielinen versio tulisi itsellekin välillä tarpeen nyt kun Kalevalaa olen ruvennut selailemaan, puhumattakaan siitä, että olisin lukenut sitä joskus neljäsluokkalaisena. Tuliterä - vähän niin kuin aiemmin esittelemäni Geoetsivätkin - esittelee lapsille helposti tuntemattomaksi jäävän uuden asian ja tekee siitä mielenkiintoisen ja hauskan, sekä kannustaa ennakkoluulottomasti kokeilemaan. Tykkäsin myös Parvelan vikkelistä vitseistä ja sananparsista. Kirja oli myös paikoin hyvin jännittävä, eikä aina voinut tietää, kuka nyt on hyvis ja kuka ei.

Kirjan ulkoasu saa oikein erityismaininnan. Tykkään kuvan maalauksellisuudesta ja siitä, että kansi aukesi pikkuhiljaa tarinan edetessä. Koitin alkuun arvailla, kuka on kukakin, mutta myöhemmin minulle selvisi, että olin todella väärässä ensimmäisten arvausten kanssa. Nyt vähän harmittaa, ettei minulla ole toista osaa johon tarttua, sillä tämä jäi nyt sen verran jännään kohtaan, että olisin ihan mielelläni halunnut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Täytynee nyt odottaa viikonlopun ylitse ja lainata sitten seuraava osa heti tiistaina!

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus - Johanna Hulkko

Kansi: Jari Paananen

Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5583-9
164 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Johanna Hulkon Geoetsivät sai kunnian olla ensimmäinen kirja, jonka luin ihan vain siksi, että se oli valikoitunut kakkosdiplomilistalle. Olen kyllä aikaisemminkin pällistellyt Geoetsiviä töissä ollessani ja ihmetellyt nättiä kantta. Geokätköily myös harrastuksena kiinnostaa ja houkuttaa, joten ehkäpä kenties oli vain ajan kysymys, koska tarttuisin tähän syystä tai toisesta.

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus kertoo Raparperista ja tämän ystävästä Emmistä, jotka ovat perustaneet geokätköilytunnuksen nimeltä Geoetsivät. Porukkaan liittyy mukaan myös Emmin pikkusisko Salli, joka onnistuu löytämään yhden kätköistä ennen kumpaakaan isommista tytöistä. Raparperi harrastaa ilmeisesti myös partiota, joka kai alunperin geokätköilyä edeltäneen lodjauksen keksi (Wikipedian mukaan jo 1850-luvulla, kappas). Tytöt joutuvat kätköä etsiessään kuitenkin kahnaukseen poikaporukan kanssa, jotka ovat livauttaneet kätköön kuolleen kalan ja pihistäneet sieltä reissuötökän. Kostoksi tytöt päättävät säikäyttää pojat yllättämällä nämä hiidenkivellä, jota väitetään kummituskiveksi. Tytöt saapuvat Raparperin isien johdolla paikalle kuitenkin vääränä päivänä ja kosto menee pieleen. Kunnes tytöt sitten keksivät polkea hiidenkivelle keskenään.

Geoetsivät on ideana todella hauska ja tutustuttaa lapsia uuteen luontoharrastukseen huumorin ja huvittavien käänteiden kautta. Seikkailua onkin luvassa kun Raparperi bongaa kiven läheisyydestä kummallisen miehen, joka piilottaa metsään jotakin ja kun tyttöjen pyöräretken kohdalle sattuu useampikin surkea sattumus. Kirjan ulkoasu on mielettömän hieno ja kutsuva, vaikka jollain tapaa piirrokset tuovat mieleen Hugon, tiedättehän "älä kaiva nenää samalla sormella kun pelaat". Kuulin myös, että tämä kirja innoitti ainakin yhden pikkutytön ihan oikeastikin kokeilemaan geokätköilyä! 

