Jäljitetty - Elina Rouhiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7786-7
483 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Kesytön
Uhanalainen

Ottakaa huomioon, että tämä on arvio Susiraja-sarjan kolmannesta osasta. Yllä on linkit kahden edellisen osan arvioihin, ja suosittelen lukemaan kirjat ennen arviota! Jatko-osa-arviot sisältävät AINA spoilereita (tahallisia tai tahattomia), eli jos et tahdo spoilaantua, älä lue tätä. 

Elina Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minut ihmissusiromaanillaan Kesytön, joka esitteli meille Raisan ja Mikaelin. Leiskuva romanssi oli juuri sitä, mitä silloin kaipasin, mutta toisessa ja nyt tässä kolmannessakin osassa romanssi on juurikin se, mikä jää uupumaan. Raisa on muuttanut Helsinkiin ja asuu nyt Kalliossa kämppiksenään Niko, jota ei juuri näy. Niko viettää kaiken aikansa Tanelin kanssa, eikä pojalta juuri liikene aikaa muille, josta Raisa ihan syystäkin vähän suivaantuu. Kun Konsta sitten saa tietää, mistä Raisan kaksoisveli löytyy, Raisan ei auta kuin lähteä etsimään veljeään, Mitjaa. Raisaa on nimittäin vaivannut jo pitkään mystiset oireet, joihin Mitja saattaa olla avain. Samalla kuvioon ilmestyy Vlassis, joka väittää tietävänsä vastauksen kaksosten arvoitukseen.

Raisa on tässä kirjassa siedettävämpi kuin kenties koskaan ennen. Hän on hylännyt snobbailunsa ja nenännyrpistelynsä ja keskittyy nyt asiaan. Tykkäsin siitä. Raisa on myös eronsa jäljiltä aika rikki ja turvautuu samanlaisiin parannuskeinoihin kuin monet muutkin - laastarisuhteisiin ja työhön upottautumiseen, esimerkiksi - mikä puolestaan tekee hänestä inhimillisemmän. Inhimillisyys tosin loppuu lyhyeen, kun selviää, mistä Raisan pitkään jatkuneet oireet johtuvat.

Alunperin se syy, miksi en lukenut Rouhiaisen kirjoja, oli se, että olin kuullut niissä olevan vampyyreja, joista olin saanut tarpeekseni. Sitten joku selitti minulle, että vampyyreja on oikeastaan vain yksi, eikä hänkään kimalla auringossa, joten uskaltauduin lukemaan ensimmäisen kirjan. Toisessa kirjassa sama meininki jatkui ja olin oikein tyytyväinen, kun sarjassa keskityttiin yhteen yliluonnolliseen lajiin sen sijaan, että olisi True Bloodin tavoin lyntätty koko yliluonnollinen väki samaan. No, tämä kirja muuttaa sen. Aluksi en pitänyt muutoksesta laisinkaan, en olisi jaksanut lukea jälleen uuden lajin legendaa ja keitä nämä nyt ovat ja mihin ne nyt pystyvät. Meinasinkin jättää kirjan lukemisen kesken - en kenties pysyvästi, mutta vähäksi aikaa edes - mutta päätin jatkaa. Onneksi niin, koska lopulta uuden kansan esitteleminen ei ollutkaan ihan niin rasittavaa kuin olin odottanut. Rasittavaa se silti oli, eritoten kun se antaa Raisalle taas yhden syyn ylivertaisuuteen.

Lisäksi on sitten vielä Mikael. Mikael ei juurikaan esiinny kirjan alkupuolella muutoin kuin Raisan haavekuvissa, joissa hän sitten onkin entistä ihanampi ja komeampi ja onnellisempi ja kaikin puolin muutenkin parempi. Taisin sanoa jo edellisen kirjan arviossa, että olisi kenties parempi liikkua eteen päin kuin jäädä junnaamaan vanhassa romanssissa, jos se ei kerran toimi, mutta jotenkin Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minullekin, että Mikael todella on Raisaa varten. Ilmeisesti sarja ei myöskään pääty tähän, mikä on ihan kiva kun ajattelee miten tämä kirja loppuu.

