Eräs työkaverini lykkäsi kirjan käteeni töissä ja sanoi että minun kannattaisi lukea se. En kysellyt juuri miksi, joten en tiennyt yhtään mitä odottaa. Yksi syy siihen miksi en mielelläni lainaa kirjastosta kirjoja vaan ostan ne omaksi ovat nämä vihoviimeiset bestseller- ja muut tarrat, jotka aina peittävät juuri sen kaikkein tärkeimmän osan takakannesta niin, ettei siitä selviä mitään olennaista. Niinpä sukelsin eriskummallisten lasten seuraan silmät ummessa ja perse edellä.
Ehkä juuri epätietoisuuteni kirjan sisällöstä ja tyylistä teki siitä niin hyvän, ja koska yritin arvuutella genreä, tunnistin niitä kirjan sisältä monta. Kirja muuttui peruskaunosta kauhuksi, josta taas kaunoksi ja sitten fantasiaksi ja jälleen kauhuksi ja trilleriksi ja päättyi tyypillisen seikkailuromaanin tavoin, johon voisi hyvin syin jäädä odottelemaan seuraavaa osaa. Omalta osaltaan kirjan mielenkiintoisuutta nostivat myös aidot vintage-kuvat, joita Riggs on onnistunut penkomaan yksityisten keräilijöiden kokoelmista. Jännittävää oli huomata myös, että kuvien sävy muuttui tekstin sävyn myötä. Esimerkiksi pelottavimmissa kohdissa kuvatkin saivat pelottavan lisäsävyn, vaikka jossain muussa kontekstissa ne olisivat saattaneet jopa naurattaa. Asiaa ei ainakaan auta se, että pelkään kuollakseni kauhuelokuvissa ja muissa juuri nimenomaan lapsia. Mikään aikuismörkö ei koskaan ole yhtä kammottava, ja sen todisti tämäkin kirja.
Kirja kertoo Jakobista, jolle isoisä kertoo lapsuudessa satuja taianomaisesta saaresta, jolla hän itse lapsena asui. Kun Jakob kasvaa isommaksi, hän ei enää usko satuihin, ja kertoo sen myös isoisälleen, jota pitää höpsähtäneenä aivan kuten äitinsä ja isänsäkin. Kun isoisä sitten kuolee mitä merkillisimmissä olosuhteissa, lähtee Jakob selvittämään isoisän kertomien satujen todenperäisyyttä. Tarina on polveileva ja mielenkiintoinen, ja olipa se Harry Potterin toisen osan jälkeen ensimmäinen kirja, joka onnistui todella pelottamaan minua niin, etten uskaltanut nukkua varpaat peiton ulkopuolella.
☆☆☆☆
28. heinäkuuta 2012
26. heinäkuuta 2012
Valkoinen tiikeri - Aravind Adiga
En yleensä tykkää lukea mitään Intiaa tai hindua koskevaa. En tiedä miksi, mutta Intiassa maana ja hindussa uskontona kaikkine 36 miljoonine jumalineen on jotain ahdistavaa ja tunkkaista. Valkoinen tiikeri on Adigan ensiromaani ja se kertoo tarinan intialaisesta Balramista, joka syntyy Pimeyteen köyhän riksakuskin pojaksi. Kunnianhimo ajaa hänet kuitenkin Delhiin, Valoon, jossa hän saa pestin rikkaan miehen autonkuljettajana.
Kirjan kertoja on tämä kyseinen Balram Halwai, joka kirjoittaa tarinansa Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle. Hän on kuullut radiosta että Jiabao on tulossa vierailulle Intiaan ja saa siitä ajatuksensa kirjoittaa pääministerille. Hän ilmoittaa kertovansa totuuden Intiasta ja intialaisesta yksityisyrittäjyydestä, ja niin hän aloittaa tarinansa. Vaikka minulle koulussa opetettiin, ettei tekstiä koskaan saa osoittaa lukijalle (ainakin silloista äidinkielenopettajaani suunnattomasti häiritsi sellainen), toimii Balramin kertomus tällaisena oikein hyvin. Hän osoittaa pääministerille arvostusta tälle kuuluvalla tavalla ja oikaisee samalla Intian hallituksen mielellään jakelemia käsityksiä vapaasta ja itsenäisestä Intiasta. Kirja kertoo syvästi mädänneestä, korruptoituneesta valtiosta, jossa köyhiä sorretaan eivätkä nämä itse edes juuri vastusta.