Ender's Game - Orson Scott Card

(Ender, Ursa, 1990)
Tor
1977
ISBN 978-0-7653-7062-4
324 s.
☆☆☆☆☆
Oma

En nyt ihan tarkkaan muista, kuinka oikein tulin innostuneeksi Ender's Gamesta. Kun elokuva tuli leffateattereihin, se oli pakko päästä katsomaan. Olen suuri avaruusoopperoiden ystävä (terveisin olen pelannut Mass Effect -trilogian ainakin neljä kertaa kokonaan läpi, kakkosen hiukan useammin) ja elokuva vei minut mennessään. Se oli täydellinen alusta loppuun (tosin eräskin valveutunut ystäväni koetti osoittaa minulle tieteellisiä epäkohtia elokuvasta, mutta moiset kommentit valuivat ohitse kuin vesi hanhen selästä) ja suunniteltu selvästi ruokkimaan jonkinlaista American Dream -tyyppistä ideaalia. Se oli todella motivoiva elokuva, samoin sen musiikit olivat todella onnistuneet, Steve Jablonskylle siitä pisteet kotiin. Asa Butterfield oli minusta erinomainen valinta Enderiksi, mutta ottakaa huomioon, etten vielä tässä vaiheessa ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukeneena voin sanoa, että Asa Butterfield on edelleen täydellinen valinta Enderiksi.

Ender's Game kertoo siis Andrew Wigginistä, joka on aloittanut taktisen uransa luomisen jo kolmevuotiaana. Ihmiskunta valmistautuu sotaan buggereina tunnettuja vihollisia vastaan, jotka ovat kertaalleen yrittäneet valloittaa maapallon. Ender on kuusivuotias, kun hänet siirretään taistelukouluun. Häntä pidetään ihmiskunnan ainoana toivona buggereita vastaan ja hänen harteilleen asetetaan järjettömät odotukset, kun otetaan huomioon, kuinka pieni lapsi hän vasta on. Alusta saakka pidetään huoli siitä, että Ender oppii taitoja, jotka aikuiset katsovat olevan laivaston komentajalle välttämättömiä. Enderin tulee kyetä toimimaan yksin vihollista vastaan. Hän ei saa koskaan uskoa, että kukaan auttaisi häntä. Hänen tulee olla itsenäinen ja eristetty muista lapsista, ettei hän koskaan luule pääsevänsä helpolla. Ja ennen kaikkea hänen tulee voittaa. Aina. Joka ikinen kerta. Täytyy myöntää, että purin hammasta useammassakin kohtaa, kun Enderiltä vaadittiin aina vain enemmän ja enemmän, eikä hänen koskaan annettu levätä.

Toisin kuin elokuvassa, kirjassa Enderin sisarukset, Peter ja Valentine, ovat ihan oikeita hahmoja, joilla on omat itsenäiset juonikuvionsa ja jotka pyrkivät omiin päämääriinsä. Peter tosin on hahmo, jota ei todellakaan tule ikävä, sillä hän on sadistinen ja itsekäs. Eversti Graff (jota Harrison Ford näyttelee elokuvassa) on hänkin oikeampi hahmo kirjassa. Häneenkään en olisi välittänyt tutustua yhtään enempää, sen verran häikäilemätön hänkin on. Mazer Rackham, toisen invaasion sankari, on vanha mies, puoliksi maori, joka astuu kuvioon kirjan loppupuolella kouluttamaan Enderiä laivaston komentajaksi.

Ennen kaikkea minut yllätti Enderin ikä. Oletin, että kirjankin päähenkilö olisi esiteini, joku 12-, 13-vuotias. Enderin nuoruus teki kirjasta jotenkin vieläkin rankemman kuin se muutoin olisi ollut. Kirjassa käsiteltiin myös maapallon tilannetta ja poliittisia valtasuhteita, joita ei elokuvassa näkynyt lainkaan. Alkuun luulin, että elokuvahan seuraa kirjaa todella uskollisesti, mutta mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän erkanemisia tuli eteen. Toki yhtymäkohtia oli pitkin kirjaa, mutta esimerkiksi Enderin ja Petran välinen suhde oli elokuvaa varten tekaistu ja jäi kylmäksi kirjassa. Ehkäpä myöhemmin Enderillekin suodaan hänelle kuuluva osanen rakkautta. En muuten yleensä pidä elokuvakansista, mutta nyt on sanottava, että tämä kansi voitti retrokannen 100-0.

