Viha jonka kylvät - Angie Thomas

The Hate U Give
Otava
2017
Suom. Kaijamari Sivill
ISBN 978-951-1-30887-4
397 s.
☆☆☆
Ennakkokappale (saatu Hel-YA:sta)

Yksi ihan ehdottomasti tämän vuoden kohutuimpia teoksia ilmestyy vihdoinkin suomeksi. Mietin jo jokin aika sitten tämän kirjan lumpsahtaessa kirjatubereiden tietoisuuteen, että kiinnostaisi lukea, mutta kirjastotädin palkka on niin pieni, että sen kuluttaminen täytyy suunnata tarkoin. Siksipä olinkin ihastuneen innostunut, kun tämä kirja löytyi taannoin pidetyn, Suomen ihkaensimmäisen nuortenkirjallisuusfestarin Hel-YA:n lahjakassista. Tämän luettuani olen kuitenkin vähän epävarma siitä, kuinka ansaittua kaikki kohu oikeastaan on.

Kirjan takakansi jo itsessään koukutti lukemaan:

"Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaks puhuttelua. Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää.

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vaan kun sua puhutellaan."

En itse kuulu minkäänlaiseen vähemmistöön enkä siksi osaa sanoa, millainen tilanne meillä Suomessa on sen suhteen, kuinka vähemmistöjä poliisin toimesta käsitellään, mutta Yhdysvaltojen meiningistä tihkuu aina silloin tällön tietoja. Useimmiten silloin, kun joku viaton ammutaan poliisin toimesta vain siksi, että sattui olemaan tummaihoinen.

Aihe kirjassa on todella tärkeä ja sitä käsitellään liikuttavalla tavalla ammutuksi tulleen Khalilin ystävän Starrin näkökulmasta. Starr on ainoa todistaja ampumiselle ja siksi avainasemassa muuttaakseen asioita. Ei ole kuitenkaan helppoa lähteä muuttamaan sellaista tilannetta, jossa jokaisella osapuolella on toista kohtaan runsaasti ennakkoluuloja ja epäluottamusta.

Kirjalla on ansionsa, ja kuten sanoin, aihe on todella tärkeä. Meidänkin on Suomessa hyvä tiedostaa, että edelleen on niitä takaperoisia ihmisiä, jotka suhtautuvat muihin ihmisiin erilailla pelkästään heidän ihonvärinsä vuoksi. Meistä jokainen suhtautuu varauksella vieraisiin ihmisiin, mutta järjettömyyksistä tulisi pyrkiä aktiivisesti eroon.

Mikä tässä kirjassa mielestäni mätti, oli kenties sen todella tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -kaari. Starr aloittaa polkunsa slummista, ja vaikka asiaa selitelläänkin monella eri tavalla, ei ole mitenkään ihan tavallista, että sieltä pääsee pois. Kai niitäkin tarinoita on, mutta kenties uskottavampaa olisi ollut, mikäli Starr olisi voinut löytää onnen slummista, sillä nyt tässä viestitään edelleen sitä vanhaa virttä, että raha tekee onnelliseksi (spoiler alert: ei tee).

Emman salainen toive - Mari Kujanpää

Kansi: Tiia Javanainen

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29494-8
189 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Mari Kujanpää valitsi jälleen lastenkirjalle aiheen, jonka käsitteleminen ei todellakaan ole helppoa. Minä ja Muro käsitteli laiminlyömistä, koulukiusaamista ja lapsen yksinäisyyttä, Emman salainen toive menee taasen askeleen pidemmälle. Emman äiti on narkomaani ja Emman koko elämä rakentuu tavalla tai toisella äidin sekoilujen ympärille.

Kirja alkaa siitä, kun Emman mummolan naapuriin muuttaa uusi perhe. Harmajilla on kaksi tytärtä, äiti ja isä, ja kaikki niin täydellistä ja normaalia kuin vain voi. Emma puolestaan on muuttanut vastikään ukin ja mummin luo, sillä sosiaalitoimen mielestä Emma ei voi asua enää äitinsä luona. Emma on ollut jo pidempään sosiaalitoimen kanssa tästä asiasta samaa mieltä, mutta avun hakeminen on ollut pienelle lapselle työn ja tuskan takana. Riipaisevaa oli sekin, etteivät mummi ja ukki olleet aikaisemmin edes tienneet heillä olevan muita lapsenlapsia kuin Laura-tädin kaksi tyttöä.

Kirja on kuvattu Emman silmien läpi, joten lukijalle käyvät selviksi hänen epävarmuutensa ja pelkonsa. Emma on jo 12-vuotias, mutta kastelee edelleen öisin sänkynsä, ja kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. On hankala keksiä sanottavaa eikä Emma halua joutua hankaliin sosiaalisiin tilanteisiin, varsinkaan yksin, joten on hyvä, että mummi ja ukki ovat Emman tukena.

Kujanpään kirjassa mahtavaa on sekin, ettei Emma heti löydä onnea Harmajan tytöistäkään. Pidin todella siitä, että Kujanpää ei kirjassaan ota mitään oikoteitä, vaan asioita käsitellään suhteellisen realistisesti. Asiat eivät vain maagisesti käänny parhain päin, vaikka totta kai Emma niin toivoo. Emman on opittava asiat kantapään kautta, mutta onneksi apuun saapuu myös äiti-Harmaja, joka onnistuneella kirjavinkillä saa Emman näkemään asiat hiukan uudesta kulmasta.

Pidin tästä kirjasta paljon, aivan kuten pidin Minä ja Murostakin. Kujanpää osaa tosiaan käsitellä asioita lapsen näkökulmasta, mutta kärsivällisesti ja kuitenkin tarpeeksi ytimekkäästi. Kujanpään molemmissa kirjoissa loistaa poissaolollaan myös holhoava asenne, joka usein tämän kaltaisiin kirjoihin hiipii. Kirjassa käsitellään vaikeaa aihetta, mutta on lukijan tehtävä käsitellä asia omassa päässään haluamallaan tavalla. On myös hyvä, että kirjassa ei vältellä aikuisten ennakkoluuloja tai kierrellä asioita, vaan Emmakin törmää useampaan otteeseen tilanteisiin, joissa aikuisetkaan eivät osaa olla ihan niin tahdikkaita, kuin heidän kenties voisi olettaa olevan.

JHT : Musta lammas - Mikko Aaltonen

Kansi: Nana Simelius

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29117-6
461 s.
☆☆☆
Oma

Täytin marraskuun 15. 28-vuotta. Olin katsellut tämän kirjan mainoksia jo pitkään vähän sillä silmällä, mutten ollut kehdannut ostaa sitä (kirjojen hinta Suomessa, siitä on puhuttu jo moneen kertaan). Päätin kuitenkin synttäreideni kunniaksi hemmotella itseäni ja ostaa kovakantisen, kotimaisen uutuuskirjan, huolimatta siitä, ettei minulla oikeastaan ole varaa näihin kullanarvoisiin painettuihin kappaleisiin.

Eräs ystäväni joskus sanoi, ettei kenenkään pidä hävetä mitään musiikkia, jota kuuntelee. Musiikin kuuntelemisesta kuuluu tulla hyvä olla, eikä sillä ole väliä, kuka artisti sen hyvän olon tuottaa. Jos minulle olisi 13-vuotiaana sanottu, että tulen vielä joskus kuuntelemaan suomiräppiä, olisin varmasti nauranut ja kovaa. Edustin (ja edustan edelleen) niitä pitkätukkia ja hevareita, joita Jare niin kovin tykkää kirjassaan haukkua (olkoonkin, että esim. Jonne Aaron ja Apocalyptican pojat saavat kyllä tässä kirjassa rispektiä). En olisi uskonut, että ikinä hurahtaisin johonkin näin - ainakin päällisinpuolin - kertakaikkisen pöllöön.

Cheek artistina nousi tietoisuuteeni Timantit on ikuisia -biisillään ja Vain elämää -esiintymisellään. Sittemmin olen kuunnellut hänen musiikkiaan laajemminkin, ja huolimatta tietystä rap-musiikille ominaisesta lesoilusta ainakin joissakin biiseissä on sellaisia viestejä ja merkityksiä, jotka iskevät myös tämmöiselle melkein kolmikymppiselle tädille ihan kotiin. Esimerkiksi Niille joilla on paha olla muistuttaa hyvin siitä, että synkätkin ajat kestävät vain jonkin aikaa, ja sitten aurinko paistaa taas. Vihaajat vihaa opettaa ylpeyttä omasta tekemisestä. Negatiivista palautetta tulee aina, ihan sama mitä teet, mutta jos teet parhaasi niin saat olla ylpeä eikä anteeksi tarvitse pyydellä. Sellaista asennetta Suomeen kaivattaisiin enemmänkin.