Uhanalainen - Elina Rouhiainen

Kansi: Saara Niinikoski

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7042-4
446 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Kesytön

Luettuani Kesyttömän minun oli saatava käsiini sarjan jatko-osa Uhanalainen, ihan vain jo siksikin, että Mikaelin ja Raisan juttu jäi niin mielenkiintoiseen kohtaan ensimmäisen kirjan lopussa. Ilokseni voin myös ilmoittaa, ettei Uhanalaisessa ollut häivähdystäkään väliosan mitäänsanomattomuudesta ja "kirjoitinpa tämän nyt kun trilogiassa kuuluu olla kolme kirjaa vaikkei yhtään oikeastaan nappaisi" -asennetta. Niinpä kun ilokseni huomasin, että Uhanalainen nökötti Lumon kirjastossa hyllyssä ja olin sattumoisin matkaamassa sinne seuraavana päivänä kirjatraileripajaan (aloin tekemään traileria Kesyttömästä, mutten tosin saanut valmiiksi. Jos jossain vaiheessa saan, jaan sen toki teidän kanssanne), laitoin kirjasta hetimmiten varauksen ja noudin sen sitten mukaani perjantaina lähtiessäni. Eilinen osoittautui kiireisemmäksi päiväksi kuin olin toivonut, joten tänään kun isäntä päätti lähteä Sipooseen sieniretkelle, otin tilaisuudesta kaiken irti ja hautauduin sängyn pohjalle kolmeksi ja puoleksi tunniksi ahmimaan tätä kirjaa. Niin ja hei, kuten tavallista kun puhutaan sarjan toisesta osasta: spoiler alert!

Raisa on palannut Helsinkiin ystävänsä Nikon kanssa. Hän on edelleen kasvissyöjä, mutta Stadi taidettiin mainita kirjassa vain kerran, siitä pisteet kotiin. Hän on saanut kesätyön, päässyt takaisin omistamaansa asuntoon ja viettää huoletonta opiskelijaelämää. Nikon kanssa hän on hankkiutunut kaikenlaisiin taideprojekteihin, kuten esimerkiksi muotinäytöksen malliksi. Raisa on päättänyt aloittaa myös valokuvauksen ja hän on hakenut Kuvataideakatemiaan jo tavallista aikaisemmin, sillä Kuvataideakatemiaan hyväksytään myös sellaisia, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa, joten Raisa on päättänyt yrittää. Eräänä päivänä heidän oveltaan löytyy hyvin kärsineen oloinen Mikael (jonka Raisa melko kylmäverisesti hylkäsi Hukkavaaraan eikä viitsinyt sitten edes jälkikäteen hirveästi ilmoitella itsestään), joka kertoo vallan Hukkavaarassa vaihtuneen. Lopputulema on, että Raisan, Nikon ja Mikaelin on jätettävä kesäinen Helsinki taakseen ja painuttava Hukkavaaraan pelastamaan, mitä pelastettavissa on.

Raisa on aikuistunut, joskin ehkä ihan minipienesti, edellisestä kirjasta. Hän ei edelleenkään ole mikään maailman tasapainoisin päähenkilö, mutta toisaalta hänet on ympäröity ihmissusilla, joten mitä voi odottaakaan? Susiraja-sarjan kirjat on kirjoitettu niin menevään ja mukaansavetävään tyyliin, ettei minun tullut mieleenkään jättää kirjaa toviksi ja tehdä jotakin muuta. Kuten vähän epäilinkin, Raisaa oppii kyllä sietämään (jännää tässä on, että lukion ensimmäisellä luokalla olisin vielä halunnut olla Raisa, jännää, miten ajat muuttuvat) joskin joitain hänen päätöksiään on hankala antaa anteeksi. Jos jokin nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillinen juttu minua ärsyttää, niin se, että sarjan ensimmäisessä osassa esitellään jokin komea urho, jonka kanssa sitten soudetaan ja huovataan edestakaisin loppusarjan ajan. Jos homma ei toimi, se ei toimi, ja on ihan hyväksyttävää vaihtaa urhoa. Tästä kärvistelystä tuli lähinnä mieleen Untinen-Auelin Jondalar ja Ayla -sekoilu. Turhauttavaa. Kai nyt kylällisestä komeita ukkoja löytyisi joku vähän järkevämpi valinta kuin Mikael? Herää, Raisa.