Luonnonlapsi Calpurnia Tate - Jacqueline Kelly

Kansi: Beth White & April Ward

The Evolution of Calpurnia Tate
Karisto
2009
ISBN 978-951-23-5224-1
369 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

En osaa edes arvata, kauanko olen pitänyt tätä kirjaa hyllyssäni nököttämässä. Turhan kauan, nyt kun olen sen vihdoin lukenut. Luonnonlapsi Calpurnia Tate on ollut lainassa minulla useampaankin otteeseen, mutten ole koskaan saanut aikaiseksi tartuttua siihen. Sen kansi viehättää minua keltaisuudestaan huolimatta ja kaikki kasvirönsyt ja piileskelevät eläimet tekevät siitä äärimmäisen vetävän.

Calpurnia on keskimmäinen lapsi seitsemästä, eikä hänellä ole ensimmäistäkään siskoa. Hän elää Teksasissa vuotta 1899, jolloin tasa-arvosta ei oltu kuultukaan ja sellaiset hienoudet kuin puhelimet, autot ja Coca-Cola vasta tekevät tuloaan. Hänen elämänsä on antoisaa ja yksinkertaista, hänellä on lapsen vapaus temmeltää ulkona (silloin kun sääolosuhteet sen sallivat, sillä lämpötilat nousevat kirjassa yli neljänkymmenen eikä sellaisessa paahteessa ulkona viihdy kukaan) ja tutkia ympäristöään. Eräänä loppukesän päivänä hän kiinnostuu heinäsirkoista ja ihmettelee, miksi vihreät ovat niin pieniä ja keltaiset taas valtavan isoja ja laiskoja. Vastausta etsiessään hän ajautuu pelottavaksi koetun isoisänsä juttusille, joka paljastuukin varsin herrasmiesmäiseksi ja ystävälliseksi luonnontutkijaksi.

Kun 11-vuotias Calpurnia rupeaa osoittamaan turhan paljon merkkejä kiinnostuksesta asioihin, jotka eivät kuulu tytöille - kuten opiskelu ja sen sellainen -  hänen äitinsä päättää laittaa hänet aisoihin. Calpurnia pakotetaan opiskelemaan taloudenhoitoa ja käsitöitä äitinsä ja taloudenhoitaja Violan opastuksella, eikä hän voisi inhota mitään enempää. Hän on käsitöissä surkea, eikä ruuanlaitto kiinnosta häntä pätkääkään. Hän haluaisi vain tutkia luontoa ja oppia lisää, löytää uusia lajeja ja tutustua jo löydettyihin.

Ihastuttavimpia kirjassa olivat hetket, kun ihmisille esiteltiin jotakin uutta, joka meille on täysin arkista. Puhelimen tulo on esimerkiksi koko kylän paikalle keräävä tapahtuma, Calpurnia maistaa ensimmäisen kerran Coca-Colaa kyläjuhlassa ja ihastuu sen makuun täysin ja isoisäkin pääsee istumaan automobiilin kyytiin, joskaan myyjä ei suostu sitä myymään hänelle, ei mihinkään hintaan. Calpurnian hiljainen kädenvääntö äitinsä kanssa tytön tulevaisuudesta on myöskin kiintoisaa, joskin hyvin tuskastuttavaa seurattavaa. Äidin mielestä Calpurnian tulisi mennä naimisiin ja perustaa perhe ihan niin kuin kaikkien muidenkin tyttöjen, kun taas Calpurnia itse haluaisi mennä yliopistoon ja opiskella tutkijaksi.

