25. maaliskuuta 2015

Scarlet - Marissa Meyer

Feiwel and Friends
2013
ISBN 978-0-312-64296-9
454 s.
☆☆
Oma
Cinder

Scarlet on The Lunar Chroniclesin toinen osa, joten arvio sisältää pakostakin spoilereita ensimmäisestä osasta. Mikäli et siis tahdo pilaantua, älä lue tätä pidemmälle! Ensimmäisen osan arvio löytyy tuosta ylempänä olevasta linkistä.

Scarlet jatkuu aika heti siitä, mihin Cinder päättyy. Tällä kertaa uudelleenkerronan kohteena on Punahilkka, muttei Cinderiäkään ole unohdettu. Epäröin tarttua tähän toiseen osaan siinä pelossa, että Scarlet irtaantuisi liikaa Cinderistä ja että sarjan osat olisivat liian itsenäisiä toisistaan, mutta ilokseni ja onnekseni sain huomata, että Meyer on lähtenyt rakentamaan todella pesunkestävää, hyvin suunniteltua ja huolella kirjoitettua kirjasarjaa. 

Scarlet on siis nuori tyttö joka asuu isoäitinsä kanssa maatilalla. Isoäiti on entinen armeijan pilotti ja nyt hukassa jo 18:tta päivää. Scarletilta alkavat keinot loppua, sillä kyläläiset pitävät hänen isoäitiään hulluna ja ovat kertoneet mielipiteensä myös poliisille, joka pitää hyvin todennäköisenä, että isoäiti on lähtenyt omin päin omille teilleen. Scarlet kuitenkin tietää, ettei isoäiti todellakaan lähtisi hyvästelemättä. Tehdessään toimituksia kylään Scarlet törmää katutappelijana tunnettuun Wolfiin, jonka kirkkaanvihreät silmät ja voimakas, vaarallinen olemus tekevät häneen vaikutuksen (joskaan ei välttämättä pelkästään hyvän sellaisen). Wolf pyytää Scarletilta töitä, mutta päätyy sattumusten kautta auttamaan tyttöä isoäidin etsimisessä.

Toisaalla Cinder pakenee liittovaltionsa armeijaa ja poliisia mukanaan entinen Amerikan Kansantasavallan lentäjäkadetti Thorne, joka tarttuu hänen matkaansa hänen paetessaan vankilasta. Cinder on - arvatenkin - sivuosassa tässä kirjassa, mutta olin todella onnellinen kun hänenkin hahmokaarensa etenee. Meyer on juoninut tarinansa todella hyvin, joten palasten loksahtelu kohdilleen tuntuu loogiselta ja tarkoituksenmukaiselta. Toisaalla valtakunnan uusi keisari Kai joutuu mittelemään Kuun kuningatarta vastaan ja kuningatar Levanan julma luonne käy tässä kirjassa aina vain selkeämmäksi - tekisipä mieleni verrata häntä Pahattareen. 

Scarlet on ihan yhtä toiminnan täyteinen (ja henkeäsalpaavan romanttisen kutkuttavan jännittävä) teos kuin edeltäjänsä, eikä tarvitse miettiä kahdesti mikä kirja lähtee seuraavana lukuun. Ilo ja onni törmätä joskus tällaiseen sarjaan, joka on alusta loppuun kirjoitettu huolella, eikä väkisin väkerretty kuten nyt vaikkapa Outolintu-trilogia.

21. maaliskuuta 2015

The Name of the Wind - Patrick Rothfuss

(Tuulen nimi, Kirjava, 2010)
DAW Books
2007
ISBN 978-0-7564-0589-2
661 s.
☆☆
Oma

Työparini suositteli tätä kirjaa minulle jo viime keväänä, vuosi sitten. En silloin vielä tiennyt hänen kirjamaustaan juuri mitään enkä siis myöskään kuunnellut suosituksia kuin ehkäpä puolella korvalla. Hänen ehdotuksestaan luin kuitenkin ensin Robin Hobbin Assassin's Apprenticen ja sitten Lisa Genovan Edelleen Alicen, joista molemmista pidin kovasti, joten en nähnyt mitään syytä olla uskomatta kun hän kehui tätä uudemman kerran tässä ihan vähän aikaa sitten. 