Ihmissudet ja heidän myyttinsä muuttuvat tässä kirjassa jos mahdollista vieläkin mielenkiintoisemmiksi. Selviää, ettei Hukkavaara ehkä olekaan ainoa olemassa oleva lauma. Selviää myös, että vallan kaapannut Martti ei olekaan mikään hyvä tyyppi, ja on kenties hukkavaaralaisten oman selviytymisen kannalta olennaista, että he löytävät mystisesti kadonneen Daniel Sarrin ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Raisan voimat pääsevät ainakin vähäsen enemmän valoon. Rouhiainen on luonut ihmissusille oman eepoksen, jonka nimi on Hukkapoika. Olisin melkein suonut, että Hukkapoikaa olisi käsitelty enemmänkin, mutta hyvin se nousee esiin näinkin. Uhanalainen olisi voinut olla viimeinen osa. Tahdon ehdottomasti lukea piakkoin ilmestyvän kolmannenkin osan, mutta toisaalta pelkään, että se keskittyy liikaa Raisaan. En ole ihan varma jaksanko lukea neljääsataa sivua pelkästään Raisasta, vaikka hän tuntuukin pikkuhiljaa kasvavan ihan järkeväksi ihmisolioksi.

Kesytön - Elina Rouhiainen

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tammi
2012
ISBN 978-951-31-6647-2
426 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sitten Twilightien tuottaman pettymyksen vuosikausia sitten, en ole hirveästi piitannut sen enempää ihmissusista kuin vampyyreistakaan. Toki luin Stiefvaterin Väristyksen ja ihastuin sen originaaliin tapaan käsitellä ihmissusia, mutten ole millään tapaa kaivannut takaisin ihmissusimyyttien ääreen. Kirjavinkkauskokouksessa tuli kuitenkin puheeksi tämä Elina Rouhiaisen kirja, ja kun kerran päätin päästä ylitse ennakkoluuloistani Night Schoolia kohtaan, ajattelin, että voisin samaan syssyyn lukea sitten tämänkin.

Raisa menettää äitinsä yhtäkkiä yllättäin autokolarissa ja löytää itsensä pian Kajaanin juna-asemalta, vastassaan kiusaantunut mies joka esittäytyy Jaakoksi, tuttavien kesken Jaskaksi. Jaska on kuulemma Raisan eno, vaikkei Raisa olekaan kuullut miehestä koskaan aikaisemmin. Raisan on kuitenkin määrä asua Jaskan luona siieksi, että täyttää kahdeksantoista, jonka jälkeen Raisa on vapaa tekemään mitä huvittaa. Hän on lupaava taiteilijanalku ja horisontissa häämöttävät opinnot Kuvataideakatemiassa. Hukkavaara ja sen asukkaat vaikuttavat vain välttämättömältä välietapilta, kunnes Raisa törmää rehtorinkansliasta tullessaan karatepukuiseen Mikaeliin, jolla on tuuheat tummat hiukset ja lävistävän sininen katse. Puhumattakaan niistä kaikista muista hengästyttävän kauniista ihmisistä, joita Hukkavaara tuntuu olevan väärällään.

Heti ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana kirja lumoaa kuvainnoollisuudellaan. Voin hyvin istuttaa itseni Kajaanin jylhiin maisemiin ja kuvitella Jaskan vanhan puutalon isoine pihoineen. Vaikka Raisa oli mielestäni harmistuttavan raivostuttava ituhippi stadilaissnobi, hänet oli kohtalaisen helppo sivuuttaa kun ihmissusimyytit kävivät niin mielenkiintoisiksi. Mikaelin typerästä nimestäkin pääsin yli melko pian (ei siis millään pahalla Mikaeleita kohtaan, minusta keskellä Suomea asuvan ihmissuden nimi olisi voinut olla jokin perinteekkäämpi ja suomalaisempi). Raisalla on raivostuttava taipumus aina kirmata ulos jokaisesta talosta kun tilanne käy tukalaksi ja sitten odottaa, että prinssi Hurmaava saapuu pelastamaan. Hän jaksaa myös jankuttaa kasvissyönnistään, mutta onneksi jankutus vähenee loppua kohti.

Kirjassa on onneksi kaarti muita hahmoja, jotka ovat paljon Raisaa mielekkäämpiä seurattavia. Esimerkiksi Niko, jonka osuus Raisan selviytymisessä Hukkavaarassa jää sivuosaan, mutta on silti varsin tärkeä. Kirja loppuu kiihkeästi ja nopeasti, aivan kuten sarjan ensimmäisen osan voi olettaakin. Toivon kovasti, ettei seuraava osa ole yhtä tyypillinen väliosa (siis mitäänsanomaton ja tylsä), sillä kaipaan takaisin Hukkavaaraan, Raisasta huolimatta. <3 Josko sitä seuraavan kirjan myötä oppisi vaikka pitämään Raisasta.