Ruohometsän kansa - Richard Adams

Kansi: Seppo Polameri

Watership Down
WSOY
1972
ISBN 973-951-0-36307-2
413 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ruohometsän kansa on eittämättä yksi lastenkirjallisuuden klassikoita ja olenkin sen useampaan kertaan ottanut lukeakseni, mutta jostain syystä en vain ole saanut koskaan valmista aikaan. Nyt lukupiiriläiseni valitsi tämän toiseksi lukupiirikirjaksemme, ja vaikka tähän upposi kaksi ja puoli kuukautta (jona aikana siis luin mitä tahansa muuta kuin sitä mitä olisi kaikkein eniten pitänyt), nyt se on luettu. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, Redwallin tarulla oli minuun pienenä mahdottoman suuri vaikutus ja ihailen sitä kirjasarjana yhtä paljon edelleen. Sarjaa tuntemattomille sanottakoon, että siinä seikkailee antropomorfisia eläimiä joiden seikkailut tempaisivat ainakin 14-vuotiaan Notkon täysin mukaansa. Ruohometsän kansa on ainakin hyvin samankaltainen, jos nyt ei suoraan samanlainen. Nämä kanit sentään asuvat koloissa eivätkä linnoissa.

En tiedä kaneista tai jyrsijöistä muutenkaan juuri mitään. Ruohometsän kansa oli siinäkin mielessä siis todella informatiivinen. En esimerkiksi tiennyt, ettei kaneilla ole polkuanturoita, että naaraat pystyvät slurps vain imemään syntymättömät jälkeläisensä takaisin kehoonsa mikäli yhdyskunta on ylikansoittunut, enkä montaa muutakaan asiaa jotka nyt tiedän. Paitsi että kirja oli opettavainen, se oli myös jännittävä.

Pähkinä on kaniini, joka asuu ihan normaalia elämää omassa yhdyskunnassaan. Viikka on sen veli, joka kykenee näkemään tulevaisuuteen, vaikka kukaan ei sitä uskokaan. Eräänä päivänä Viikka näkee kammottavan näyn, jossa yhdyskunnan käyttämä pelto kylpee veressä. Kerrottuaan tämän veljelleen, joka sitten koittaa saada koko yhdyskunnan lähtemään siinä kuitenkaan onnistumatta, Pähkinä, Viikka ja muutama muu kani ottavat jalat alleen ja lähtevät etsimään uusia, parempia asuinseutuja. Huomattakoon, että matkaan lähtee vain uroksia, naaraiden hankkiminen onkin sitten ihan oma lukunsa.

Pidin Pähkinästä hahmona. Se piti päänsä alusta saakka ja tiesi mitä oli tekemässä. Silloin kun se oli hukassa, se ei epäröinyt luottaa muihin kaneihin, vaan kysyi epäröimättä neuvoa ja apuja, niin kuin hyvän johtajan kuuluukin. Mukana ollut Isopää (Bigwig englanniksi) oli komea, suurikokoinen soturi, jonka oletin kuolevan jokaisen taistelun lopussa. Näette itse, kuinka sen käy mikäli päädytte tätä lukemaan, mutta jossain vaiheessa Isopää lakkaa olemasta ärsyttävä ja muuttuu varteenotettavaksi resurssiksi ruohometsäläisille. Pähkinä on myös siinä mielessä neuvokas, ettei se rajoita liittolaisten hankkimista pelkästään oman lajinsa piiriin. Ennen pitkää heidän joukkioihinsa liittyy myös Kehaar, naurulokki.

Lastenkirjana Ruohometsän kansa saattaa olla liian raskas joillekin kohderyhmänsä jäsenille. Se on täynnä väkivaltaisia, pelottavia, ahdistavia ja vaikeita kohtauksia. Lisäksi ainakin WSOY:n pokkariversiossa on niin pieni ja hankalalukuinen fontti, että ihan hirvittää. Siitä oli riisuttu myös kuvitus, jonka huomasin englanninkielisessä juhlapainoksessa olevan. Karttoja olisi todellakin tarvittu tähän suomenkieliseenkin, sen verran haastavaa kanien matkaa oli seurata pelkästään niiden omien kuvausten perusteella.