Erityisen kuvottavia kohtia kirjassa on useita, ja rikkaan länsimaalaisen voi olla hankala käsittää että asiat, joista Balram tarinassaan kertoo, saattavat olla – ja luultavasti ovatkin – tosia. Huolimatta henkilökohtaisesta epämukavuudestani Intiaa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, kirja oli hyvä, tai ainakin mielenkiintoinen. Kerronta oli siellä täällä ehkä vähän haparoivaa, mutta laitan sen tyylin piikkiin, sillä miten kouluttamaton intialainen mies osaisikaan kirjoittaa täydellisesti, ilman että punainen lanka kertaakaan katkeaa.
Elämä Delhissä korruptoi myös Balramin, joka maalta ensikertaa saapuessaan on viaton ja puhdas. Hän sortuu alkoholiin ja maksullisiin naisiin, ja päätyy lopulta ratkaisemaan olemisensa ongelman mitä rankimmalla tavalla. Hän ei kuitenkaan ole edes lopussa läpeensä paha, ja tämä antaa tarinalle entistä enemmän uskottavuutta.
☆☆☆☆
Kirjan kertoja on tämä kyseinen Balram Halwai, joka kirjoittaa tarinansa Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle. Hän on kuullut radiosta että Jiabao on tulossa vierailulle Intiaan ja saa siitä ajatuksensa kirjoittaa pääministerille. Hän ilmoittaa kertovansa totuuden Intiasta ja intialaisesta yksityisyrittäjyydestä, ja niin hän aloittaa tarinansa. Vaikka minulle koulussa opetettiin, ettei tekstiä koskaan saa osoittaa lukijalle (ainakin silloista äidinkielenopettajaani suunnattomasti häiritsi sellainen), toimii Balramin kertomus tällaisena oikein hyvin. Hän osoittaa pääministerille arvostusta tälle kuuluvalla tavalla ja oikaisee samalla Intian hallituksen mielellään jakelemia käsityksiä vapaasta ja itsenäisestä Intiasta. Kirja kertoo syvästi mädänneestä, korruptoituneesta valtiosta, jossa köyhiä sorretaan eivätkä nämä itse edes juuri vastusta.
Erityisen kuvottavia kohtia kirjassa on useita, ja rikkaan länsimaalaisen voi olla hankala käsittää että asiat, joista Balram tarinassaan kertoo, saattavat olla – ja luultavasti ovatkin – tosia. Huolimatta henkilökohtaisesta epämukavuudestani Intiaa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, kirja oli hyvä, tai ainakin mielenkiintoinen. Kerronta oli siellä täällä ehkä vähän haparoivaa, mutta laitan sen tyylin piikkiin, sillä miten kouluttamaton intialainen mies osaisikaan kirjoittaa täydellisesti, ilman että punainen lanka kertaakaan katkeaa.
Elämä Delhissä korruptoi myös Balramin, joka maalta ensikertaa saapuessaan on viaton ja puhdas. Hän sortuu alkoholiin ja maksullisiin naisiin, ja päätyy lopulta ratkaisemaan olemisensa ongelman mitä rankimmalla tavalla. Hän ei kuitenkaan ole edes lopussa läpeensä paha, ja tämä antaa tarinalle entistä enemmän uskottavuutta.
☆☆☆☆
17. heinäkuuta 2012
Täällä Pohjantähden Alla (Osa 1) - Väinö Linna
Sain juuri luettua Täällä Pohjantähden Alla -trilogian ensimmäisen osan. Niin kouluhomma kuin se olikin, on pakko myöntää että mielelläänhän sitä luki. Minua varoiteltiin etukäteen että kirjaan saattaa olla hankala päästä sisään mutta sen jälkeen se on menoa. Väinö Linnalla on tosiaan aika omintakeinen tapa kirjoittaa ja siihen tottuminen vei aikansa. Siitä ylipäästyäni vei tarina arkipäiväisyydestään huolimatta mennessään. Jussiin ja Almaan on helppo samaistua suomalaisina arkkityyppeinä ja niin heidän myötä- kuin vastoinkäymisensäkin herättävät helposti tunteita. Linnan luomat hahmot ovat värikkäitä ja eläväisiä ja herättävät helposti ärtymystä puolesta ja vastaan.
