2015
ISBN 978-0-545-83109-3
294 s.
☆☆☆☆
Oma
The DUFF
Sain eilen luetuksi Paula Havasteen erimainion Maan vihat, joka jätti minut täysiin lukufiiliksiin. Vaikka kello oli jo reippaasti yli yhdentoista illalla (virallinen nukkumaanmenoaika on yhdeltätoista peikon taloudessa, koska isäntä tykkää rutiineista ja koirat myös), päätin ihan vähän vaan vielä lukea. Niinpä hiippailin sohvalle, laitoin lukuvalon päälle ja tartuin tähän. Kirjan kannessa lukee, että LOL - tai Lying Out Loud - on seuralainen the DUFFille, mutta täytyy tunnustaa että DUFFin lukemisesta on vierähtänyt jo tarpeeksi aikaa enkä yhyttänyt näistä mitään yhtymäkohtia. Tapahtumapaikka lienee kuitenkin sama koulu ja olisikohan ollut puhetta jostain samoista bileistäkin? Varmaksi en osaa sanoa tarkistamatta asiaa, eikä sillä nyt liene niin paljoa väliä, vai mitä? Tykkäsin DUFFista todella paljon, koska se käsitteli ihan oikeita jokaiselle teini-ikäiselle tuttuja asioita. LOL tekee saman, ainakin tavallaan.
LOL kertoo siis Sonny Ardmoresta, jonka synnyinlahja on hiukan kyseenalainen. Hän on nimittäin erinomainen valehtelemaan ja onnistuu vakuuttamaan kenet tahansa mistä tahansa. Amy Rush on Sonnyn paras ystävä ja ainoa, jolle Sonny ei valehtele tilanteestaan. Tai ei ainakaan kokonaan. Sonny nimittäin hiippailee ystävänsä huoneeseen öisin nukkumaan, sillä hänen äitinsä on heittänyt hänet ulos eikä kaipaa tytärtään takaisin kotiin. Sonnyllä ja Amyllä kaikki on yhteistä. He ovat tunteneet toisensa niin pienestä saakka, ettei kumpikaan tytöistä muista ensitapaamistaan. Ei ole siis mikään ihme, että he jakavat myös vihollisen, Washington DC:stä muuttaneen ylimielisen pojan nimeltä Ryder Cross. Ryder on kuitenkin tulisen palavasti ihastunut Amyyn, ja kun poika vihdoin uskaltaa pyytää Amyä ulos sähköpostitse, tytöt kirjailevat hassun ja typerän vastauksen, jota heillä ei ole aikomustakaan lähettää. Niin kuitenkin käy ja seurauksena Sonny päätyy juttelemaan Ryderin kanssa pikaviestitse koko yön. Ongelma vain on siinä, että Ryder kuvittelee jutelleensa Amyn kanssa, ja Sonny huomaa olevansa kovaa vauhtia ihastumassa poikaan, jota kuvitteli totaaliseksi idiootiksi.
Tykkäsin LOLista. Ahmaisin tämän yhdeltä istumalta ja menin vasta neljän jälkeen nukkumaan saatuani tämän luetuksi. LOL on Keplingerin tyyliin kevyt, mutta myös paikoin varsin surullinen. Kirjassa käsitellään paljon sosiaalisia ongelmia, jotka lienevät Yhdysvaltojen kaltaisessa suurensuuressa maassa aika yleisiä, mutta toisaalta kai tavallaan myös yleismaailmallisia. LOL sai minut sekä nauramaan ääneen että pillittämään, mikä lienee harvinaisin kirjan synnyttämä reaktio täällä päässä.
Paras osuus LOLissa ei kuitenkaan ollut kolmiodraama (sen kehkeytymisestä oli aika hankala nauttia, kun yhdellä osallisella eivät olleet puhtaat jauhot pussissaan), vaan Sonnyn ja Amyn ystävyys. Amyn veli Walterkin ihmettelee, kuinka tyttöjen väliin voi tunkeutua joku vaivainen poika, mutta Sonnyn juonittelut eivät ole ihan helppoja ymmärtää ja raastavat kiltin ja ujon Amyn hermoja enemmän, kuin Sonny (tai lukijakaan) ymmärtää. Keplinger kuitenkin kirjoittaa parhaiden ystävysten luonteet ja roolit niin eläväisesti, että se jo yksistään tekee kirjasta varsin uskottavan. Amyn perhe on myös ihana, mutta tavallaan aika epärealistinen. En usko, että noin hyviä mutta samalla sikarikkaita ihmisiä löytyy mistään. Mitä taas tulee Ryderiin, Keplinger on kirjoittanut hänenkin juonikoukkunsa melko hyvin. Minusta tosin vähän tuntui, että Ryderin hahmokehitys oli turhan nopeaa ollakseen uskottavaa, mutta toisaalta kyseessä on alta 300-sivuinen kirja, joten kenties vauhdikkuus on ihan odotettavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n