Herra Lemu - David Walliams

Kansi: Quentin Blake

Mr Stink
Tammi
2009 (suom. 2014)
ISBN 978-951-31-7472-9
256 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Herra Lemu ei olisi herättänyt minussa mitään mielenkiintoa muuten, mutta Lukutoukan kulttuuriblogia pitävä Krista on minulle jonkinlainen mielipidevaikuttaja ja päätin nyt sitten kokeilla, vaikka Quentin Blaken kuvitus on kerrassaan hirvittävä ja kirjan kannen keltainen tuo ikävästi mieleen erään siivousfirman työasut. Kristan oma arvostelu löytyy täältä.

Herra Lemu kertoo siis 12-vuotiaasta tytöstä nimeltä Chloe sekä kulkurista, joka tunnetaan nimellä herra Lemu. Herra Lemulla on tapana istua koiransa kanssa puiston penkillä ja aiheuttaa ohikulkijoille kyyneltyviä silmiä mahtavalla lemullaan. Chloe puolestaan on kahdesta sisaruksesta se vanhempi, ja valitettavasti myös aliarvostetumpi. Hän pysähtyykin suomaan hetken aikaansa herra Lemulle, joka osoittautuu elämää mullistavaksi tuttavuudeksi.

Päästyäni ohi kirjan aivan todella kammottavasta kannesta ja tekstin lumoihin, ymmärsin, miksi tätä niin paljon on kehuttu. Chloe on herttainen tyttö, muttei kuitenkaan äitinsä unelmien lapsi kuten pikkusisarensa Annabelle, joka saa kaiken huomion ja kehut. Chloelle sen sijaan vain räksytetään tämän painosta ja huonoista matikannumeroista, ihan niin kuin ne olisivat elämässä tärkeimpiä asioita. Herra Lemu osoittautuu kaiken lian ja kuonan alla kultasydämiseksi herrasmieheksi, joka tarjoaa Chloelle neuvoja ja tukea kun tämä niitä tarvitsee. Vaan sittenpä Chloen hirviöäiti päättää pyrkiä parlamenttiin ja hänen vaaliohjelmassaan on muun muassa kohta, jossa vaaditaan kulkurit pois kaduilta, hinnalla millä hyvänsä. Chloe päättää piilottaa herra Lemun puutarhavajaan äidiltä turvaan.

Herra Lemu oli hersyvän hauska ja kommelluksia täynnä, mutta huumorin varjolla käsiteltiin vakaviakin juttuja. Kirja opettaa ottamaan läheisiä huomioon ja arvostamaan sitä, mitä elämässä on. Vaikkakin hyvin epätodennäköinen hahmo, herra Lemu on hyvin rakennettu ja yllätyksellinen henkilö. Odotin koko kirjan jonkinlaista ihmemuodonmuutosta, niin kuin tyypillisissä rumasta ankanpoikasesta prinsessaksi kertomuksissa, mutta jouduin pettymään. Ja kenties parempi niin, sillä herra Lemu pysyy herra Lemuna viimeiselle sivulle asti, ja jollain tapaa se on hyvin palkitsevaa.

Huomenkellotyttö - Sarianna Vaara

Like
2013
ISBN 978-952-01-0949-3
253 s.
☆☆☆
Kirjasto

Oletin, että Huomenkellotyttö olisi ollut paljon rankempi kertomus, kuin millaiseksi se lopulta osoittautui. Anna elää Kirkonkylässä skitsofreniaa sairastavan äitinsä Elenan kanssa. Hän tuntee äidin hyvät ja huonot tuulet, tietää lukea merkit joihin muut eivät mitään huomiota kiinnittäisikään. Äiti on vähintäänkin erikoinen tapaus, jonka mielialat heittelehtivät ja joka vie tytärtään kuin pässiä narussa mielitekojensa ja itsekkäiden halujensa mukaan.