Mitä tulee tähän elämäkertaan - miksi on ok kirjoittaa elämäkerta kolmekymppisenä, ei tämä vielä ole hei ohi? - olin yllättynyt monella tapaa. Kirjassa puhutaan ensisijaisesti Jaren urasta, työnteosta, mielisairaudesta (klikinsäästäjä: kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja kavereista - niistä, jotka jollain tapaa kuuluvat rapmaailmaan. Olen aina kehunut tätä piirrettä kaikissa bändikerroissa ja muissa, eikä se tässäkään ollut huono. Ehkä jotenkin ajattelin, että tässä olisi puhuttu Jaren yksityiselämästä enemmänkin, sillä hän viittaa biiseissään tosi usein elämänsä tapahtumiin. Niihin ei kuitenkaan juuri puututa pääpiirteitä syvemmin. Mutta mikäli Jaren ura kiinnostaa, tässä se on koottuna ja tarkasti.

Rapin maailma on minulle todella vieras. En tunnistanut Jaren mainitsemista artisteista ketään (no okei, Kanye Westin, mutta hänetkin täysin ulkomusiikillisista syistä). Jaksoin kuitenkin lukea kirjan siitä huolimatta alusta loppuun, Vaikka julkisuudessa Cheekinä tunnettu miekkonen on ylpeä, kopea, ehkä vähän kusipäinenkin, yksityiselämän Jare on neuroottinen, työhönsä addiktoitunut, kovilla panoksilla jatkuvasti pelaava tyyppi, jolle mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Jarea sen enempää puolustelematta, tämä kirja antaa ymmärtää, että hänkin on vain ihminen.

Kesän jälkeen kaikki on toisin - Siri Kolu

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29090-2
112 s.
☆☆☆
Kirjasto

Vietin eilen lukupäivää Tikkurilan kirjaston lastenosaston työhuoneen sohvalla odotellessani, että yleiskokous alkaisi. Päivän ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat todella rattoisasti lukiessani tätä Siri Kolun uutukaisteosta, joka houkutti paitsi upealla kannellaan ja ohukaisuudellaan, myös aiheellaan. Työlukemisena tämä oli yllättävän kevyt, kiva ja helppolukuinen, vaikka aihe on vaikea eikä Kolun kielikään ole yksinkertaisimmasta päästä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo 17-vuotiaasta Peetusta, syntyjään Petrasta, joka on aina identifioitunut pojaksi. Tytöksi syntyminen oli virhe, jonka Peetu on päättänyt korjata, ja hän onkin prosessissa jo suhteellisen pitkällä. Teknisten asioiden sijaan teos keskittyy enemmänkin Peetun elämässä tapahtuviin muutoksiin sekä hänen läheistensä suhtautumiseen.

Peetu on luonteeltaan mietiskelijä, samoin kuin Peetun isä. Hänen äitinsä on mainosalalla töissä ja todella nopea liikkeissään ja väkevä mielipiteissään. Peetun isoveli on tullut tässä suhteessa äitiinsä. Peetu saa isältään parhaan mahdollisen lahjan, kun tämä ottaa pojan mukaansa purjelentämään. Ilmassa Peetu saa tilaisuuden jakaa ajatuksiaan isänsä kanssa, joka ymmärtää yllättäen enemmän ja paremmin kuin poika osaa odottaakaan.

Kolun valitsema aihe on sellainen, josta on kirjoitettu jonkin verran ja aina eri tavoin. Kokemus on jokaisen henkilön kohdalla erilainen ja läheisten suhtautuminen vaihtelee. Peetun muutos ei suju ihan ongelmitta, mikä lienee melko itsestään selvyys. Mielestäni Kolu kirjoittaa hyvin Peetun ajatusmaailmaa auki, sillä Peetu on muutokseensa todella keskittynyt ja unohtaa helposti toimiensa vaikutukset kaikkiin hänen ympärillään oleviin ihmisiin kuten hänen tyttöystäväänsä Aamuun. Kirjassa laitetaan monen ihmisen identiteetit uusiksi, ei pelkästään Peetun.

Minulle, henkilökohtaisesti, kirjan pilaa kuitenkin sen runollisuus ja kauneus. En tykkää kikkailusta, en sitten yhtään. En pidä siitä, että sanotaan juttuja muttei sitten kuitenkaan sanota, vaan jätetään sanomatta ja toivotaan, että kyllä se lukija täältä rivien väleistä tulkitsee. Joku tykkää sellaisesta, mutta samat ihmiset varmaan tykkäävät runoudestakin. Minä en. Pidän siitä, että puhutaan suoraan asioista, kirjoitetaan keskustelut auki ja annetaan hahmoille sitä kautta mielipiteitä ja syvyyttä. Tässä kirjassa on hyvin sille sopivaa ilmassa leijailua ja keveyttä, mutta minulle tämä on ihan pikkuisen huti. Oikea kirja oikealle lukijalle, ja sillai.

Syvään veteen - Anne-Maija Aalto

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29469-6
253 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Olen pikkuhiljaa ja hyvin varovaisesti palannut työlukemisen pariin. Nykyisellään minulla on eteisessä kirjakassi, jossa on työlukemiseen tarkoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa yhden kerrallaan, ei enempää, ja kun sen yhden on lukenut, se pitää palauttaa eikä tilalle ole pakko ottaa uutta jos ei tahdo. Kirjakassista ei myöskään ole pakko ottaa lukuun kirjaa, jos ei halua, vaan saa lukea ihan mitä vaan mitä kotoa löytyy, tai jos ei tee mieli, niin ei tarvitse tehdä sitäkään vähää. Katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee liikkeelle, mutten minä kyllä lukemattakaan osaa olla.

Anne-Maija Aallon Syvään veteen on saanut kunniamaininnan Otavan kirjoituskilpailussa, ja hyvästä syystä. Kirjan kieli on eheää ja kaunista, juoni on kokonainen ja etenee hyvin ja miellyttävällä temmolla. Teoksen päähenkilö on 15-vuotias Taika, joka menettää äitinsä auto-onnettomuudessa. Taikan isä pakenee muistojaan ja kipuaan ulkomaille, jättäen Taikan yksin Suomeen, tädin hoiviin vieraaseen kaupunkiin. Taika jää surunsa kanssa hyvin yksin, eikä osaa oikein purkaa sitä kenellekään. Koulussa hän tutustuu Maddeen, joka saa juosta yöjalassa niin paljon kuin häntä huvittaa ilman, että hänen äitinsä edes huomaa hänen olleen poissa. Lisäksi uudessa koulussa äidinkieltä opettaa ihana Antti, joka ihan varmasti katsoo Taikaa eri tavalla kuin muita oppilaitaan.

Syvään veteen kuvaa mielestäni todella hienosti nuoren tytön selviytymistaistelua, kun kaikki tuttu revitään pois ja missään ei ole oikein hyvä olla. Kaikki ahdistaa ja pelottaa, mutta kenellekään ei oikein voi puhua, joten Taika luo nahkansa uudestaan ja uudestaan, yrittää olla aikuisempi ja itsevarmempi ja haavoittumattomampi kuin onkaan.

Kirja on tiiviisti todellisuudessa kiinni ja Taika voisi olla kuka tahansa 15-vuotias tyttö, jonka elämä on muuttunut pysyvästi täysin. Hän on hyvin samaistuttava päähenkilö, mutta samalla jokseenkin ennalta-arvattava. Olisin kenties toivonut, että kirjassa olisi päädytty erilaisiin ratkaisuihin, tehty jotakin yllättävämpää ja kenties uudempaa. Tällaisenaan kirja tuntuu jossain määrin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus ennenkin. Silti, tämänkaltaisista tarinoista Syvään veteen on ehdottomasti kärkipäässä, niin kielellisesti, juonellisesti kuin hahmokaartiltaankin. Jonkin verran olisin kenties kaivannut lisäeloa sivuhenkilöihin, mutta toisaalta Taika on kirjassa minä-kertoja, ja itsekin joskus teininä olleena tiedän, kuinka vähän tilaa ajatuksissa on muille ja muiden ominaisuuksille.

Toivottavasti Aalto kirjoittaa vielä jotakin muutakin, sillä alku on ainakin hyvin vahva!

Risteys - Tuula Kallioniemi

Otava

2016

ISBN 978-951-1-29587-7

90 s.

☆☆☆☆

Kirjasto

Olen pyrkinyt välttelemään työlukemista niin paljon kuin suinkin, sillä pelkään "pakkolukemisen" aiheuttavan uuden lukujumin, enkä kestäisi sellaista. Lukeminen on minulle niin suuri henkireikä, että sen puuttuminen elämästä jättää valtaisan tyhjiön, jota ei pysty täyttämään sitten millään. Joten olen ollut syystäkin varsin varovainen näiden mahdollisten vinkkauskirjojen suhteen.