Täytynee myöntää, että olen kuullut tästä tasaisin väliajoin sieltä sun täältä ja oletin, että kyseessä olisi ollut reilusti vanhempi teos kuin mitä Tuulen nimi todellisuudessa on, koska eihän hyvää fantasiaa ole kirjoitettu sitten sen jälkeen kun itse olin nuori, tai jokin tällainen ontuva logiikka ajatuksen takana varmasti oli. Olin siis positiivisesti yllättynyt, että olin ensinnäkin törmännyt Patrick Rothfussiin jossain aivan muualla ensin, nimittäin Tabletop-nimisessä Youtube-sarjassa, jossa Wil Wheaton pelaa erinäisten kirjailijoiden, julkimoiden ja muiden vieraiden kanssa lautapelejä. En tosin osannut yhdistää näitä kahta toisiinsa ennen kuin eksyin Rothfussin kotisivulle.

Tuulen nimi kertoo siis Kvothesta, nuoresta, lahjakkaasta miehestä, joka kuuluu Edema Ruheihin, kiertolaiskansaan joka hankkii elantonsa näyttelemällä ja viihdyttämällä kylissä ja kaupungeissa. Kyseessä on ennen kaikkea Kvothen kasvutarina lapsesta nuoreksi mieheksi, ja kaikista seikkailuista joihin Kvothe joutuu. Toisaalta Tuulen nimi hyödyntää monia fantasiakirjallisuudelle lajityypillisiä elementtejä, mutta onnistuu tekemään niin olematta laisinkaan kulunut. Kvothe on mielenkiintoinen päähenkilö ja kirjoitettu todella hyvin, mutta tarina rakentuu niin, että nykyisyyden Kvothe jää hämärän peittoon kun taas Kvothen historiaa käydään läpi kenties turhankin tarkkaan.

Käytännössä Kvothe itse kertoo omaa tarinaansa Kronikoitsijalle, joka on luvannut kirjoittaa sen muistiin sellaisena kuin se on, mitään lisäämättä ja mitään muuttamatta. Tällainen tarinan sisään rakennettu tarina on mielenkiintoinen, sillä se suo välillä tauon lukijalle, mutta se antaa myös tilaisuuden hahmoille itselleen miettiä omaa kehitystään ja kasvuaan. Mukana tarinankerrontatilaisuudessa on myös Kvothen apuri Bast, joka myös jää ensimmäisessä kirjassa vielä vähän mysteeriksi. Pidin Bastista heti ensi kohtaamisestamme saakka, mutta niin myös Kvothesta. Hän on pojankoltiainen, joka näiden kirjojen (kyseessä lienee trilogia) myötä kasvaa mieheksi ja oppii kaikenlaista elämästä ja rakkaudesta.

Kaikin puolin Tuulen nimi on erinomainen fantasiaromaani, joka on hienosti rakennettu ja joka imaisee mukaansa jopa siinä määrin, että tätä oli ihan säästeltävä, jotten olisi ahminut kaikkea kerralla. Onneksi harhautusta tarjosivat hankkimani Sherlock Holmes -pelit... Kvothen hahmokehitys jää vaiheeseen, mutta ymmärtääkseni tarina ei vielä ole ohi, joten seuraavassa osassa se jatkunee. Tahdon aivan ehdottomasti tietää lisää Bastista ja siitä, miten Dennalle käy, ja onpahan kirjassa koko joukko muitakin hahmoja joiden onnellista (tai mahdollisimman veristä ja brutaalia) loppua en malttaisi odottaa.

11. maaliskuuta 2015

Red Queen - Victoria Aveyard

Harper Teen
2015
ISBN 978-0-06-231063-7
388 s.
☆☆
Oma

Victoria Aveyardin teos Red Queen taisi osua verkkokalvoilleni ensimmäisen kerran katsoessani jotakin jessethereaderin booktube-videoista. En oikein tiennyt miten olisin tähän kirjaan alkuun suhtautunut, sillä nykyajalle tyypillisesti takakansi ei juuri kerro kirjan sisällöstä, kansilievekin vain pienen otteen. Tulin kuitenkin ymmärtäneeksi heti alkuun, että tässä saattaa olla hieman kliseinen juoni, joten tartuin kirjaan tietyin varauksin. Totuus kuitenkin on, että kliseisyys joko ei häiritse minua siinä määrin kuin sen kenties pitäisi, tai sitten en edes huomaa sitä. Tässä kirjassa huomasin sen kyllä mutta rakastin kirjaa silti!