Skitsofrenia sairautena jää kirjassa vieraaksi, vähän irralliseksi. Annan äiti on vain vähän hullu, sitä sorttia, jonka täytyy käydä välillä sairaalassa lepäämässä jaksaakseen huomiseen. Anna on kiltti tytär, joka auttaa äitiään aina kun tämä apua tarvitsee, taipuu sairaan ihmisen tahtoon ja myötäilee tämän väärintekoja ja valheita - tiettyyn pisteeseen saakka. Lapselta ei muuta voi odottaakaan, eihän sitä 12-vuotiaana tiedä, että voisi olla toisinkin. Ei ole vertailukohtaa eikä elämänkokemusta kieltäytymään passaamasta sairasta ihmistä. Ei tiedä, ettei äiti ole omalla vastuulla eikä toki halua joutua äidistä eroonkaan. Huomenkellotytössä puhutaan vakavista asioista, alkoholismista, lääkkeiden väärinkäytöstä, itsetuhosta ja läheisten kärsimyksestä, mutta kaikki tämä kerrotaan Annan näkökulmasta, pienen tytön, jolle ei kerrota kaikkea ja joka kieltäytyy näkemästä asioita. Niinpä myös lukijalle jää selviämättä tietyt asiat ennen kuin vasta ihan kirjan lopulla, kun Annankin silmät pakotetaan avautumaan äidin sairauden edessä.

Huomenkellotyttö jakautuu Annan nuoruuden ja Elenan kuolemaa enteilevien hetkien välillä. Välistä istutaan sairaalassa sudentunteina ja pohditaan kuolemaa, sitä millainen helpotus on, kun tuo ei enää hengitä, ja samalla sitä, kuinka väärin on odottaa oman äitinsä kuolemaa. Annan nuoruus on puolestaan pelonsekaisia avunhakuretkiä täynnä, valppaana kuulostelua, pillereiden laskemista ja hassuttelua äidin selkeämpinä päivinä. Juuri nämä päivät saavat Annan uskomaan, että toivoa on, että äiti voi parantua ja että heidänkin elämänsä voi jonain päivänä olla ihan tavallista. Isä on kuollut, eikä häntä pelasta enää mikään, mutta kenties isosisko palaisi perheen luokse irtisanouduttuaan kaikesta ja ehkä heillä vielä olisi toivoa. Repsahdus repsahdukselta Anna menettää luottamuksensa parempaan tulevaisuuteen, lapsellisen uskonsa lupauksiin. Tarjotaanpa kirjassa vilaus niihinkin ongelmiin, joita lapsuudessa jatkuvasti koetuksella ollut luottamus aiheuttaa aikuisessa ihmisessä. Niihin ei kuitenkaan mennä sen syvällisemmin.

Huomenkellotyttö olisi voinut olla raadollisempi, kontrasti äidin hyvien ja huonojen aikojen välillä selkeämpi. Hyvillä hetkillä ja hassutteluilla koitettiin saada arkeen jotain järkeä ja syitä pienen lapsen elää moista elämää, mutta jäljelle jää lähinnä selittelyn maku. Minulle kirja jäi laimeaksi kokemukseksi, mutten tiedä mitä oikein odotin. Ehkäpä, kun kirja pohjautui kuitenkin kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, odotin, että se olisi ollut katkerampi ja pettyneempi, vihaisempikin. Tapa purkaa sitä pelkoa, jota sairaan ihmisen kanssa asuminen väistämättä kasvattaa ja jolla on taipumusta jäädä sielun syvimpiin loukkoihin kytemään. Anna tosin antaa äidilleen anteeksi, ymmärtää, ettei sairaus ole kenenkään - kaikkein vähiten äidin - syy, ja jaksaa sen ajatuksen voimin istua viimeiseen hetkeen saakka äitinsä vierellä. En tiedä, olisinko itse voinut olla yhtä hyvä ihminen.

Kirjavaras - Markus Zusak

The Book Thief
Otava
2014 (alkup. 2005)
ISBN 978-951-1-28022-4
558 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

22.3.