Törmäsin hyllyttäessäni Kallioniemen uutuuteen nimeltä Risteys, ja jäin kiintoisan kannen (jonka suunnittelijan nimi oli peitetty milläs muullakaan kuin kirjaston viivakooditarralla) vuoksi lueskelemaan takakantta. Mielenkiinnon herätti se, että kirjan päähenkilö on 13-vuotias, mutta kirja sijaitsee kuitenkin lastenosastolla. Koska kyseessä on hyvin hyvin ohut teos, päätin lukaista tämän läpi ihan vain nähdäkseni, voisinko nipottaa hankinta- ja luettelointiosastolle väärin menneestä sijoittelusta. Tämän asian suhteen istun edelleen aidalla, enkä tiedä kumpaan suuntaan kallistuisin.

Risteys koostuu 13:sta lyhyestä tarinasta, joiden taustalla häärää skootterikolariin joutunut ja sittemmin suojelusenkeliksi muuttunut Mika, kulmakunnan kovanaama ja tunnettu pahantekijä. Tarinat ovat todella lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Teksti on hyvin kulkevaa eikä liian yksityiskohtaista, joten tätä voisi hyvinkin suositella kuudes- tai seitsemäsluokkalaiselle, jota lukeminen ei kiinnosta yhtään. En tosin ole ihan varma, onko tässä kirjassa tarpeeksi koukkua saamaan sellaisia tyyppejä lukemaan tätä kirjaa enempää. Kallioniemeltä kuitenkin hyvä veto kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta vain 90-sivuinen kirja, jollaisen jokainen nuori varmasti jaksaa lukea. <3

Pidin kirjassa olevasta salavihkaisesta kirjavinkkauksesta, josta tunnistin ainakin Kirsti Kurosen Pahan puuskan ja Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen. Molemmat kelpo kirjoja, jotka kannattaa lukea, mikäli rankat aiheet kiinnostavat mutta suhteellisen vähäinen sivumäärä on kuitenkin kriteerinä. En ole varma oliko kirjaan ujutettu muitakin, kenties minulta vilahti ohi jokin!

Pommi - Anu Ojala

Otava
2014
ISBN 978-951-1-26543-6
348 s.
☆☆☆
Kirjasto

Pommi oli yksi niistä kirjoista, jotka ohitin ihan vain jo siksikin, että koko kirjan idea ei kertakaikkiaan sopinut minulle. En pidä aktivisteista enkä huutelijoista, enkä varsinkaan minkään sortin käännyttäjistä. En. Kun sitten julkaistaan nuortenkirja, jonka ainoa idea on selvittää vaikutusalttiille nuorisolle tehotuotannon kauheuksia ja tehdä näistä kasvissyöjiä (ei sillä, että kasvissyönti olisi huono asia), kenties traumatisoiden nämä loppuiäksi, jokainen kuitu kehossani huutaa koko kirjaa vastaan. Jo Sinisalon Enkelten verta teki aikoinaan todella tiukkaa, vaikka mehiläisten asialla olenkin, sillä siinä myös puhuttiin eläinaktivismista ja ääriaineksen tekemistä terroriteoista, joskin vähemmän kuin tässä. Tällaisista kirjoista on myös todella hankala kirjoittaa laukaisematta jossakussa jonkinlaista vastareaktiota. Koetan siis keskittyä tarinaan enemmän kuin kirjassa esitettyihin eläinaktivismiin liittyviin asioihin, mutta jos jotakin livahtaa ja pahoitatte siitä mielenne niin sortsen, ei ollut tarkoitus.

Ihan ensiksikin haluan varoittaa herkimpiä lukijoita siitä, että Pommi on todella yksityiskohtainen ja graafinen kuvaus tehotuotantotilojen olosuhteista. Kirjan päähenkilö Mia joutuu tilanteisiin, joihin en soisi kenenkään, ihmisen tai eläimen, koskaan joutuvan. En ole itse herkimmästä päästä, mitä tulee raakuuksiin, mutta silti tässä kirjassa oli useampi vatsaavääntävä kohta. Jostain syystä eläinten kärsimysten rinnalla oli todella hankala tuntea minkäänlaista sääliä ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Tämä kirja herättää pahan kerran ihmisvihaa, joten kannattaa lukea varovaisesti. Kirja on myös koiraihmisille rankka, voin ihan kokemuksesta sanoa. Jostain syystä en itke, jos ihmiselle käy köpelösti, mutta koirien kärsimystä en kestä.

Toimittajan urasta haaveileva Mia on lukiolainen ja on juuri saanut pestin lukionsa Me ja eläimet -blogin ylläpitäjänä. Mialla on mopsi nimeltä Roosa, mulkosilmäinen rohisija, joka kasvattajan mukaan on "ihan perusterve koira". Toisaalta ymmärrän Miaa. Jos vanhemmat, koirankasvattaja ja eläinlääkärikin vakuuttavat, että "no mopsit nyt vaan ovat tuommoisia tuhisijoita, minkäs sille mahtaa", niin ei siinä 15-vuotias voi kuin uskoa. Niinpä hän täysin tyytyväisenä hehkuttaa koiraansa blogissaan ja saa osakseen roppakaupalla kiittäviä kommentteja, sekä yhden, joka saa hänet kauhistumaan. Nimimerkki Joshua nimittäin väittää, että mopsit ovat sairaiksi jalostettu rotu, eikä Mia tahdo sellaista uskoa alkuunkaan. Sitten Mia törmää koulussa komeaan, hurmaavaan Kimiin, joka kutsuu Mian mukaansa auttamaan erään sikatilan kuvaamisessa. Reissulla Mia tutustuu myös Ninaan, joka on hääräillyt Kimin ja eläinaktivismin parissa jo ennenkin. 

Toisaalta taas oikeassa elämässä laki velvoittaa koirankasvattajaa tiedottamaan ostajaa mahdollisista sairauksista (joita lyttykuonoisilla, mulkosilmäisillä koiraroduilla on pitkä liuta) ennen kuin myy pennun. Se, että Lillan vakuuttaa täysin kirkkain silmin Mialle mopsiensa olevan "perusterveitä", on jo jonkin lajin rikos ja kertoo todella paljon Lillanista ihmisenä. Koirat merkitsevät hänelle vain rahaa, ja siinäpä se. Muitakin vähän kummallisia epäkohtia kirjassa on, mutta täysin todentuntuista ja tarkkaa kuvausta tällaisista aiheista ei varmastikaan saa tungettua kolmeensataan sivuun niin, että teos taipuisi vielä nuortenkirjaksi ja myisikin jotakin. Lillanin kaltaisilta kasvattajilta ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan kannata ostaa yhtään minkään rotuista koiranpentua. Oikeasti.

Tätä kirjaa voisi kuvata kahdella lauseella, joista ensimmäinen on "kuinka kukaan voi olla noin TYHMÄ?!" ja toinen on "Voi helvetti, herää jo, Mia!". Mia on todella, siis todella, sinisilmäinen ja luottavainen, oikea pumpulissa kasvatettu kakara. Hän uskoo kaiken, mitä hänelle sanotaan ja parhaimpaan teinityyliin lemppaa ystävänsä ihastuttuaan nuoreen ja komeaan mieheen, vaihtaa kaiken tutun ja turvallisen uuteen ja jännittävään silmänräpäyksessä. Mia kylläkin myös oppii kirjan aikana paljon ja kasvaa ihmisenä, mutta prosessi on varsin tuskastuttavaa sivustaseurattavaa. Kirjan aiheet ovat myös vakavia ja niitä pyöritellään onneksi monelta kantilta. Olisin kenties toivonut tähän vähän puolueettomampaa asennetta joihinkin kohtiin, mutta totuushan on, että me ihmiset emme missään nimessä koskaan ole puolueettomia, ja sen piirteen Ojala on kyllä vanginnut henkilöhahmoihinsa todella hyvin.

Sanonpahan vaan, että kyseessä on todella kivulias ja tuskallinen teos, joka ei kenties ole ihan realistinen, mutta vaikuttava siitä huolimatta. Ja hei, täti neuvoo: saa lopettaa kesken, jos on liian kovaa kamaa, eikä kenellekään tarvitse kertoa.