Kirjan päähenkilö on Mare (sankarittarien nimet käyvät aina vain hassummiksi ja hassummiksi), jonka veri on punaista. Tämä tekijä määrittää hänen koko elämänsä aina sosiaalisesta statuksesta siihen hetkeen, kun hänet määrätään armeijaan, koska hänet katsotaan yhteiskunnalle hyödyttömäksi. Maren rakastettu ja kenties ainoa ystävä Kilorn on myös värvätty armeijaan, ja Mare päättää pelastaa heidät molemmat. Hän ottaa yhteyttä Scarlet Guardin - vastarintaliikkeen - edustajaan ja pyytää tätä järjestämään itsensä ja Kilornin pois kaupungista ja värvääjien ulottuvilta. Tällainen toimenpide kuitenkin maksaa paljon ja yrittäessään haalia maksua kasaan Mare törmää nuoreen mieheen, Caliin, joka työskentelee palatsissa. Cal antaa Marelle muutaman todella kallisarvoisen kolikon ja häviää sitten yöhön. Seuraavana aamuna heidän ovelleen ilmestyy kuitenkin palatsin palvelijatar, joka vaatii Marea mukaansa. Mare päätyy palatsiin palvelijattareksi, keskelle hopeaverisiä, kansanosaa, jolla on valta päättää kaikesta ja jotka ovat päättäneet sortaa punaverisiä. Lienee sanomattakin selvää, että Mare vihaa heitä ylitse kaiken, eikä hänen yllätyksellään ole määrää, kun häntä edellisiltana auttanut Cal osoittautuukin kruununprinssiksi.

Kirjassa on siis kaikki ainekset todella kuluneeseen tarinaan, sorrettu kansanosa (Nälkäpeli, kaikki muut dystooppiset nuortenkirjat), kolmiodraama (kaikki viihdekirjat ikinä) ja ilkeä kuningatar (se saduista tuttu). Silti Aveyard onnistuu kirjoittamaan todella menevän, viihdyttävän kirjan, jonka päähenkilö on tyypillinen amerikkalaisen nuortenkirjan päähenkilö, siis itsepäinen, älykäs, vahva ja kohotettu ryysyistä rikkauksiin vasten tahtoaan, mutta jonka miespääosissa on syvyyttä. Heillä on omat motivaationsa eivätkä ne kaikki todellakaan pyöri Maren ympärillä. Cal on kunniakas, uskollinen kruununprinssi, joka haluaa vain parasta valtakunnalleen, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että tuhansittain punaverisiä joutuisi kuolemaan juoksuhaudoissa satavuotisessa sodassa, jota Calin valtakunta käy pohjoisessa olevaa täysin vastaavanlaista valtakuntaa vastaan. Mare on ensimmäinen ihminen, joka saattaa muuttaa koko valta-asettelun, sillä se mikä Aveyardin maailmasta tekee mielenkiintoisen, on juurikin erivärisen veren mukanaan tuomat kyvyt. Hopeaveriset ovat nimittäin jumalista seuraavia (ainakin omasta mielestään) ja heistä jokaisella on jokin kyky. Punaverisillä ei näitä kykyjä ole, paitsi - arvasitte ihan oikein - Marella.

Vaikka kirjan loppu oli todella ennalta-arvattava (siis jopa siinä määrin, että mietin kannattaako tätä välissä olevaa osaa lukea ollenkaan vai skippaisinko suoraan viimeiseen lukuun), se on myös todella viihdyttävä ja siinä on muutama ihan liikuttavakin kohtaus. Marea ympäröivät ihmiset, jotka toimivat kaikki omista itsekkäistä syistään, aivan kuten Marekin. Luettuani kirjan viimeiset sivut, minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että haluan tästä seuraavan osan. Nyt.

9. maaliskuuta 2015

The Kiss of Deception - Mary E. Pearson

Kansi: Rich Deas & Anna Booth
Henry Holt
2014
ISBN 978-0-8050-9923-2
489 s.
☆☆
Oma

En juurikaan lue fantasiaa, enkä varsinkaan nuorille suunnattua sellaista. Se ei vain yleensä osu tutkaani, joten se jää hankkimatta ja siten myös lukematta. The Kiss of Deception kuitenkin osui silmään - itse asiassa useammankin kerran ennen kuin vaivauduin edes lukemaan synopsiksen - ja hiukan kliseisestä juonesta huolimatta päätin kokeilla. Pearsonin kirja vaikutti yhdistelevän sopivalla tavalla viihdettä ja fantasiaa, molemmat genrejä joissa minun pitäisi kunnostautua, eikä kansikaan ole lainkaan hassumpi!

