Matkijanärhi - Suzanne Collins

“Olen Katniss Everdeen. Olen seitsemäntoistavuotias. Kotini on Vyöhykkeellä 12, olin mukana Nälkäpelissä. Pääsin pakoon. capitol vihaa minua. Peeta joutui vangiksi. Hänen uskotaan kuolleen. Todennäköisesti hän onkin kuollut. Luultavasti kuolema on hänelle paras vaihtoehto...”

Nälkäpelin viimeinen osa johdattaa lukijan Katniss Everdeenin rinnalla vallankumouksen syövereihin, seuraa hänen nousuaan Matkijanärheksi, kapinan kasvoiksi ja sukeltaa hänen kanssaan niin kapinallisten kuin Capitolin johdonkin monimutkaisiin juonitteluihin. Kirjan aikana rajat hyvän ja pahan välillä hämärtyvät ja lopulta häviävät kokonaan, kaiken sotkeutuessa yhdeksi suureksi sekametelisopaksi. Kirjasta ei puutu vauhtia, verta tai tulta, ihmisuhreilta ei vältytä ja loppujen lopuksi kirja on hyvin Harry Potter.

En ole ikinä pitänyt päätösosista. Harry Potterin päätösosa oli kamala. Twilightin kaksi viimeistä osaa olivat hirveitä. Ja niin on Nälkäpelinkin. Collinsin taidokkuus kirjailijana ei ole hävinnyt mihinkään, eikä kirja vaikuta samalla tavoin pakolla ulos oksennetulta kuin esimerkiksi juuri mainitsemani Twilightin loppupää. Collins on jaksanut pitää narut käsissään loppuun asti, eikä unohda päätellä viimeisintäkään lankaa - ja siinä hän menee vikaan. On asioita, jotka pitäisi jättää kertomatta. Onnellisen lopun salaisuus on siinä, että tietää milloin lopettaa, ja Collins vie kirjasarjansa puolta askelta liian pitkälle.

En voi sanoa olevani pettynyt, koska en ole. Toiminta jatkuu viimeiselle sivulle saakka, ja Katniss jopa tekee päätöksiä, jotka ehkä itsekin olisin tehnyt, tai joita ainakin käskin (ääneen, niin turhaa kuin se onkin!) häntä tekemään. Tempauduin tarinan mukaan aivan yhtä lailla kuin kahdessa aikaisemmassakin osassa ja purin hampaita yhteen Katnissin kanssa samaan aikaan. Suzanne Collins on todella taiturimainen kirjailija, jonka muihinkin teoksiin kannattaisi ehkä tutustua.

☆☆☆☆

Vihan liekit (Osa 2) - Suzanne Collins

“Nälkäpeli on ohi, mutta kärsimys ei. Juuri ennen koko maan kattavaa voitonkiertuetta, jolle voittajapari pakotetaan, presidentti Snow tekee epämiellyttävän vierailun Katnissin kotiin. Hän syyttää tyttöä siitä, että tämän käytös pelissä yllytti ihmisiä kapinaan. Lisäksi hän on saanut vihiä, että Katnissin ja Peetan suhde olikin tekaistu. Voiko heidän kihlautumisensa vielä pelastaa tilanteen?”

Vihan liekit jatkaa siitä, mihin Nälkäpelin ensimmäinen osa päättyy. Se ei ole samanlainen vahvoja tunteita herättävä teos, mutta se kuljettaa juonta tehokkaasti eteenpäin ja valmistelee sarjaa huikeaan päätökseen. Vihan liekit alkaa hiukan hitaanlaisesti, mutta tempaa lukijansa jälleen pyörteisiinsä sopivilla annoksilla pukuloistoa, ihmisoikeuksien polkemista ja Capitolin jäynyyksiä. Jokainen sivunkääntö paljastaa uusia ihanuuksia tai hirveyksiä, jotka pitävät lukijan otteessaan.

Katnissin sisäinen taistelu kahden miehen välillä ja hiljainen, muilta vyöhykkeiltä piilotettu kansannousu ovat kirjassa elementtejä, joita todella tekee mieli seurata. Loppuvaiheessa tulee hetkiä jolloin tekee mieli huutaa Katnissille, että “etkö nyt jo tajua?!”, mutta näidenkin tunteita nostattavien hetkien välissä on huumoria ja surua, erilaisia hahmoja jotka erottuvat toisistaan paitsi ulkonäöltään (jotkut ovat todella poikkeavia), myös luonteenlaadultaan.