Osallistuin ensimmäistä kertaa Blogatin järjestämään kampanjaan, jota kautta sain paitsi tämän pokkarin, myös kaksi ilmaislippua Kirjavarkaaseen (joka tulee siis ensi-iltaan 4.4., minua pyydettiin mainitsemaan). En ole tätä kirjoittaessani vielä elokuvaa nähnyt, mutta lisään jälkimietteeksi sitten jonkinlaista vertailua elokuvan ja kirjan välillä. Toki elokuva ja kirja ovat formaatteina niin erilaisia, ettei niitä tulisi verrata keskenään ollenkaan, sillä pettymyksiä tulee pakostakin, mutta kun nämä nyt tulevat kokemuksina niin lähekkäin, ei vertailulta varmaankaan voi välttyä.

Zusakin kirjavaras on ollut lukulistallani jo pitkään, mutten syystä tai toisesta ole saanut aikaiseksi tarttua siihen. Nytkin alku oli perin hankala, sillä ennen Kirjavarasta olin lukenut pelkkiä lastenkirjoja ja vaikka Zusakin kieli ja teksti on vähintäänkin leikkisää, se silti poikkeaa reilusti lastenkirjallisuudesta ja asennoituminen oli vähän tuskaisaa. Pieni fontti - ainakin verrattuna nyt vaikka Taikurin norsuun - oli yllätys, eikä tekstin rikkonaisuus heti alusta saakka ainakaan helpottanut immersiota. Silti, jahka sain luettua ensimmäiset parisenkymmentä sivua, tarina vei jo mennessään.

Kirjavaras kertoo Liesel Memingeristä, kirjavarkaasta, joka kirjan alussa menettää pikkuveljensä, joutuu äidistään eroon ja kasvattiperheeseen, jonka äiti on vähintäänkin rääväsuinen ja isäkin alkuun vähän etäinen. Lieselin elämä mullistuu hetkessä ja hän joutuu sopeutumaan uusiin olosuhteisiin nopeammin kuin lapsen pitäisi. Onneksi Hans Hubermann osoittautuu lempeäksi mieheksi, eikä aikaakaan kun miehen kutsuminen papaksi käy Lieseliltä kuin luonnostaan (ja tuntuu myös lukijalle luonnolliselta, jokainen varmasti toivoisi itselleen samanlaista isää kuin Hans Hubermann). Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, Saksan nousuun ja tuhoon, eikä Lieselkään säästy sodalta. Aluksi ilmapiiri on positiivinen ja toiveikas, Hitler menestyy sodissaan ja on muutenkin karismaattinen johtaja, mutta pian Lieselille ja tämän ystäville selviää, millainen mies Hitler oikeasti on ja missä hänen intohimonsa ovat.

Kirjavarkaan kertojana toimii kuolema, mikä lienee ihan sopivaa kun sodan ajasta on kyse. Itse kun en ole koskaan ollut sodassa enkä ole koskaan isovanhempienikaan kanssa aiheesta puhunut, on vähän hankala samaistua tilanteeseen, mutta elämän normaalius oli vähän yllättävää. Luulisi, että sota vaikuttaisi muutenkin kuin säännöstelynä, ja pikkuhiljaa tarinassa sodankin seuraamukset alkavat näkyä. Varjojen synkentyminen, tarinan muuttuminen kokoajan vähän toivottomammaksi ja lasten yritykset jatkaa entiseen malliin surkeina kylän läpi marssivista juutalaisista, ruuanpuutteesta ja ankarista hitlerjugendin johtajista huolimatta olivat kaikki koskettavia, mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia piirteitä.

