Candide - Voltaire

Tammi
1998 (Alkup. 1759)
ISBN 978-951-31-1215-2
134 s.
☆☆
Kirjasto

“Suuri valistusfilosofi Voltaire kirjoitti ikivihreän satiirisen romaaninsa Candide kypsinä vuosinaan, jolloin hänen oma näkemyksensä eämästä oli jo kiteytynyt. Romaanin vilpitön ja naiivi sankari harhailee ympäri maailmaa aina Amerikkaa ja Eldoradon kultamaata myöten ja kohtaa matkoillaan kaiken pahan, mikä siihen aikaan ihmistä saattoi kohdata. Hänen sinisilmäinen optimisminsa ei silti ota murentuakseen, vaan muuttuu uskoksi työn siunauksellisuuteen.”

Luin tämän kirjan osana koulutehtävää, johon liittyy myös lukupäiväkirjan pitäminen. Meidän tulee lukea kolme kirjaa eri aikakausilta, ja Voltairen kirja oli listan vuosisatojen alkupäästä. En ole koskaan lämmennyt filosofeille, filosofialle enkä millekään siihen liittyvälle, joten Voltairen selättäminen oli aika iso haaste, niin helppolukuinen kuin Candide onkin. Loppua kohti osasin jo suhtautua kirjaan hiukan paremmin, ja niin sen lukeminenkin kävi helpommaksi.

Candide on peruspositiivinen, tai sellaiseksi Panglossin aivopesemä, eikä häntä tunnu mikään lannistavan. Kirjassa hänen ystäviään, palvelijoitaan ja muita kohtaamiaan ihmisiä kuolee sankoin joukoin, hänet ryöstetään useita kymmeniä kertoja, hän jakaa rahaa sitä (mukamas) enemmän tarvitseville ja kaiken aikaa hän jahtaa elämänsä rakkautta, lihavaa paronitarta ympäri maailmaa. Voltaire ei epäröi tappaa ihmisiä, jotka eivät enää ole juonen kannalta oleellisia, eikä hän myöskään epäröi tuoda heitä takaisin henkiin mikäli sitten sattuukin heitä tarvitsemaan.

Kirja on pinnallisesti kirjoitettu, eikä siinä todellakaan tuhlata aikaa epäolennaiseen - tai edes olennaiseen - tapahtumapaikkojen kuvailuun, henkilökuviin tai ajatuksen juoksun kerrontaan. Voltaire menee suoraan asiaan ja kertoo vain sen, mikä lukijan todella täytyy tietää ymmärtääkseen tekstistä edes jotain. Candide on hauska kirja, lähinnä tahattoman tilannekomiikan kautta. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, joko elämäänsä todella kyllästyneitä, tai sitten Candiden tapaisia hölmöjä, joita ei mikään takaisku haittaa.

Vaikka Candide on hahmona raivostuttava, edestakaisin soutava ja kaikin puolin muutenkin ärsyttävä, on hänen seikkailujaan silti hauska lukea, pääasiallisesti hänen kohtaamiensa ihmisten ja näiden kohtaloiden vuoksi. Kirjan loppuratkaisu jättää hyvän mielen, vaikka se aika mitäänsanomaton onkin, ja jos ei muuta, niin korkean työmoraalin.

Suzanne Collins - Nälkäpeli (Osa 1)

The Hunger Games
WSOY

2008
ISBN 978-951-0-34151-3
335 s.
☆☆☆☆☆
Oma

“Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.”

Kun ensimmäisen kerran tartuin tähän kirjaan, en oikein uskonut sen potentiaaliin. Luotin kyllä sitä suositelleen ihmisen mielipiteeseen, mutten jotenkin saanut kirjasta kunnolla kiinni. Luovutin siis kahden ensimmäisen sivun jälkeen - suuri virhe, kuten sain huomata. Bongasin Nälkäpelin kaksi ensimmäistä osaa pokkareina Suomalaisessa Kirjakaupassa joskus tuossa kuukausi, pari sitten, ja ajattelin ettei se ota jos ei annakaan. En sitten siltikään saanut aikaiseksi tartuttua ensimmäiseen osaan, ennen kuin annoin sen miehelleni työmatkalukemiseksi.

Mieheni on jokseenkin harvasanainen tyyppi, joten kun hän kehui tätä kirjaa mielenkiintoiseksi, minun oli pakko suoda sille toinen tilaisuus. Eräänä iltana kun en saanut nukuttua, tartuin Nälkäpeliin, keitin itselleni kupin teetä ja päätin katsoa kuka on kuka.

Nälkäpeli vei minut mennessään.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja olin yllättynyt siitä, kuinka paljon tunteita se minussa herätti. Katniss, tarinan päähenkilö, on uskottava hahmo kaikin puolin, hänessä on vikoja ja hänen luonteessaan on heikkouksia, kuten hänen äkkipikaisuutensa ja kaikin puolin ei-yhtään-sulava käyttäytymisensä. En kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka kello tuli ensin kolme, sitten neljä.

Nälkäpeli ei ole kevyttä luettavaa. Se nappaa lukijan otteeseensa ja pitelee tiukasti kiinni. Hahmot ovat hyvin toisistaan erottuvia ja mieleenpainuvia, eikä niitä ole liikaa. Jokaisella on jokin uniikki piirre, joka tekee heistä tarinan kehittymisen kannalta arvokkaita. Juoni etenee tiukkaan tahtiin, eikä välissä tule sellaisia pätkiä jotka voisi ihan yhtä hyvin hyppiä ylitse - kuten vaikka Untinen-Auelin Luolakarhun klaaneissa. Lukiessaan saattaa tuntea vihaa nälkäpelin Pelinjohtajia kohtaan, koko Panemin hallintoa kohtaan. Tietyissä piirteissään Panem muistuttaa hiukan Pohjois-Koreaa.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti aikuisille ja hiukan varttuneemmille nuorille. Nuorten puoleltahan kirja löytyy, mutta tietynlainen yhteiskunnan tuntemus tuo siihen uusia ulottuvuuksia.