En malta odottaa, että pääsen käsiksi sarjan kolmanteen ja viimeiseen osaan, joka takuulla salpaa hengityksen ja saa kämmenet hikoamaan jännityksestä!

☆☆☆☆

The lost and forgotten languages of Shanghai - Ruiyan Xu

Is a book about a man who loses his ability to speak in Chinese, but recalls broken bits of English he used when he was still a kid living in the US. His wife does not speak English and neither does their young son. The beginning of the book is very realistic, very vivid. Ruiyan Xu is an excellent describer of events and places. You can actually taste the sunshine and dust during the first part of the book.

But then the all so traditional love triangle sets in. There is nothing loveable about Dr Neal, other than her ability of speaking English - she is American, afterall - but somehow Li Jing, the man who lost his primary language, falls for her, while his wife Meiling works herself to the bone trying to save his company and their family.

The best books are the ones that are able to raise emotions, in both good and bad, and this book does just that. By the end of it you just hope you could strangle Dr Neal and make everything better, but you can’t. The lost and forgotten languages of Shanghai is a very realistic story of a love triangle and it ends in tragedy. One of it’s main characters becomes a side character by the end of it, and one of the lesser characters is brought forward to the limelight.

For the lovers of Shanghai, love triangles, realistic storytelling, careful descriptions and cultural novels, this is just the thing for you. If you can’t settle for compromises, then don’t read this; it will only get you annoyed.

☆☆☆☆

Candide - Voltaire

Tammi
1998 (Alkup. 1759)
ISBN 978-951-31-1215-2
134 s.
☆☆
Kirjasto

“Suuri valistusfilosofi Voltaire kirjoitti ikivihreän satiirisen romaaninsa Candide kypsinä vuosinaan, jolloin hänen oma näkemyksensä eämästä oli jo kiteytynyt. Romaanin vilpitön ja naiivi sankari harhailee ympäri maailmaa aina Amerikkaa ja Eldoradon kultamaata myöten ja kohtaa matkoillaan kaiken pahan, mikä siihen aikaan ihmistä saattoi kohdata. Hänen sinisilmäinen optimisminsa ei silti ota murentuakseen, vaan muuttuu uskoksi työn siunauksellisuuteen.”

Luin tämän kirjan osana koulutehtävää, johon liittyy myös lukupäiväkirjan pitäminen. Meidän tulee lukea kolme kirjaa eri aikakausilta, ja Voltairen kirja oli listan vuosisatojen alkupäästä. En ole koskaan lämmennyt filosofeille, filosofialle enkä millekään siihen liittyvälle, joten Voltairen selättäminen oli aika iso haaste, niin helppolukuinen kuin Candide onkin. Loppua kohti osasin jo suhtautua kirjaan hiukan paremmin, ja niin sen lukeminenkin kävi helpommaksi.

Candide on peruspositiivinen, tai sellaiseksi Panglossin aivopesemä, eikä häntä tunnu mikään lannistavan. Kirjassa hänen ystäviään, palvelijoitaan ja muita kohtaamiaan ihmisiä kuolee sankoin joukoin, hänet ryöstetään useita kymmeniä kertoja, hän jakaa rahaa sitä (mukamas) enemmän tarvitseville ja kaiken aikaa hän jahtaa elämänsä rakkautta, lihavaa paronitarta ympäri maailmaa. Voltaire ei epäröi tappaa ihmisiä, jotka eivät enää ole juonen kannalta oleellisia, eikä hän myöskään epäröi tuoda heitä takaisin henkiin mikäli sitten sattuukin heitä tarvitsemaan.

Kirja on pinnallisesti kirjoitettu, eikä siinä todellakaan tuhlata aikaa epäolennaiseen - tai edes olennaiseen - tapahtumapaikkojen kuvailuun, henkilökuviin tai ajatuksen juoksun kerrontaan. Voltaire menee suoraan asiaan ja kertoo vain sen, mikä lukijan todella täytyy tietää ymmärtääkseen tekstistä edes jotain. Candide on hauska kirja, lähinnä tahattoman tilannekomiikan kautta. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, joko elämäänsä todella kyllästyneitä, tai sitten Candiden tapaisia hölmöjä, joita ei mikään takaisku haittaa.