The Kiss of Deception kertoo siis Morrighanin kuningaskunnan prinsessasta nimeltä Lia. Hänet on määrätty avioon kilpailevan kuningaskunnan Dalbreckin perilliselle, prinssille, jota Lia ei ole koskaan edes tavannut. Hän päättää olla alistumatta kohtaloonsa ja pakenee mukanaan uskollinen palvelijattarensa ja ainoa oikea ystävänsä Pauline. He päätyvät Terravinin kylään, jossa he hankkiutuvat töihin tavernaan ja ryhtyvät rakentamaan uutta elämää itselleen. Vähänpä he tietävät, että pian heidän kannoillaan kylään saapuu paitsi hylätty prinssi, myös Vendan, barbaarien valtakunnan, lähettämä salamurhaaja, jonka ainoa tehtävä on ottaa prinsessa hengiltä ennen kuin tämä saa päähänsä palata takaisin kotiin ja viedä loppuun liittouman Morrighanin ja Dalbreckin välillä. Toinen nuorista miehistä esittäytyy Kadeniksi, toinen taas Rafeksi.

En tiedä menikö minulta heti alkuunsa jotakin ohi, mutta olin todella pitkään ymmälläni siitä, että kumpi nuorista miehistä on kumpi. Lia puhuu heistä heidän nimillään, mutta kun tarinaa välillä kerrotaan heidän näkökulmistaan, tekstissä ei ole vihjeitä heidän todellisesta identiteetistään. Taisin olla pitkälti yli puolenvälin kirjaa, ennen kuin todella tajusin kumpi on kumpi, mutta siinä vaiheessa alkaa olla jo todella hankalaa olla tajuamatta.

Pidin kirjan maailmasta. Se on omanlaisensa ja Pearson on luonut sille mytologiaa ja historian, jotka ovat suhteessa aika mielenkiintoisia. Lia on tyypillinen sankaritar, prinsessa, joka ei ollenkaan prinsessamainen vaan suorastaan miehekäs monissa suhteissa. Hän on kaunis, älykäs, päättäväinen, vahva ja hänellä on todella vahva moraalinen kompassi. Kaikin puolin siis täydellinen. Kumpikaan kirjan miespääosista ei jää tosin pekkaa pahemmaksi. Viihteelliset elementit tässä ainakin täyttyvät, sillä Lian sydäntä nyitään milloin mihinkin suuntaan vaikka aika alkumetreiltä on selvää, kenet hän lopulta valitsee. Koska kyseessä on sarja, sopii toivoa yllätyksiä loppupuolelle, kiitos!

Fantasiakirjoille tyypillisesti tässäkin on paljon taustatarinaa ja maailmakerrontaa, ja paikoittain kirja käy kuivaksi silkasta historian painosta. Onneksi tämmöisiä kohtia on lopulta melko vähän, sillä maailma todella on mielenkiintoinen, joskin hyvin perinteinen. Lia ei käy kiinnostavammaksi missään vaiheessa, sen verran sanottakoon, mutta muut puolet tässä kirjassa hautaavat tuon surullisen seikan alleen. Minulle ainakin jäi syyhy päästä seuraavan osan kimppuun.

5. maaliskuuta 2015

Still Alice - Lisa Genova

(Edelleen Alice, WSOY, 2010)
Simon & Schuster
2007
ISBN 978-1-84983-842-9
387 s.
☆☆
Oma

Muistisairaiden kanssa edellisessä elämässään työskennellyt kollegani suositteli tätä kirjaa eräälle rouvalle töissä ja satuin salakuuntelemaan juuri oikealla hetkellä niin, että päätin itsekin lukea tämän. Selailin kirjaa töissä ja silmään pistivät kohdat, joissa Alice testaa omaa muistiaan viiden hyvin yksinkertaisen kysymyksen avulla. Näissä kysymyksissä on jotakin niin perustavanlaatuista ja surullista, että mietin oikeasti melko pitkään, lukisinko tätä kirjaa laisinkaan. Julianne Moore kuitenkin voitti elokuvan pääosasta Oscarin ja haluaisin nähdä leffan, jos en muuten niin muistisairautta paremmin ymmärtääkseni, joten pakkohan kirjaimmeisen on lukea alkuperäinen teos ennen elokuvaa! Näinpä siis tilasin kirjan kotiin ja nyt se on sitten (raskain sydämin) luettu. Ehdotin kimppalukua tästä myös Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marille, hänen kirjoitustaan odotellessa!