Vähän reilu neljä ja puolisataa sivua Suomen historiaa ei olisi nuoruusvuosina uponnut ei sitten millään vaikka se olisi miten puettu kaunokirjalliseen viittaan. Toki mahdollisuuksia TPA:nkin lukemiseen oli jo yläasteelta lähtien jokaisen suomen kirjallisuutta käsittelevän kurssin yhteydessä ja mikäs tuota olisi ollut lukiessa, jos sen arvon olisi jo silloin tajunnut. Teininä ei hirveästi kiinnostanut noin asiapitoinen teksti ja pakko myöntää, että Halmeen pitkät, sosialismia käsittelevät puheet eivät enää muutaman kerran jälkeen jaksaneet juuri kiinnostaa. Nämä kohdat tuli hypittyä huolella ylitse, sillä samoja asioitahan Halme vain toisteli. Puolustuksekseni on sanottava, ettei kukaan kirjan henkilöistäkään juuri hänen juttuihinsa huomiota kiinnittänyt.
Tietynlaista taustatietämystä TPA vaatii lukijalta. Esiin tulee ajanmukaisia ilmaisuja jotka liittyvät torpparielämään, politiikkaan, aikalaisten tapakulttuuriin tai johonkin muuhun, nykyään jo hävinneeseen ilmiöön. Vaikka toki asiayhteydestä voi päätellä paljon, ei kaikki siltikään ole itsestään selvää. Se kuitenkin kävi hyvin ilmi, että jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden Alla, ihan vain saadakseen jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä 1800-luvun lopun Suomessa on ollut ja miten se sen jälkeen on muuttunut. TPA käsittelee Suomen tapahtumia ja käännöskohtia 1880-luvulta 1950-luvulle (Wikipedian mukaan, kirjan takakannessa sanotaan sen alkavan 20-luvulta). Siitä huokuu suomalaisuus ja suomalainen sielunmaisema, ja siksi se on hyvä keino hakea vähän omiakin, globalisoituneessa nyky-Suomessa hukkuneita juuriaan.
☆☆☆☆
Vähän reilu neljä ja puolisataa sivua Suomen historiaa ei olisi nuoruusvuosina uponnut ei sitten millään vaikka se olisi miten puettu kaunokirjalliseen viittaan. Toki mahdollisuuksia TPA:nkin lukemiseen oli jo yläasteelta lähtien jokaisen suomen kirjallisuutta käsittelevän kurssin yhteydessä ja mikäs tuota olisi ollut lukiessa, jos sen arvon olisi jo silloin tajunnut. Teininä ei hirveästi kiinnostanut noin asiapitoinen teksti ja pakko myöntää, että Halmeen pitkät, sosialismia käsittelevät puheet eivät enää muutaman kerran jälkeen jaksaneet juuri kiinnostaa. Nämä kohdat tuli hypittyä huolella ylitse, sillä samoja asioitahan Halme vain toisteli. Puolustuksekseni on sanottava, ettei kukaan kirjan henkilöistäkään juuri hänen juttuihinsa huomiota kiinnittänyt.
Tietynlaista taustatietämystä TPA vaatii lukijalta. Esiin tulee ajanmukaisia ilmaisuja jotka liittyvät torpparielämään, politiikkaan, aikalaisten tapakulttuuriin tai johonkin muuhun, nykyään jo hävinneeseen ilmiöön. Vaikka toki asiayhteydestä voi päätellä paljon, ei kaikki siltikään ole itsestään selvää. Se kuitenkin kävi hyvin ilmi, että jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea Täällä Pohjantähden Alla, ihan vain saadakseen jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä 1800-luvun lopun Suomessa on ollut ja miten se sen jälkeen on muuttunut. TPA käsittelee Suomen tapahtumia ja käännöskohtia 1880-luvulta 1950-luvulle (Wikipedian mukaan, kirjan takakannessa sanotaan sen alkavan 20-luvulta). Siitä huokuu suomalaisuus ja suomalainen sielunmaisema, ja siksi se on hyvä keino hakea vähän omiakin, globalisoituneessa nyky-Suomessa hukkuneita juuriaan.
☆☆☆☆
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)