Vaimotesti - Graeme Simsion

The Rosie Project
Otava
Suom. Inka Parpola
2013
ISBN 978-951-1-28726-1
333 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Simsionin kirja vaikutti mielenkiintoiselta jo ilmestyessään. Tämä nyt vaan kuuluu siihen huttuosastoon - aivan erityisesti vielä aikuisten huttuosastoon - joka ei yleensä uppoa minuun kovin hyvin. Vaimotestin idea on kuitenkin aika reilusti poikkeava valtavirrasta ja siksi kai ylipäätään viimein otin ja luin tämän. Enkä pettynyt. Pakko muuten sanoa, kuinka ihanaa on välillä lukea suomeksikin. Englanninkieliset kirjat ovat halpoja ja sopivat suhteellisen pienipalkkaisen kirjastotädin budjettiin hyvin, mutta suomi, tuo kaunis kieli. Ah. <3

Vaimotesti kertoo siis genetiikan professorista Donista, joka on vähintäänkin outo. Alkuun oli vähän hankalaa sopeutua Donin äärimmäisen tieteelliseen ajattelutapaan, mutta kun ryhdyin ajattelemaan Donia ikään kuin Rillit huurussa -sarjan Sheldonina, häneen oli yhtäkkiä huomattavasti helpompi suhtautua. Kirjassa ei missään suoraan nimetä Donin kehityshäiriön astetta, mutta kuitenkin aika suoraan vihjataan, että päähenkilöllä on Aspergerin oireyhtymä, jonka vuoksi tämä käsittelee maailmaa ja sosiaalisia kanssakäymistilanteita niin kuin käsittelee. Don on rehellisesti ehkä yksi mielenkiintoisimpia huttukirjojen päähenkilöitä joihin olen törmännyt.

Don kehittelee lomakkeen, jonka avulla hän päättelee olevan mahdollista löytää täydellinen vaimoehdokas. Hän on juuri laittamassa suunnitelmaansa todenteolla täytäntöön, kun hänen elämäänsä astelee Rosie, nainen joka saisi Vaimotestistä hylätyn, ja oikein kunnolla saisikin. Erehdyksen vuoksi Don päätyy kuitenkin tarjoamaan Rosielle yhdet treffit, joiden jälkeen hän ei saa Rosieta mielestään, vaikkei itse sitä tajuakaan.

Don on valloittava tyyppi ja Vaimotesti käsittelee vaikeaa aihetta kevyin ottein. Donin elämää avataan kirjassa jonkin verran (ei niin paljon, että se kuitenkaan tulisi kirjan viihteellisyyden tielle, mikä on kenties hiukan väärä prioriteettijärjestys) eikä se ole kaunista katsottavaa. Don ei tiedä itsekään oman oireyhtymänsä tarkkaa kuvausta, mutta hän osaa elää sen kanssa. Muilla ihmisillä vain tuntuu olevan ongelmia hyväksyä Don sellaisena kuin tämä on ja ihmisten arkista julmuutta kuvaavat pätkät ovat aika sydäntärepivää luettavaa. Erilaisuuteen on todella vaikeaa suhtautua joskus "normaalisti", mutta meidän pitäisi yrittää kovemmin.

Vastalaukkaa - Arja Puikkonen

Otava
2014
ISBN 978-951-1-27437-7
184 s.
☆☆
Kirjasto

Vastalaukkaa on taas yksi niitä lukudiplomikirjoja. Tämä jopa päätyi listalle, vaikka minä en tätä lukenutkaan. Kirjassa on mielettömän hieno kansi ja ulkoasu muutenkin, kannen värit sopivat todella hyvin yhteen ja kuva on muutenkin houkutteleva. Siihen tämän kirjan hyvät puolet tosin mielestäni sitten loppuvatkin. Luin äskettäin elämäni kenties toisen heppakirjan, Lauren St Johnin Yhden dollarin hevosen, ja se lienee ainoa oikea vertailukohta, joka minulla ylipäätään heppakirjojen suhteen on.

 Vastalaukan päähenkilö on Kristen, vastikään perheensä kanssa takaisin Suomeen muuttanut nuori nainen, jolla on varallisuutta vaikka muille jakaa. Hänellä on myös oma hevonen, Leonardo da Vinci, joka toistaiseksi on joutunut jäämään Saksaan perheen selvitellessä Suomen kuvioitaan. Kristenillä on kolme pikkusiskoa, joista ainoa siedettävä on Linn, melkoinen pikkukakara tosin hänkin. Odotellessaan omaa hevostaan, Kristen pääsee tutustumaan suomalaiseen ratsastusmaailmaan, joka ainakin tässä kirjassa on täynnä itsekeskeisiä, ilkeitä ja kaksinaamaisia teinityttöjä. Kirjan mittaan minulle jäi sellainen kuva, ettei Kristen ole juuri noita muita parempi. Tallilla Kristen saa hoitaakseen Pamelan, jota kukaan muu ei halua hoitaa.

Vastalaukassa puhutaan hevosista kylmästi pelkkinä eläiminä. Niillä ei juuri ole omaa persoonallisuutta, eivätkä ne oikein tunnu olevan pääosassakaan, vaikka niiden parissa kovasti touhutaan. Pamelaan ja muihin kirjassa esiintyviin hevosiin ei lukijalla taatusti synny minkäänlaista tunnesidettä, niin etäisiksi nuo pilttuissaan tönöttävät hörisijät jäävät. Kristenin paluumuutto ja Suomeen sopeutuminen ovat tuntuvampia teemoja, etenkin kun uusia ystäviä on niin kauhean vaikea löytää. Siihen kun lisätään vielä enemmän bisneksistään kuin perheestään kiinnostuneet vanhemmat, on Kristenin elämä siis aivan todella haastavaa.

Kaikkein pahin kaikista ärsyttävistä hahmoista tässä kirjassa on kuitenkin Lara, joka ei osaa päättää olisiko Kristenin ystävä vai ei. Sen sijaan Lara pyörii kuin tuuliviiri ja kaikkein eniten kirjan viimeisellä sivulla. Uskomaton tyyppi. Muissakaan ei ole kehumista, mutta kenties suomalainen tallimaailma tosiaan on nirppanokkia täynnä? Siitähän minä en mitään tiedä, enkä tämän kirjan perusteella haluakaan tietää. Tekninen, ratsastustermejä tulviva tekstikään ei tee tästä yhtään sen helpomminlähestyttävää kirjaa, mutta toisaalta Vastalaukkaa taitaa olla kirja hevosihmiseltä hevosihmisille. Minulle se ei ainakaan sopinut yhtään.

Vuori - Helena Waris

Otava
2014
ISBN 978-951-1-27934-1
317 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Helena Waris on minulle täysin uusi tuttavuus, joten en tiennyt laisinkaan, mitä tältä kirjalta olisi pitänyt odottaa. Ihastuin sen kanteen (kuulun siihen ihmisjoukkoon jotka pitävät käärmeistä) ja luettelossa olleeseen kuvaukseen, jossa puhuttiin viikinkimytologiasta. Myöhemmin muistelisin lukeneeni jostakin, ettei kirjailija erityisemmin ihastunut luettelon kuvaukseen sillä se paljasti kirjasta jotain olennaista, mutta tämän olen saattanut kuvitellakin. Niin tai noin, viikinkimytologia oli se, mikä tämän kirjan minulle lopulta myi. Se, ja kimppalukutempaus. Vuorta olivat kanssani lukemassa Hyllytonttu, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Routakoto ja Todella vaiheessa.

Vuori kertoo Lifistä, 19-vuotiaasta tytöstä, joka on menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hän työskentelee kaupungin turistinähtävyydessä, katakombeissa. Eräänä päivänä hänen pomonsa mättää hänen käteensä neljä tonnia kassasta ja käskee hankkia varusteita, sillä jotain todella kamalaa on tapahtumassa. Lif ei tietenkään usko pomoaan vaan epäilee tämän menettäneen lopullisesti järkensä. Kun Lifin ottoisä O antaa Lifille samankaltaisen neuvon, Lif päättelee tulleensa itse hulluksi. Kuvioissa on myös hurmaava pörröpäinen rokkari Arri, jonka välittömyys voittaa aran ja epäileväisen Lifin puolelleen. Mutkien kautta Lif päätyy matkaamaan vuorelle, vaikka valtaosaa väestöstä evakuoidaan jokea pitkin.

En tiedä kuvittelinko vain, vai oliko tuossa luettelon tekstissä tosiaan joku spoileri, mutta jokainen joka vähääkään tietää viikinkimytologiasta jotakin, tajuaa kyllä heti kuka vanha mies O kaksine korppeineen on. Viimeistään pelin paljastaa synkän goottirunoilijan hahmon ottanut Loki.

Koitin tänään töissä selittää tätä kirjaa kollegoilleni, mutta jossain meni pieleen, sillä kun rupesin puhumaan vuoren rinteeltä paljastuvasta hotellista (joka sekin esiintyy melko aikaisessa vaiheessa kirjaa ensimmäisen kerran), he rupesivat nauramaan. En alkuunkaan ymmärtänyt heidän reaktiotaan, sillä minusta Waris on kirjoittanut mielettömän seikkailutarinan, jossa kaksi täysin modernisoitunutta nuorta pakotetaan uskomaan vanhoihin tarustoihin, sillä se on heidän ainoa keinonsa pysyä hengissä. Tykkäsin myös viimehetken paljastuksista, koska ehdin jo hetken epäillä täysin erilaista loppua. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, jotta jännitys säilyy muillakin loppuun saakka!