Vaikean tästä kirjasta tekee ennen kaikkea muistisairauksien yleisyys, se todennäköisyys jolla itsekin jossain vaiheessa elää kuten Alice. Sellaista todennäköisyyttä on vaikeaa kohdata ja jouduin moneen otteeseen laskemaan kirjan käsistäni ihan vain hengittääkseni. Kuljin Alicen mukana muistitesteissä ja yritin parhaani, vain huomatakseni kauhukseni etten itsekään muistanut John Blackin osoitetta enää seuraavalla sivulla. Koko tämän kirjan lukeminen oli tuskallinen kokemus, sillä toisin kuin nuorten syöpäkertomuksissa, tässä teoksessa ei ole ripaustakaan toivoa. Jo alkusanoista saakka on selvää, miten kirjassa käy, eikä lukijalla ole muita mahdollisuuksia kuin laskea kirja käsistään tai lukea, kuinka lopputulokseen päädytään. Edelleen Alice on surullinen, epätoivon kirjoma kirja, joka näyttää hyvin selvästi muistisairauden kulun.

Alice Howland on 50-vuotias Harvardin yliopiston kielitieteiden professori, jolla on täydellinen mies, ura ja kolme lasta, joista kaikkien kanssa hän ei aina tule toimeen, mutta joita hän rakastaa yhtä kaikki. Hän on kiireinen nainen, jonka elämään kuuluu kaikkea, mitä uranaisen elämään voi olettaakin kuuluvan, kiirettä, väsymystä ja stressiä. Niinpä hän ei ole minälläsäkään siitä, että toisinaan unohtelee asioita, sillä unohteleehan hänen miehensäkin John, ja sellainen kuuluu osana elämään. Kun Alice sitten eksyy vain parin korttelin päässä kotoaan, paikassa jossa on käynyt päivittäin viimeisten 25 vuoden ajan, hän päättää etsiytyä neurologin juttusille. Ennen kuin Alice tajuaakaan, hänellä on diagnosoitu varhaisiän Alzheimerin tauti. Elämä muuttuu, eikä Alice arvaakaan kuinka paljon.

Alicen läheisten reaktioiden lukeminen on sydäntä särkevää, mutta vielä niitäkin surullisempaa on tapa, jolla pidemmälle sairautensa kanssa edennyttä Alicea kohdellaan. Hänestä puhutaan kuin hän ei olisi läsnä laisinkaan, kuin hän ei enää ymmärtäisi mistään mitään. Hänet kuitataan pois luvusta paljon ennen kuin hän oikeasti alkaa menettämään ymmärtämystään asioista. Alicen itseään varten luoma suunnitelmakaan ei mene ihan niin kuin sen pitäisi, eikä lopussa voi kuin miettiä olisiko sittenkin ollut parempi, mikäli hän olisi onnistunut siinä vai onko hänen elämällään kenties edelleen arvoa, huolimatta siitä, ettei hän enää juuri ymmärrä ympäristöään? Edelleen Alice herättää ainakin ajatuksia, ellei mitään muuta.

1. maaliskuuta 2015

The DUFF - Kody Keplinger

Poppy
2010
ISBN 978-0-316-08424-6
280 s.
☆☆
Oma

The DUFF on putkahdellut esiin siellä, täällä ja vähän tuollakin, mutta täyteen tietoisuuteni se pongahti viimeistään siinä vaiheessa kun näin elokuvasta mainoksen. Erityisesti silmään pisti se, että DUFF tulee sanoista Designated Ugly Fat Friend, eikä mainoksessa ole yhtään rumaa tai lihavaa ihmistä. Yksi suhteellisen meikitön kyllä, mutta jos siinä on jotakin rumaa niin huh huh. Joka tapauksessa koko juttu vaikutti tutustumisen arvoiselta ja päätin edes lukea kirjan, vaikken leffalle löytäisikään aikaa. Nyt kirjan luettuani ymmärrän miten väärässä olin ja kuinka aiheetonta vihastumiseni oli. The DUFF on yksi parhaita nuortenkirjoja, joita olen toviin lukenut.

