Musta timantti - Mooses Mentula

Kansi: Mika Tuominen

WSOY
2011
ISBN 978-951-0-37923-3
163 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mooses Mentulan esikoisteos, novellikokoelma Musta timantti, päätyi lukulistalleni erään kommentin myötä (kiitos vinkistä!). Kannen on suunnitellut sama henkilö, joka on toteuttanut Isän kanssa kahden -kirjankin kannen, ja selvää kehitystä on ainakin sillä saralla tapahtunut. Kannen kuvitus kyllä aukeaa paremmin kun novellit on lukenut.

Pari, kolme ensimmäistä novellia olivat sellaisia, joista olen aiemmin puhunut. Ne olivat liian lyhyitä, liian tiivistettyjä ja loppuivat ihan kesken. Juuri sellaisia mitä äidinkielenopettajat luettavat yläasteikäisillä kun kuvittelevat, ettei teinien kapasiteetti riitä muuhun. Pelkäsin jo vähän, että koko novellikokoelma olisi samanlaisia novelleja täynnä, muttei se ollutkaan, ja hyvä niin. Alkukankeuden jälkeen (vai olinko se vain minä, kun en taas ymmärtänyt novellin hienoutta?) tarinat muuttuivat pikkuhiljaa sujuvammiksi ja paremmiksi kokonaisuuksiksi.

Ylitse muiden nousi kuitenkin useampiosainen novelli Koiran elämää, joka kuvastaa kahden pariskunnan elämää. Toinen kärsii lapsettomuudesta ja toinen kärsii syntymättömästä lapsesta, jonka isä haluaisi abortoida mutta äiti ei. Yhdistävänä tekijänä on mäyräkoiranpentu Peppi, jonka Janita (raskaana oleva nainen) päättää myydä kostoksi miehelleen, jonka mielestä perheeseen ei mahdu vauvaa. Markku (lapsettoman perheen isäntä) puolestaan on matkalla ostamaan koiranpentua vaimolleen, ikään kuin lapsenkorvikkeeksi. Lapsettomuus koskettaa aina, kun se on niin omakohtainen aihe, ja Mentula kuvaa hyvin sitä henkistä aukkoa joka syntyy, kun ei voikaan saada lapsia. Se on kuitenkin jokaisen ihmisen oletettu velvollisuus (vaikkei sitä kukaan sano ääneen) ja itsensä tuntee väkisinkin jotenkin vajaaksi, kun "elämän tarkoitus" otetaan pois. Koiran elämää oli todella vaikuttava ja liikuttava kokemus. Novellissa käsitellään myös ainakin vähän sitä, mitä tapahtuu kun toinen vaikenee ja toinen vain esittää toiveitaan ja vaatimuksiaan. Markun vihdoin ja viimein rikkoessa miehisen hiljaisuutensa ja sanoessa sanottavansa, olin täysillä mukana jo tässä tarinassa. On onni, että Mentula päätti kirjoittaa romaanin novellikokoelmansa päälle.

Vaikka osa novelleista on todella raadollisia (esimerkiksi Iso mies), näissä on myös jotakin piilevää optimismia. Elämä koettelee kaikkia kirjassa esiintyviä henkilöitä, mutta he selviävät, tavalla tai toisella, koska ihmiset vaan nyt tekevät niin. Pieniä ratkaisuja tehdään, kompromisseja, opitaan virheistä ja annetaan anteeksi tai liikutaan eteen päin. Mentulaa lukisi enemmänkin, täytyy varmaan ruveta kirjoittelemaan kannustuskirjeitä, jotta saisi pian uutta luettavaa.

Isän kanssa kahden - Mooses Mentula

Kansi: Mika Tuominen

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39431-1
366 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Mooses Mentulan toinen teos sijoittuu Suomen Lappiin, nykyaikaan, keskelle poromiesten ja etelästä muuttaneiden naisten arkea. Kaiken keskellä on Lenne, joka ei tiedä mitä pitäisi tehdä, että vanhemmat saisi lopettamaan riitelynsä. Isän kanssa kahden on siinä mielessä ajankohtainen kirja, että se sijoittuu ihan keskelle tekeillä olevan avioeron myllerrystä, ja tällainen asetelma koskettaa nykyisin yhä suurempaa osaa ihmisistä. Kirjan henkilöihin on siis helppo samaistua, olipa sitten se joka eroaa, se josta erotaan, se joka jää eron jalkoihin tai se, joka tahallaan tai tahtomattaan aiheuttaa eron.

Kirjassa on neljä avainhenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan. On pitkän linjan poromies Jouni, hänen etelästä pohjoiseen muuttanut vaimonsa Marianne, heidän nuori poikansa Lenne sekä Lennen luokanopettaja Jyri. Kirjassa on varsin herkullinen kolmiodraama, mikäli sellaisesta tykkää, sekä yllättävän todenmukaista naisen sielunmaailman kuvausta, kun ottaa huomioon että kirjoittaja on kuitenkin mies. Jouni on sellainen, joka kerran jotain luvattuaan pitää sen vaikka henki menisi, ja tämä koskee Mariannen mielestä vähän valitettavastikin myös vihkivaloja. Jouni ei tajua luovuttaa, vaikka Marianne tekee kaikkensa saadakseen miehen ymmärtämään, ettei heillä ole enää mitään yhteistä, eikä Marianne enää viihdy Lapissa vaan hinkuisi takaisin etelään mistä on alun perin lähtöisinkin.

Pyysin arvostelukappaletta tästä kirjasta lähinnä kannen grafiikan takia, ja kun sain kirjan vihdoin käpisteltäväkseni, oli pakahtua onnesta. Kirjan sivujen reunatkin on värjätty ulkoasuun sopivasti oransseiksi, ja niistä lähti ihana rapina, kun niitä irrotteli toisistaan. Takakannessa seisova poronsarvipäinen poika tosin herätti hämmästystä ensialkuun, mutta kirjan luettuani ymmärrän nyt senkin sopivuuden. Korjatakseen vanhempiensa rikkimenneen avioliiton Lenne kehittää itselleen supersankaripersoonallisuuden, jonka turvin hän tekee sellaisia asioita, joita Lenne ei ikinä uskaltaisi tehdä omana itsenään.

Isän kanssa kahden on hieno teos myös siksi, että se on ensimmäinen kirja jossa henkilöt puhuvat murteella eivätkä silti aja minua hulluuden partaalle. Sekä toki siksi, että sijoittuu Lappiin. Mentulan lapinkuvaus on jotain niin hienoa, ja antaa lukijalle pienen silmäyksen syrjäseudun arkeen.