Pidin myös kirjan helppolukuisuudesta ja kulkevuudesta. Päiviin jaettu kertomus tekee kirjasta nopeasti etenevän tuntuisen eivätkä sivut muutenkaan tuntuneet turhan raskailta. Luin tämän vähän viimetingassa ehtiäkseni kimppalukutempaukseen, enkä suinkaan nopeimpaan mahdolliseen tahtiin, muttei Wariksen teos silti käynyt missään vaiheessa väsyttämään toisin kuin usein käy lukiessani pitkiä pätkiä putkeen. Vuori on kiehtova kirja etenkin, jos sattuu olemaan norjalaisesta mytologiasta kiinnostunut. Mietinpä vain, kuinka hienon teoksen tästä olisi saanut, jos norjalaisen sijaan olisikin sovellettu suomalaista mytologiaa, hienoa sekin ja paljon tuntemattomampaa!

Läpi yön - Terhi Rannela

Kansi: Tiina Palokoski

Otava
2014
ISBN 978-951-1-28236-5
284 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Olen aivan ehdottoman totaalisesti Terhi Rannela -fani, sen voin myöntää tässä heti alkuunsa täysin avoimesti. Jos tämän kirjan lukeminen siis tuntuu epävarmalta, kannattaa lukea jonkun muunkin mielipide kuin vain minun, koska ihailen Rannelaa niin suuresti. Olen myös hyvin vaikeista oloista kotoisin (en tosin niin vaikeista kuin jotkut muut, mutta ns. "normaaliin" nähden silti hyvin vaikeista) ja samaistun ehkä Mariaan enemmän kuin moni muu. Tästä postauksesta saattaa tulla hyvin henkilökohtainen, koska koin kirjankin hyvin henkilökohtaisena.

Kun sain kesällä käteeni Otavan syksyn listan, en meinannut pysyä nahoissani kun huomasin, että Rannelalta ilmestyy uusi nuortenkirja. Oli listalla toki muutakin hyvää, mutta tiesin heti, mikä kirja nousisi minun kirjasyksyni odotetuimmaksi teokseksi. Läpi yön kertoo Mariasta, joka heti kirjan alussa koettaa selvitä itsemurhayrityksensä jälkimainingeista. Hän päättää kirjoittaa itsensä selville vesille ja kirjoittaminen yhtenä vahvimmista kantavista voimistaan hän käy taistoon elämän puolesta. Maria kasvaa vaikean isän varjossa, kuten kirjassakin sanotaan, ja se oli vain yksi minua ja Mariaa yhteen sitovista tekijöistä. Saatoin hyvin kuvitella nuoren Marian seisomaan riitelevien vanhempiensa väliin ja välttelemään alkoholisoitunutta isäänsä. Marian todellisuus koskettaa varmasti monia nyky-Suomessakin asuvia nuoria. Kirja tosin alkaa vuodesta 1996, joten en tiedä kuinka helppoa nykynuoren on palata sellaiseen aikaan jossa aika moni ei ollut vielä syntynytkään. Itse tunnistin joitakin juttuja (olin vuonna -96 kahdeksanvuotias) ja kuuntelinkin itku silmässä Don Huonoja ja Apulantaa tätä lukiessani.

Marian elämässä keskeisiä asioita ovat koulu ja siellä menestyminen, muutamat hyvät ystävät, rakastuminen ja rakkaudessa selviytyminen, bilettäminen ja ennen kaikkea pimeydestä valoon pääsy. Maria asuu pienessä tuppukylässä, jossa kaikki tietävät toistensa asiat ennen kuin niistä on edes itse ehtinyt kenellekään kertoa, eikä Sellukylässä ainakaan hyväksytä erilaisuutta. Pikkuisessa yhteisössä asuminen ahdistaa Mariaa, sillä tuntuu, ettei mitään yksityisyyttä ole. Maria päättää vakaasti tulla ihan oikeaksi, julkaistuksi kirjailijaksi, ja siihen hän keskittää kaikki voimavaransa. Romaani on päiväkirjamuotoinen ja kuvaa hyvin torjutuksi tulemisen tunteita kun yksi käsikirjoitus toisensa jälkeen hylätään, mutta Maria ei anna periksi. 

En tiedä kuinka realistista Marian sinnikkyys on jos ajattelee masennusta sairastavien ihmisten toimintakykyä yleensä, mutta muistan kyllä, kuinka musta mieli joskus voi olla, ja kuinka sitä ainoaa valopilkkua kohti tarpoo keinolla millä hyvänsä - ainakin niin kauan kuin voimat riittävät. Maria on ihailtava nuori nainen, joka hukuttautuu vaikeina aikoina koulutyöhön ja kirjoittamiseen. Niin ja rakkauteen, totta kai. Marian elämään osuu ihania ihmisiä, jotka kaikki myötävaikuttavat Marian onnistumiseen, kuten psykiatri (ihanan psykiatrin vuoksi minäkin istun vielä täällä ja kirjoitan tätä) ja äidinkielenopettaja, joka kannustaa Mariaa eteenpäin. 

Kirjan ulkoasu on myöskin varsin onnistunut. Pidin tummansinisen ja oranssin yhdistelmästä, sekä kannessa olevan tytön siluetista, josta tulee vähän mieleen Taivaan tuuliin -kirjan kannessa oleva tyttö. Iloinen yllätys olivat myös takakannen sisäpuolella olevat Rannelan oma nuoruuskuvat. (Me oltaisiin voitu olla ystäviä, ainakin me näytettiin nuorena ihan samalta. ~.n)

Tätä kirjaa voi suositella paitsi arjekseen helvetissä eläville nuorille tukimateriaaliksi, myös aikuisille, jotta he tajuaisivat, millaisia seurauksia heidän teoillaan ja tekemättä jättämisillään saattaa olla heidän lapsiinsa. Oman vanhemman kuoleman toivominen on yksi raskaimpia asioita, joita nuori saattaa joutua sydämellään kantamaan. Marian tarina on erinomainen muistutus siitä. Rannelalle iso kiitos tästä kirjasta. Kuinka paljon siitä perustuu omaan kokemukseen, en voi arvata, mutta hyvin se on joka tapauksessa kirjoitettu. Raadollisemminkin Mariaa olisi voinut käsitellä, mutta toisaalta on joskus ihan kiva lukea sellaisiakin teoksia, joissa päähenkilöä kohdellaan olosuhteisiin nähden hellin käsin.

Night School: Yön valitut - C. J. Daugherty

Night School
Otava
Suom. Kirsi Ohrankämmen
2013 (alkup. 2012)
ISBN 978-951-1-265-68-9
477 s.
☆☆
Kirjasto

Daughertyn kirja on istunut nenäni edessä kirjaston hyllyssä jo kauan, ja vaikka kansi onkin perin viehättävä (tekijää en tuosta omasta kappaleestani näe, kun viivakooditarra peittää sen, kääks), oletin että tässä on vampyyreja. En jaksa enää yhtään vampyyria, oikeasti. En varsinkaan teiniromantiikkavampyyrejä, ne on jo niin nähty. Joten miksi ihmeessä kirjailija antaa kirjansa nimeksi Night School, ellei kyse sitten ole vampyyreistä? Minua se ainakin johti niin pahasti harhaan, että olisin tyystin jättänyt tämän lukematta, ellei työkaverini olisi kertonut, ettei tässä tosiaankaan ole mitään verenimijöitä, ei edes mitään yliluonnollista (epäilin tosin pitkään hänen huijanneen, siihen tyyliin kirja oli kirjoitettu). Uskalsin siis vihdoinkin napata kirjan kasasta käteen ja lukea. Ei tämä mitään maailmankirjallisuutta ole, mutta ihan viihdyttävä.

Allie on ongelmateini. Hän jää kiinni graffitienmaalailusta koulunsa seinään ja hänet pidätetään. Kolmatta kertaa vuoden sisään. Niinpä Allien vanhemmat päättävät, että Allien on aika vaihtaa maisemaa ja lähettävät tytön sisäoppilaitokseen, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Cimmeria sijaitsee ikuvanhassa goottilaisessa kartanossa keskellä metsää, jonne ei saa mennä. Myöskään koulun kolmannen kerroksen luokkasiipeen ei saa mennä, koska siellä sijaitsee mystinen yökoulu, johon saavat osallistua vain harvat ja valitut. Allie ei kuulu näihin tyyppeihin, ja hetken koulussa oltuaan hän rupeaa miettimään, kuuluuko hän tähän kouluunkaan. Kaikilla tuntuu olevan suvussa perinteenä Cimmerian käyminen, mutta Allien vanhemmat ovat keskiluokkaisia virkamiehiä, eivät mitään pamppuja joilla olisi määrättömästi rahaa ja valtaa. Allie saa kuitenkin ensimmäistä kertaa kunnollisia ystäviä, kuvioon ilmestyy ihana, uskomattoman komea ja (minun mielestäni lipevä) romanttinen Sylvain, joka osoittaa kiinnostusta Allieen. Äidinkielen tunnilla istuu kuitenkin synkkä ja mutrusuinen Carter, jolla on sydäntä läpäyttävät vastaukset runnollisuutta koskeviin kysymyksiin ja lävistävä katse. Kolmiodraamahan siitä syntyy.