Vaikka Candide on hahmona raivostuttava, edestakaisin soutava ja kaikin puolin muutenkin ärsyttävä, on hänen seikkailujaan silti hauska lukea, pääasiallisesti hänen kohtaamiensa ihmisten ja näiden kohtaloiden vuoksi. Kirjan loppuratkaisu jättää hyvän mielen, vaikka se aika mitäänsanomaton onkin, ja jos ei muuta, niin korkean työmoraalin.

Suzanne Collins - Nälkäpeli (Osa 1)

The Hunger Games
WSOY

2008
ISBN 978-951-0-34151-3
335 s.
☆☆☆☆☆
Oma

“Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.”

Kun ensimmäisen kerran tartuin tähän kirjaan, en oikein uskonut sen potentiaaliin. Luotin kyllä sitä suositelleen ihmisen mielipiteeseen, mutten jotenkin saanut kirjasta kunnolla kiinni. Luovutin siis kahden ensimmäisen sivun jälkeen - suuri virhe, kuten sain huomata. Bongasin Nälkäpelin kaksi ensimmäistä osaa pokkareina Suomalaisessa Kirjakaupassa joskus tuossa kuukausi, pari sitten, ja ajattelin ettei se ota jos ei annakaan. En sitten siltikään saanut aikaiseksi tartuttua ensimmäiseen osaan, ennen kuin annoin sen miehelleni työmatkalukemiseksi.

Mieheni on jokseenkin harvasanainen tyyppi, joten kun hän kehui tätä kirjaa mielenkiintoiseksi, minun oli pakko suoda sille toinen tilaisuus. Eräänä iltana kun en saanut nukuttua, tartuin Nälkäpeliin, keitin itselleni kupin teetä ja päätin katsoa kuka on kuka.

Nälkäpeli vei minut mennessään.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja olin yllättynyt siitä, kuinka paljon tunteita se minussa herätti. Katniss, tarinan päähenkilö, on uskottava hahmo kaikin puolin, hänessä on vikoja ja hänen luonteessaan on heikkouksia, kuten hänen äkkipikaisuutensa ja kaikin puolin ei-yhtään-sulava käyttäytymisensä. En kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka kello tuli ensin kolme, sitten neljä.

Nälkäpeli ei ole kevyttä luettavaa. Se nappaa lukijan otteeseensa ja pitelee tiukasti kiinni. Hahmot ovat hyvin toisistaan erottuvia ja mieleenpainuvia, eikä niitä ole liikaa. Jokaisella on jokin uniikki piirre, joka tekee heistä tarinan kehittymisen kannalta arvokkaita. Juoni etenee tiukkaan tahtiin, eikä välissä tule sellaisia pätkiä jotka voisi ihan yhtä hyvin hyppiä ylitse - kuten vaikka Untinen-Auelin Luolakarhun klaaneissa. Lukiessaan saattaa tuntea vihaa nälkäpelin Pelinjohtajia kohtaan, koko Panemin hallintoa kohtaan. Tietyissä piirteissään Panem muistuttaa hiukan Pohjois-Koreaa.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti aikuisille ja hiukan varttuneemmille nuorille. Nuorten puoleltahan kirja löytyy, mutta tietynlainen yhteiskunnan tuntemus tuo siihen uusia ulottuvuuksia.

Uusi alku

Opintojeni alun jälkeen olen miettinyt jonkinlaisen lukupäiväkirjan perustamista. En ole yleensä jaksanut kovin urhoollisesti ja pitkään pitää yllä blogeja, joten katsotaan nyt kuinka tässä käy. Kenties tästä tulee vielä pysyvä rutiini, kuka tietää?

Esittelynä sanottakoon, että olen 22-vuotias (parin viikon päästä 23) tuleva kirjastovirkailija Etelä-Suomesta. Täytyy tunnustaa, että ihmiseksi joka piakkoin valmistuu kirjastoalalle olen aika laiska lukemaan ja silloinkin yleensä viihdekirjallisuutta.

Syyslomalla on hyvää aikaa lukea, mikäli siis pääsen vauhtiin. Nyt juuri on menossa Haruki Murakamin Kafka on the Shore, siitä tahtoisin kanssanne jutella ensin!