Ensialkuun oletin, että koska kirjassa on natseja, se on ihan samanlainen kuin muutkin aiheesta ja aiheen ympäriltä kirjoitetut kirjat, muttei Kirjavaras ihan niin yksioikoinen ollut. Lieselin elämä on paljon muutakin kuin pahoja natseja ja hyviä, viattomia juutalaisia (vaikka toki tämäkin asetelma kirjassa on). Lieselin tapa arvostaa pieniä asioita elämässä, rakkaus Hans Hubermanniin, epärehellisyys ja omantunnontuskat, painajaiset, kaikki tällaiset tekevät hänestä inhimillisen ja rakastettavan hahmon, jonka toivoo selviävän läpi kirjan. Hienon säväyksen tarjosi myös saksankielisten sanontojen, kirosanojen ja termien käyttö. Paikoin käännökset ja selitykset tuntuivat turhilta ja pakotetuilta, mutta paikoin ne taas tulivat tarpeeseen ja silloin niistä osasi olla kiitollinen. Kirjavaras ei myöskään ollut sellainen nyyhkytarina, kuin oletin sen olevan (onhan kertojana sentään kuolema), vaan paikoin se sai jopa nauramaan ääneen.

Saa nähdä, millaiseksi elokuva on tehty. Kirjassa suureen osaan nousevat Maxin piirustukset, Lieselin lukemaanopettelu, Hans Hubermannin harmonikansoitto ja tupakointi, Rudyn kullankeltaiset hiukset sekä painajaiset, jotka vaivaavat itse kutakin. Zusakin kieli on hetkittäin hyvin maalauksellista ja odotankin mielenkiinnolla, miten se on saatu siirtymään valkokankaalle, vai onko sitä edes yritetty. Lisäilen tämän perään mietteet elokuvasta jahka sen näen.

13.4.

Nyt on sitten myös elokuva nähty. Kuten sanoin jo tuossa aiemmin kirjoittamassani tekstissä, kirjaa ja elokuvaa ei tulisi koskaan verrata toisiinsa, sillä elokuva häviää joka kerta, armotta. Niin kävi nytkin, lähinnä siksi, että elokuvasta oli pätkitty isot osat sellaista asiaa, joka teki kirjasta sen kokemuksen mitä se oli. Elokuva ikään kuin kiiruhti eteen päin, piittaamatta juuri siitä, mitä tippui tienvarteen.

Toki elokuvassa oli puolensakin! Musiikki oli edelleen kaunista ja muistutti hyvin mieleen nekin kirjan kohdat, jotka oli leikattu pois. Lisäksi pidin pommisuojakohtauksista, sillä elokuvateatterin tiivis tunnelma, kovat, penkkejä tärisyttävät äänet ja pimeys tekivät niistä paljon intensiivisempiä kuin miksi ne osasin itse kuvitella. En ole mikään elokuvakriitikko, enkä ymmärrä elokuvan teknisistä hienouksista juurikaan, mutta odotin kyllä enemmän. Zusakin runollisemmat kohdat eivät kääntyneet valkokankaalle laisinkaan.

Henkilöhahmot tosin olivat onnistuneet. Kuvittelin Rosa Hubermannin isokokoisemmaksi ja Maxin jotenkin... erilaiseksi, Adrien Brodymäisemmäksi. Hans Hubermannin näyttelijävalinta vähintäänkin yllätti, ja oli todella hankalaa sopeutua Barbossaan uudessa, inhimillisemmässä roolissa. Hansin sotahistoria oli jätetty tyystin pois, samoin jotkut hauskemmista tapahtumista ja sivuhahmoista. Eikä se pormestarin rouvakaan ollut laisinkaan säälittävä.

Mieheni, joka oli mukanani elokuvaa katsomassa, piti siitä suuresti. Hän ei ole lukenut kirjaa eikä siis tiedä, mistä jäi paitsi. Elokuva tuntui lättänältä, hätäisesti tehdyltä, väkinäiseltä. Lieselin näyttelijä oli loistava, samoin Rudyn. Kuoleman ääni oli karismaattinen, karhea, ja pidin sen sävykkyydestä. Mutta oli todella hankala olla vertaamatta elokuvaa kirjaan ja se epäilemättä myös pilasi leffanautinnon. Muistelisin kokeneeni jotakin samanlaista katsellessani Sherlock-elokuvia, joskaan Sherlockit eivät kirjoina olekaan yhtä vivahteikkaita ja tunnerikkaita kuin Kirjavaras.