Yön valitut on todella kliseinen, todella väsynyt kirja. Juoni etenee vähän nitkuttaen ja näin tekstimuotoisia roolipelejä harrastaneena mieleen tulivat loputtomat vuorot, joissa tapahtuu asioita ihan vain siksi, ettei lakkaisi tapahtumasta. Mikään ei oikein liity mihinkään, nuorten väliset suhteet ovat vähintäänkin huteria ja minusta on suoraan sanottuna todella outoa, että kolme kertaa pidätetty teini laitetaan keskelle hienostopamppujen lapsia. Toki syykin sille selviää sitten lopussa (siis viimeisten 50 sivun aikana, jossa selviää sitten moni muukin asia, joita on ensin vatvottu ensimmäiset nelisensataa sivua). Minulta taisi päästä useampikin syvä huokaus kun yökoulua ja sen jäseniä arvuuteltiin. Se lakkaa olemasta jännittävää aika lailla heti ensimmäisen arvuuttelukerran jälkeen. En kerrassaan syttynyt tälle kirjalle, en laisinkaan.

Lohikäärmeen lento - Anne McCaffrey

Kansi: Michael Whelan

Dragonflight: Volume 1 of The Dragonriders of Pern
Otava
Suom. Sari Karhulahti
1999 (alkup. 1968)
ISBN 978-951-1-15468-0
351 s.
☆☆☆☆☆
Kirjasto

Kirjakaapin avaimen Jonna heitti ilmoille haasteen, joka koskee nostalgisia nuortenkirjoja. Tarkemmat ohjeet haasteen suorittamiseen voi lukea Jonnan blogista, mutta pääpiirteissään haasteen tarkoituksena on lukea nostalgiaa herättäviä lasten- ja nuortenkirjoja sekä sellaisia, joita on itse nuorena lukenut (tai näin ymmärsin, muutoin en olisi tähän haasteeseen tarttunutkaan, sillä minun nuoruudessani kirjastossa ei vielä ollut erikseen nuortenhyllyä, joten luin läpi Koivukylän kirjaston fantasiahyllyn). Heti luettuani haastekuvauksen mieleeni putkahti tämä kirja, joka on kummitellut tosin jo pidempään mieleni perukoilla. Pernin lohikäärmeritareista kertova ensimmäinen kirja on sellainen, jonka luin nuorena uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, en koskaan kyllästynyt sen kanteen, itsepäisiin hahmoihin tai muutenkaan sen seikkailun makuun. Jos joskus tuli sellainen tunne, etten jaksanut tarttua oikein mihinkään, mutta Lohikäärmeen lento oli hyllyssä, se lähti mukaan.

Omapäinen Lessa on menettänyt perheensä murhanhimoisen Laxin hyökkäyksessä. Taivas on ollut hiljainen neljäsataa vuotta, eivätkä linnanherrat enää muista, miksi lohikäärmeritareita pidettiin ennen niin suuressa arvossa. Nyt heistä tuntuu, että koppavat miehet valtaisine lentoliskoineen ovat käyneet vain loisiksi, ja ovat päättäneet hankkiutua eroon koko poppoosta. Taivaanrannassa sykähtelee pahuuttaan punainen tähti, jonka merkitys on painunut aikaa sitten unhoon kaikilta muilta paitsi lohikäärmeritareilta. Nuori F'lar johtaa etsintämatkalla olevaa partiota, jonka tarkoitus on palata pesään mukanaan kaikki mahdolliset emäntäehdokkaat pesän uudelle kuningattarelle. Sattumusten kautta Lessa valikoituu juuri F'larin ehdokkaaksi ja nousee pian kuningattaren ratsastajaksi ja Bendenin pesän emännäksi, sekä F'larin rakastajattareksi kultaisen Ramothin pariuduttua F'larin Mnementhin kanssa.

En tiedä miksi nuorena rakastuin tähän kirjaan niin perusteellisesti. Varmaankin lohikäärmeiden vuoksi, ja ehkä myös siksi, että kirjasta löytyy lemmenkohtauksia, jotka ovat hyvin siistejä mutta pinnan alla (ja varsinkin teinitytön mielessä) varsin tulisia. Lessan ja F'larin suhde ei ole mitenkään maailman parhaiten kirjoitettu, mutta kuitenkin niin hyvin, että se teki minuun vaikutuksen silloin ja riitti vakuuttamaan edelleen. Lessa on itsepäinen, äkkipikainen ja nenäkäs pieni otus, hoikka ja pitkähiuksinen, ja kaikkea, mitä minä nuoruudessani halusin olla. Nyt hän vaikuttaa jopa vähän lapselliselta, mutten ollenkaan ihmettele, miksi Lessa oli niin helppo esikuva ollessani nuori, etenkin kun minä kuuluin siihen joukkoon, joka leijaili pää pilvissä ja haaveili omasta lohikäärmeestä, jolla voisi lentää kouluun, laskeutua koulun urheilukentälle ja näyttää kaikille koulukiusaajille närhen munat. McCaffreyn kirja osui tuolloin juuri oikeaan kohtaan, oikealle lukijalle.

Huomasin tätä lukiessani, että olen kenties lukenut vielä seuraavan osan, mutta kaikki muu on jäänyt minulta lukematta. Taidankin ottaa asiakseni lukea tämän kirjasarjan kokonaan kunhan vain kerkiän. Joka tapauksessa Lohikäärmeen lento on mieletön kirja (älkää uskoko tässä vaiheessa mitään mitä sanon, kysehän oli kuitenkin nostalgiaa herättävistä kirjoista ja tämä jos mikä totisesti toi kylmät väreet pintaan muistellessani yläasteaikojeni huonetta ja kirjastoreissuja maagisen haapametsän läpi, jonka tilalle on rakennettu tätä nykyä parkkipaikka), ei ehkä sieltä kaikkein kultturelleimmasta päästä mutta mahtava kirja yhtä kaikki. Viihdyin tämän parissa tasan yhtä hyvin kuin nuorena, kenties jopa paremminkin, ja suosittelen tätä lämmöllä ainakin kaikille fantasian ja lohikäärmeiden ystäville, mutta miksei kaikille muillekin. Erityisesti toki niille, jotka haaveilevat voivansa lentää lohikäärmeellä kouluun tai jotka pystyvät elävästi kuvittelemaan olevansa Arwen kulkiessaan pitkin kirkkaankeltaisten haavanlehtien peittämää metsäpolkua. Ah, nuoruus!

Julma maa - Moira Young

Blood Red Road
Otava
Suom. Tarja Kontro
2011
ISBN 978-951-1-25044-9
382 s.
☆☆☆
Kirjasto

Youngin Julma maa pisti silmään jo tullessaan, mutta mielenkiinto on vain kasvanut ajan saatossa sillä kaikki, jotka tämän ovat lukeneet, ovat tätä myös kehuneet. Ehkä sukelsin kirjaan liian suurin odotuksin tai jotain, sillä minuun tämä ei tehnyt ihan niin suunnattoman vallatonta vaikutusta kuin toivoin.

Julma maa sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen, että ihmiset ovat ehtineet jo unohtaa teknologian, joka heillä on joskus ollut. Meidän aikalaisiamme he kutsuvat romuttajiksi ja halveksuvat kaikkea meidän ajaltamme olevaa välineistöä. Saba ja Lugh ovat talvipäivän seisauksena syntyneet kaksoset, jotka ovat tähänastisessa elämässään olleet erottamattomat. Perheeseen kuuluu myös taivaisiin tuijotteleva isä sekä pikkusisko Emmi, joka on Saban mielestä todella raivostuttava ja jota Saba syyttää näiden äidin kuolemasta. Eräänä päivänä aavikolta saapuu joukko mustiin verhoutuneita ratsastajia, jotka vievät Lughin mennessään. Saballe ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pelastusretkelle, riippakivenään Emmi, joka ei suostu tekemään yhtään mitään, mitä käsketään. Tyttöjen matka on vaaroja täynnä ja Saba saakin matkallaan lempinimekseen Kuoleman enkeli. Kuvioihin kuuluu myös hehkeän komea Jack, joukko vapaita haukkoja sekä yksi harvinaisen nerokas korppi.