Kirjan päähenkilö Bianca on älykäs, vähän sarkastinen tyyppi, varustettu nopealla kielellä ja kuivalla huumorilla, joka naurattaa väkisinkin. Hänen parhaat ystävänsä ovat Jessica ja Casey, jotka ovat Biancan mielestä oikeita kauneuskuningattaria. Samaa koulua hänen kanssaan käy myös Wesley Rush, jota Bianca halveksuu ja vihaa sydämensä pohjasta, aivan erityisesti sen jälkeen kun Wesley sanoo häntä ensimmäisen kerran Duffiksi, tunkien Biancan sellaiseen lokeroon, jossa tuo ei ollut edes tajunnut olevansa. Harmi vain, että Biancan kotielämä on kovaa vauhtia syöksymässä alas jyrkänteeltä, ja Bianca kaipaa kipeästi jonkinlaista harhautusta elämäänsä. Wesley sattuu olemaan paikalla ja pojan suuteleminen auttaa. Ainakin hetkeksi. Pian Bianca huomaa olevansa todella kummallisessa salasuhteessa Wesleyn kanssa, ja koettaa parhaansa mukaan pitää sen salaisuutena ystäviltään ja kaikilta muiltakin. Wesley ei vain olekaan pelkästään mieshuora, kuten Bianca on aikaisemmin ymmärtänyt, vaan vaikuttaa olevan paljon enemmän. Pian Bianca joutuukin miettimään kuviot täysin uudestaan.

En ole todella pitkään aikaan lukenut nuortenkirjaa, joka olisi käsitellyt kipeitä asioita näin humoristisella, tunteisiin vetoavalla tavalla. Biancan vanhemmat ovat onnettomia, isä toipuva alkoholisti (ja vielä väkivaltainen sellainen), hänen edellinen poikaystävänsä käytti häntä hyväkseen eikä Biancan itsetuntokaan ole mistään parhaasta päästä. Toisaalta kirjassa käsitellään sitä, miten ulkonäkö pettää, eikä aina voi tietää meneekö sillä kauniilla, rikkaallakaan pojalla ihan niin hyvin kuin voisi luulla. The DUFF käsittelee myös seksiä ja on siksikin huomattavasti säväyttävämpi kuin muut 98% amerikkalaisesta nuortenkirjallisuudesta, jossa vain pussataan, hihitellään ja punastellaan. The DUFFin henkilökaarti on pääasiassa miltei 17-vuotiaita, eikä siinä iässä tyydytä pussailemaan jos on mahdollisuus muuhunkin. Siinä mielessä DUFF on siis myös realistinen.

Pidin Keplingerin tyylistä kirjoittaa ja hänen luomistaan henkilöistä. Kukaan ei ole ihan niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella, eivät edes vanhemmat, jotka usein jäävät tämänkaltaisissa nuortenkirjoissa valitettavasti jalkoihin. Bianca on johdonmukainen, mutta vain niin pitkälle kuin hänen tunteensa ja hormoninsa sallivat hänen olla. Hän on haavoittuvainen, rikkinäinen nuori tyttö, joka yrittää ottaa vastuun itsensä lisäksi kaikesta muustakin. Itsekin hyvin samankaltaisia tapahtumia läpikäyneenä Biancaan oli todella helppo samaistua. Mielenkiintoinen oli myös kirjan Bollywood-tyylinen kuvio, jossa sankaritar joutuu valitsemaan sen kunnollisen, prinssimäisen hyvän tyypin ja rentun välillä. Jokainen lukekoot itse, miten siinä sitten käy, mutta täytyy tunnustaa, että paitsi että tämä kirja sai minut kuuntelemaan Britney Spearsia (ja koko 90-luvun disco settilistan siihen päälle), tämä sai minut myös oikeasti todella liikuttumaan. Ja ajatella, että kirjailija oli tätä kirjoittaessaan vain 17-vuotias itsekin.