Juonellisesti Julma maa onkin mieletön. Saban ja Emmin tarina etenee vauhdikkaasti ja kohti loppuhuipennusta, jäämättä jumiin matkalla. Ehkä kaiken ei olisi tarvinnut olla niin nopeaa ja yksioikoista, mutta suotakoon esikoiskirjailijalle moinen. Kansi on vähintäänkin sopiva ja luo oikeanlaista henkeä kirjaan. Kirjoitustyyli on todella omaperäinen. Dialogia ei ole eroteltu muusta tekstistä mitenkään, vaan kaikki on pötkössä. Lisäksi kaikki kerrotaan nykyhetkessä, mitä juuri nyt tapahtuu, ja se vaati totuttelemista pidemmän tovin. Kaikille tämä ei varmasti uppoa ja hetken jo pelkäsin kuuluvani niihin, jotka eivät kertakaikkiaan pääse liian hankalasta kirjoitustyylistä yli, mutta pääsinpäs sentään.

Kaikkein eniten hammasten kiristelyä aiheutti kuitenkin kirjan päähenkilö, Saba. Ei ehkä loppua kohti enää niin, mutta alkuun en halunnut mitään muuta niin paljon kuin kuristaa Saban ja päästää Emmin päähahmoksi. Saba on kyllä kovanaama, oikein todella kova onkin, mutta hän on myös pikkumainen, lapsellinen ja ärsyttävä. Hän kiukuttelee pienistäkin asioista ja sättii ihan turhaan pikkusiskoaan. Vielä epäuskottavampaa oli, kun muut sivuhahmot asettuivat suoraan poikkiteloin Saban kanssa ja Emmin puolelle, vaikka tunsivat molemmat ihan yhtä huonosti. Toisaalta sivuhahmojen suorapuheisuus on todella hyvä juttu, sillä muutoin olisin varmaan kihissyt penkissäni ja ihmetellyt, miksei kukaan sano sille?! Mutta kovin realistista se ei kuitenkaan ole.

Sinä ja minä sitten joskus - Jay Asher & Carolyn Mackler

Kansi: Anna Wolf / Corbis / SKOY

The Future of Us
Otava
Suom. Laura Honkasalo
2011
ISBN 978-951-1-26310-4
317 s.
☆☆
Kirjasto

Siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Kanssani otettiin puheeksi suomentajan merkitseminen ylläoleviin tietoihin ja mietin pitkään, tulisiko tämä vaikuttamaan lukukokemukseeni. Kaikki tiedot, mitä kirjoista yleensä listaan, ovat minulle merkityksellisiä työni kannalta, sillä blogini on minulle myös työkalu jota käytän esimerkiksi kirjavinkkauksia valmistellessani. En mainitsisi kansitaiteilijaa, ellei kansitaide olisi minulle niin tärkeää. En lue rumia kirjoja, en vain pysty siihen. Vielä kun avaan kirjan, ruma kansi huutelee minulle. Päätin merkitä suomentajan, koska sitä minulta pyydettiin ja koska se on kohteliaisuussääntöjen mukaista. Tässä tapauksessa käännöksen taso kuitenkin vaikutti koko kirjan lukukokemukseen ja nautittavuuteen (ei tosin ainoana asiana). Käännös ei ole surkea (vrt. Arséne Lupinin ikuvanhat suomennokset) mutta selvästi keskivertoa huonompi.

En ole ennen kiinnittänyt suomennoksen laatuun juurikaan huomiota, ellei se sitten ole tasoa Assassin's Creed: Black flag, jossa suomennokseen oli jätetty saksankielisestä käännöksestä substantiivien isot alkukirjaimet. Sellainen häiritsee niin paljon, ettei sitä voi olla huomaamatta. Tämän kirjan kielihäröilyt sen sijaan olisivat luultavasti jääneet huomaamatta. En tykkää anglismeista vaikka sorrun niihin usein itsekin. Paikoin huomasin ihmetteleväni tönkköä kieltä tai jotakin hassua ilmaisua ja tajusin, että kun ajattelin sen sanasta sanaan englanniksi, se kuulosti paljon järkevämmältä. En aio jatkossakaan katsoa kirjan kääntäjää ennen kuin lainaan tai ostan jonkun kirjan, mutta tulevaisuudessa Laura Honkasalon nimen näkeminen saattaa herättää minussa levottomuutta. Tätä tämmöistä en halunnut enkä halua vieläkään.

Palatakseni kuitenkin aiheeseen, eli itse kirjaan, Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu vuoteen 1996, jolloin netti ei vielä kuulunut kansalaisoikeuksiin eikä kovin monella (kuten vaikka meidän perheellä) sellaista ollut. Jos halusi roikkua netissä, ei voinut puhua puhelimessa, koska netti käytti puhelinlinjaa ja vaikutti suoraan puhelinlaskuun. Modeemit olivat kömpelöitä ja äänekkäitä vehkeitä, netti oli uskomattoman hidas (muttei yhtä hidas kuin meillä nykyään, heh heh), eikä sellaista sivua kuin Facebook keksittäisi vielä miltei kymmeneen vuoteen. Emma ja Josh kuitenkin eksyvät Facebookiin ihmeen kaupalla vuonna 1996, nuoruusvuosiensa kaaoksessa. Hetken he uskovat sen olevan jotakin mukahauskaa pilaa, mutta pian heille käy selväksi, että muokkaamalla tätä hetkeä he muokkaavat myös tulevaisuuttaan.

Facebookin kaltainen sosiaalinen media vanhenee, ja se vanhenee nopeasti. Tässäkin kirjassa - joka ei ole kuin kolme vuotta vanha - on jo sellaisia asioita jotka pistävät silmään, kuten aikoja sitten haudatut Tökkäykset. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita, erityisesti alussa oleva kohtaus jossa Emma valitsee uudelle tietokoneelleen näytönsäästäjää, eikä osaa päättää ympäriinsä valuvien putkien ja tiililabyrintin välillä. Itselläni oli tiililabyrintti niin kauan kuin se koneelta löytyi ja siihen Emmakin päätyy. 

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Joshin ja Emman suhteella. He ovat olleet parhaita kavereita pikkulapsesta saakka, mutta eräänä marraskuisena iltana Josh ymmärtää asiat pahasti väärin ja aiheuttaa Emman etääntymisen. Jotain sähköä heidän välillään kuitenkin on, sillä vaikka molemmat yrittävät jatkaa elämäänsä tahoillaan, jokin ajaa heitä jatkuvasti yhteen. Facebookista tulee heidän yhteinen salaisuutensa.

En tykännyt Emmasta, en sitten pätkääkään. Hänessä ei ole mitään sympaattista. Hän rutisee ja itkee jatkuvasti, valittaa ja on muutenkin perinjuurin rasittava. Hän ei osaa päättää mitään eikä ole mihinkään koskaan tyytyväinen. Suorastaan toivoin, että tämä kirja päättyisi eri tavoin kuin niin moni muu nuortenkirja. Josh sentään oli ihan siedettävä hahmo, vaikka vähän reppana ehkä. Jostain syystä en syttynyt tälle kirjalle alkuunkaan.

Terveisin äiti - Alice Kuipers

Kansi: Andy Crawford, Getty Images

Life on the Refrigerator Door
Otava
Suom. Katariina Kaila
2007
ISBN 978-951-1-22031-2
233 s.
☆☆☆
Kirjasto

Luin Terveisin äidin tänään kotimatkallani, joka nykyisellään kestää suunnilleen tunnin. Se kertonee jotakin tämän kirjan nopealukuisuudesta, muttei kannata erehtyä sekoittamaan nopeutta helppouteen. En edes tiedä miten tämä kirja päätyi lukulistalleni, mutta eilen siitä tein varauksen ja tänään se saapui. Nyt olen lukenut sen, enkä ihan rehellisesti osaa sanoa oliko se hyvä vai huono. Kansi kertookin jo itse asiassa kirjan sisällöstä enemmän kuin osaisi arvatakaan.

Tarina kertoo siis Clairesta, jonka elämän pitävät kiireisenä koulu, ystävät, pojat ja muut harrastukset, sekä Clairen äidistä, kiireisestä kätilöstä, yksinhuoltajasta joka pyörittää arkea muttei tunnu olevan koskaan kotona. He viestivät toisilleen jääkaapin oveen jätettyjen lappujen välityksellä ja Terveisin äiti koostuukin pelkästään näistä lappusista, muuta kerrontaa ei ole. Sitten Clairen äiti sairastuu rintasyöpään ja viestien sävy muuttuu.

Tämä ei ole kirja, jota kannattaa lukea bussissa. Tekstiä on niin vähän ja se vaatisi oikeastaan niin paljon henkistä panostusta lukijalta, ettei julkisella paikalla lukeminen ole mahdollista. Minulta epäilemättä meni kirjan tunnelma täysin ohi, sillä minuun tämä ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Claire vaikuttaa tytöltä, jolla on elämä, paras kaveri nimeltä Emma, poikaystävä Michael, pupu Peter, koulu ja hyvät arvosanat, isä joka asuu muualla mutta välittää silti Clairesta. Mutta Claire jää lukijalle vieraaksi, sillä lappusten perusteella ei voi oppia tuntemaan ketään. Clairen ja tämän äidin kirjeenvaihto vaikuttaa sellaiselta, että kuka tahansa äiti-tytär -pari voisi sitä käydä. Ei tosin ehkä lappusin, vaan suoraan. 

Rehellisyyttäkin lapuissa silti on. Vaikka Clairen äidin tila heikkenee, heillä on riitoja joita he pyytävät toisiltaan anteeksi, toivomuksia ja tarpeita, jotka kirjataan lapulle kun aikaa näkemiseen ei ole. Claire niskoittelee, sillä 15-vuotias on liian nuori jäämään yksin, kun äiti joutuu käymään kemoterapiassa. Äiti puolestaan väsyy, salailee ja valehtelee asioista, ettei järkyttäisi pikku tyttöään, jonka tietää olevan aivan liian nuori kohtaamaan mitään tällaista.

Tykkään dialogipainotteisesta tarinankerronnasta (jonka vuoksi olenkin varmaan hullaantunut Rainbow Rowellin kirjoihin niin perin), mutta rajansa kaikella. Uskon että Clairen ja tämän äidin päiden sisään olisi ollut helpompi päästä perinteisemmin keinoin, nyt jouduin pakottamaan itseni tuntemaan mukana, kun Claire käy läpi äitinsä sairautta, lukee kirjoja ja katsoo vertaistukiryhmien tuottamia tietopaketteja. Jotain runollisen kaunista tässä kirjassa epäilemättä on ja se antaa mahdollisuuden kurkistaa perhesuhteeseen keskellä aukikääriytyvää tragediaa. Voisin kuvitella, että tästä kirjasta saattaisi olla apua, mikäli omaan perheeseen osuisi jotakin saman kaltaista. Tai sitten ei.

Varistyttö - Erik Axel Sund

Kråkflickan
Otava
Suom. Kari Koski
2014
ISBN 978-951-1-27183-3
415 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Varistyttö pisti silmään kantensa vuoksi Otavan muutoin aika pehmoisen pyöreästä katalogista viime keväänä (puhumattakaan syötävän komeasta kirjailijakuvasta). Jostain syystä tartuin siihen vasta nyt, loman viimeisinä päivinä. Loppuun tämän luin tosin Peijaksen ensiavussa viillettyäni peukalon halki (juuri kun kirjassa oli jännät paikat, minulla on tapana yleensä paeta jonnekin, vessaan tai välipalan tekoon kun jännitys käy sietämättömäksi, tällä kertaa kohtalokseni koitui kovakuorinen auringonkukkasämpylä ja siitä tuloksena kuusi tikkiä). Onneksi olin käynyt ostamassa aiemmin päivällä toisen osan, sillä odotusaika - kuten varmaan tiedätte - voi joskus venyä yllättävän pitkäksi.

Varistyttö sijoittuu Ruotsiin ja kertoo rikoskomisario Jeanette Kihlbergistä sekä psykoterapeutti Sofia Zetterlundista. Metroaseman tuntumasta löytyy jätesäkissä poika, jonka alkuperää tai identiteettiä kukaan ei tiedä. Pian Jeanettelle selviää, ettei ketään myöskään juuri kiinnosta, vaikka lapsia alkaa löytymään useampiakin - nämä kun eivät ole ruotsalaisia, vaan laittomia maahanmuuttajia. Sofia puolestaan haluaisi keskittyä oikeisiin potilaisiin, Victoria Bergmaniin sekä Sierra Leonessa lapsisotilaana ollut Samuel Bai. Molemmilla vaikuttaisi olevan monipersoonahäiriö, jota Sofia pitää mielenkiintoisempana kuin muita potilaitaan, rikkaita ruotsalaisia jotka valittavat muka-ongelmistaan.

Jostain syystä ruotsalaiset dekkarit osuvat minun makuuni. Tykkäsin Stieg Larssonista ja seuraavat Lars Keplerit odottelevat lukemistaan ja nyt sitten vielä tämä. Tulin ymmärtäneeksi, että tämä kansi herättää joissakin lukijoissa vastenmielisyyttä, mutta minussa ei. En ole aiemmin törmännyt Carl Larssonin töihin eivätkä hänen kuvansa herätä minussa mitään tunteita, joten en osannut yhdistää ennen kuin joku tästä mainitsi. Kyllä dekkarissa täytyy olla häiriintynyt kansi, eihän se muuten viehätä.

Varistyttö on oikein vetävä ja alkuun vähän hämääväkin. Tekijä tosin paljastetaan kirjailijoiden toimesta jo aika varhain, ja sen jälkeen sai oikein pidätellä, ettei olisi lyönyt itseään kirjalla päähän kun tutkijoiden päätelmät kiertävät kehää. Loppuvaiheessa tosin ilmenee jotakin, joka tekee kehäpäätelmien seuraamisesta ihan mielekästä. Kauhistuttavahan Varistyttö on, kun puhutaan pedofiliasta ja insestistä, mutta kuten olen aiemminkin tainnut mainita, se tuntuu olevan ainoa aihe joka enää nykyisin kohahduttaa. Jos haluaa kirjallaan aiheuttaa shokkireaktion, siihen on sisällytettävä pedofiliaa ja/tai insestiä, mieluiten toki molempia. Mitään uutta Varistyttö ei siis siksi tuo kehiin. Monipersoonahäiriö on muuten mielestäni yksi ahdistavimpia psyykkisiä sairauksia ja tässäkin kirjassa käy hyvin ilmi miksi näin on.

Sininen huone - Mila Teräs

Otava
2006
ISBN 978-951-1-20869-3
312 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sigrid on nuori ja kaunis, vain 17-vuotias. Lukio on jäänyt kesken, mutta Sigridillä on työ taideliikkeessä, jota hän rakastaa, sillä hän harrastaa maalausta itsekin. Hän on ihan tavallinen tyttö tavallisesta perheestä, jolla on ihana poikaystävä Sampsa. Eräänä aamuna Sigridin maailma pyörähtää kuitenkin perusteellisesti katolleen, kun puikon päästä häntä tuijottaa positiivinen merkki. Sigrid on raskaana ehkäisypillereistä huolimatta. Hän ei tiedä kenelle voisi kertoa asiasta tai edes miten, puhumattakaan siitä, että hänen on nyt päätettävä pitääkö lapsi vai ei. Valtava vastuu asettuu asumaan Sigridin harteille.

Mila Teräksen teos käsittelee todella hienosti nuoren äidin sisällä myrskyävää tunteiden merta, yhteiskunnan ennakkoluuloisia asenteita ja perheen suhtautumista vielä lapsena näkemänsä tyttären raskauteen. Sigrid on 17-vuotiaaksi yllättävän kasassa ja valmis pitämään huolta pienokaisesta, joka kasvaa hänen sisällään. Sampsa ei ymmärrä Sigridin päätöstä pitää lapsi, joten hänen ainoaksi vaihtoehdokseen jää lampsia ulos Sigridin elämästä. Ainakin joksikin aikaa.

Kirjassa käydään läpi raskauden eri vaiheita, paikkoja joissa täytyy käydä, ihmisiä, joiden kanssa täytyy sopia tapaamisia ja lopulta se itse väistämätönkin, synnytyssali ja mitä sen jälkeen tulee. Teräs ei mässäile yksityiskohdilla ja päästää päähenkilönsä helpolla, mutta selväksi silti käy se, ettei synnyttäminen mitään ihan lastenleikkiä ole. Käytännön asiat kuitenkin hoituvat kirjassa vähän niin kuin siinä sivussa, sillä pääosaan nousee Sigrid ja tämän oma lapsuus, isä, joka on menehtynyt Sigridin ollessa vasta nuori. Yllättäen Sigridin äiti ei ole se, joka tulevasta mummoudestaan ilahtuu, vaan Sigridin isäpuoli, joka heltyy tyttärensä ahdingon edessä.

Tykkäsin Sinisen huoneen eheydestä ja siitä, kuin Sigrid ei hajoa kappaleiksi, vaikka yksi hänen elämänsä suurimmista tapahtumista on kääriytymässä auki paljon ennen kuin hän olisi itse sitä toivonut. Hän käsittelee elämäänsä hyvin aikuismaisesti ja suhtautuu jopa häntä vähätteleviin hoitajiin paljon rohkeammin kuin moni aikuinen nainen. Tosin aikuisten naisten ei tarvitsisi sietää samanlaista kohtelua kuin Sigridin, jota paheksutaan niin suvun kuin ammattilaistenkin taholta. Häntä todella käy paikoittain jopa sääliksi, niin suorapuheisia jotkut uskaltavat olla - onhan Sigrid kuitenkin vain nuori tyttö, mistään mitään tietämätön. 
Käsitelläänpä kirjassa sivulauseessa sitäkin, millaista on kun lapsi ei tartu, vaikka kaikkensa tekee.