Cinder - Marissa Meyer

Feiwel and Friends
2012
ISBN 978-0-312-64189-4
390 s.
☆☆
Oma


Cinder on sellainen kirja, joka on pitänyt minua jo pitkään silmällä. Törmäsimme ensimmäistä kertaa ollessani työharjottelussa Pointin kirjastossa, jossa tämä nökötti kärsivällisenä englanninkielisten nuortenkirjojen seassa. Valitettavasti olin vielä tuohon aikaan siinä uskossa, etten ollut tarpeeksi älykäs lukemaan scifiä, enkä varsinkaan englanniksi. Voi kuinka väärässä olinkaan, mutta onneksi Ender's Game todisti asian oikean laidan. Ajatuskin siitä, mitä kaikkea ihanaa minulta olisi jäänyt lukematta (kuten The Martian ja tämä Cinder, nyt ihan vain esimerkiksi) mikäli en olisi saavuttanut tarpeeksi itseluottamusta lukeakseni englanniksi myös tieteiskirjallisuutta, kauhistuttaa suuresti! Onneksi asiat ovat nyt toisin ja Cinder on vihdoin päässyt luettujen kirjojen pinooni. Huomauttaisin myös, että katsoin ennen tämän kirjan lukemista puolikkaan jessethereaderin kirja-arviota, joten jos mielipiteessä on samankaltaisuuksia, niin syy lienee siinä. Silti, hyvä kirja on hyvä kirja, vaikka kuka sen arvioisi!

Totta puhuakseni myöskään Cinderin kansi ei ihan hirveästi houkuttanut ensimmäistä kertaa tämän kirjan kohdatessani. Tämän kirjan kansi ei juuri kerro kirjan sisällöstä, koska vaikka kyseessä on uudelleen kirjoitettu Tuhkimo (johon tuo punainen kenkä siis sinällään ehkä sopisikin), Cinder on niin paljon enemmän. Kirjan päähenkilö on siis Cinder, kyborgi, ei oikeastaan ihminen eikä oikeastaan minkään arvoinen. Cinder on ilkeän äitipuolen omaisuutta eikä äitipuoli tai toinen sisarpuolista (se vanhempi, nirppanokkaisempi Pearl) pidä Cinderiä edes perheenjäsenenä. Nuorempi sisarpuoli Peony on taasen aivan valtavan ihana tyyppi, joskin huomattavasti Cinderiä etuoikeutetumpi. Adoptioisänsä Cinder on menettänyt planeettaa rienaavaan ruttoon jo joitakin vuosia sitten. Lähtöasetelma on siis aika samankaltainen kuin siinä oikeassakin Tuhkimossa, mutta siihen ne yhtäläisyydet (ainakin suurimmilta osin) sitten loppuvatkin. Toki tarinassa on yhtymäkohtia siihen alkuperäiseen satuun, mutta pakko tunnustaa että minulle ne eivät juuri pistäneet silmään. En toisaalta ole myöskään koskaan ollut mikään prinsessasatujen suurkuluttaja.

Cinder työskentelee markkinoilla mekaanikkona ja hän onkin kaupungin parhaan mekaanikon maineessa. Eräänä päivänä hänen kojulleen ilmaantuu komea nuori mies, jonka Cinder pian älyää olevan valtakunnan prinssi Kaito. Kaito, tai Kai, kuten häntä useammin kirjassa kutsutaan, on hurmaava, älykäs, tunteikas nuori mies, johon ihastumisen voi helposti ymmärtää. Cinder ei tosin elättele suuriakaan toiveita, onhan hän sentään kyborgi. Koko kirja on kirjoitettu niin mielenkiintoisesti ja menevästi, etten malttanut laskea tätä käsistäni. Aloin lukemaan kirjaa puoli viiden maissa ja sain sen luettua puoli yhdentoista aikaan, enkä olisi millään malttanut käydä pelaamassa sulkapalloa siinä välissä. Mentävä oli, kun se on kerran maksettu, mutta pyöräilin kyllä ennätysvauhtia kotiin jatkamaan tämän kirjan pariin!

Meyer on luonut mielenkiintoisen, moniulotteisen maailman ja kuten useammassakin lähteessä on todettu, hän ei suinkaan vyörytä kaikkea yhdellä kertaa lukijan niskaan, vaan laskeutuminen on tehty mahdollisimman pehmeäksi. Cinder ei todellakaan ole mikään heitukkaprinsessa, vaan kovaa tekoa ja todella uskottava, sankarillinen päähenkilö. Tilasin saman tien seuraavatkin osat, ja nyt nökötän kuin tulisilla hiilillä odottaessani, että pääsen jatkamaan tämän maailman ja juonen parissa! Jos sadut, scifi ja kyborgit kiinnostavat, suosittelen mitä lämpimimmin Cinderiä.