6. joulukuuta 2016

Vuosi 2017 ja mitä se tuo tullessaan

Huh mikä vuosi, eikä se ole vielä edes ohi!

Hyvää 99-vuotispäivää, Suomi! Täällä meillä on -9 astetta pakkasta, ei juurikaan lunta. Sisällä on lämmin ja tuoksuu kahvilta. <3

Olen viettänyt tämän vuoden kärsien masennuksesta ja uupumuksesta. Vuosi ei ole ollut helppo, etenkään, kun totaalinen uupumus vei kyvyn keskittyä ja sitä myötä kyvyn lukea. Lukeminen on peikolle henkireikä, joten voinette kuvitella, kuinka hankalaa esimerkiksi stressin purkaminen on ollut, kun kaikkein paras keino siihen on ryövätty.

Niille, jotka seuraavat lukevaa peikkoa Facebookissa, tämä ei tule yllätyksenä, mutta päätin, että ensi vuonna lukisin vain ja ainoastaan Goodreadsin Best Books of 2016 -voittajat. Tekemistä siinäkin on, sillä kategorioita on 20.

Harmikseni huomasin tänään voittajia katsellessani, että fantasia-kategorian voitto meni J. K. Rowlingin nimellä myydylle Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmäkäsikirjoitukselle. Rakastin nuorena Harry Pottereita ylitse kaiken. Kirjoja tuli seitsemän ja muutama kirja oheen, mutta nyt koko sarjasta on mennyt maku. Uutta kirjaa puskee jatkuvasti ja kirjastossa kun työskentelen, käsieni alta kulkee ihan jatkuvasti miltei identtisiä leffaoppaita ja ties mitä "tietokirjoja", joiden ainoa tarkoitus on kääriä mahdollisimman paljon rahaa. Tällainen meininki ei maistu peikon suussa hyvältä, joten niinpä jätä tuon Kirotun lapsen lukematta ja luen sen sijaan kaikki muut fantasia-kategorian Top 10 -listalle päässeet. Siitäs saatte, Rowling ja kumppanit.

Lopullinen lukulista on siis seuraavanlainen (linkit johtavat kirjojen Goodreads-sivuille):

Fiktio: Liane Moriarty - Truly Madly Guilty
Mysteeri & trilleri: Stephen King - Mr. Mercedes (voittaja oli sarjan 3. osa, End of Watch)
Historiallinen: Colson Whitehead - The Underground Railroad

Fantasia, top 10 (muut kuin ensimmäiseksi sijoittunut):
V. E. Schwab - A Gathering of Shadows - Luettu! 
Brandon Sanderson - The Final Empire (voittaja oli sarjan 6. osa, The Bands of Mourning)
Karen Marie Moning - Darkfever (voittaja oli sarjan 8. osa, Feverborn)
Patricia Briggs - Moon Called (voittaja oli sarjan 9. osa, Fire Touched)
Charlie Jane Anders - All the Birds in the Sky
Ilona Andrews - Magic Bites (voittaja oli sarjan 9. osa, Magic Binds)
Amy Harmon - The Bird and the Sword
Anne Bishop - Written in Red (voittaja oli sarjan 4. osa, Marked in Flesh)
Darynda Jones - First Grave on the Right (voittaja oli sarjan 10. osa, The Curse of Tenth Grave)

Romantiikka: Colleen Hoover - It Ends With Us
Sci-fi: Pierce Brown - Red Rising (voittaja oli sarjan 3. osa, Morning Star)
Kauhu: Joe Hill - The Fireman
Huumori: Amy Schumer - The Girl with the Lower Back Tattoo
Tieto: Lin-Manuel Miranda, Jeremy McCarter - Hamilton: The Revolution
Muistelma & omaelämäkerta: Paul Kalanithi - When Breath Becomes Air
Historia & elämäkerta: William Shatner - Leonard: My Fifty-Year Friendship with a Remarkable Man
Tiede & teknologia: Frans De Waal - Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are?
Ruoka & keittokirjat: Chrissy Teigen - Cravings: Recipes for All the Food You Want to Eat
Sarjakuvat: Sarah Andersen - Adulthood is a Myth
Runot: Amanda Lovelace - The Princess Saves Herself in this One
Goodreads-kirjailijan debyytti: Alwyn Hamilton - Rebel of the Sands
Nuorten aikuisten fiktio: Ruta Sepetys - Salt to the Sea
Nuorten aikuisten fantasia: Sarah J. Maas - A Court of Thorns and Roses (voittaja oli sarjan 2. osa, A Court of Mist and Fury)
Lastenkirjallisuus: Rick Riordan - The Hidden Oracle
Kuvakirja: Mo Willems - The Thank You Book

Tulen lukemaan näitä kiinnostavuusjärjestyksessä ja epäilemättä osa jää lukematta (esimerkiksi tuo äärettömän ruma kuvakirja), mutta se on ihan OK! Kaikkea ei voi, eikä tarvitse lukea. Hengitä, peikkoseni, hengitä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvää joulunalusaikaa!

25. marraskuuta 2016

JHT : Musta lammas - Mikko Aaltonen

Kansi: Nana Simelius
Otava
2016
ISBN 978-951-1-29117-6
461 s.

Oma

Täytin marraskuun 15. 28-vuotta. Olin katsellut tämän kirjan mainoksia jo pitkään vähän sillä silmällä, mutten ollut kehdannut ostaa sitä (kirjojen hinta Suomessa, siitä on puhuttu jo moneen kertaan). Päätin kuitenkin synttäreideni kunniaksi hemmotella itseäni ja ostaa kovakantisen, kotimaisen uutuuskirjan, huolimatta siitä, ettei minulla oikeastaan ole varaa näihin kullanarvoisiin painettuihin kappaleisiin.

Eräs ystäväni joskus sanoi, ettei kenenkään pidä hävetä mitään musiikkia, jota kuuntelee. Musiikin kuuntelemisesta kuuluu tulla hyvä olla, eikä sillä ole väliä, kuka artisti sen hyvän olon tuottaa. Jos minulle olisi 13-vuotiaana sanottu, että tulen vielä joskus kuuntelemaan suomiräppiä, olisin varmasti nauranut ja kovaa. Edustin (ja edustan edelleen) niitä pitkätukkia ja hevareita, joita Jare niin kovin tykkää kirjassaan haukkua (olkoonkin, että esim. Jonne Aaron ja Apocalyptican pojat saavat kyllä tässä kirjassa rispektiä). En olisi uskonut, että ikinä hurahtaisin johonkin näin - ainakin päällisinpuolin - kertakaikkisen pöllöön.

Cheek artistina nousi tietoisuuteeni Timantit on ikuisia -biisillään ja Vain elämää -esiintymisellään. Sittemmin olen kuunnellut hänen musiikkiaan laajemminkin, ja huolimatta tietystä rap-musiikille ominaisesta lesoilusta ainakin joissakin biiseissä on sellaisia viestejä ja merkityksiä, jotka iskevät myös tämmöiselle melkein kolmikymppiselle tädille ihan kotiin. Esimerkiksi Niille joilla on paha olla muistuttaa hyvin siitä, että synkätkin ajat kestävät vain jonkin aikaa, ja sitten aurinko paistaa taas. Vihaajat vihaa opettaa ylpeyttä omasta tekemisestä. Negatiivista palautetta tulee aina, ihan sama mitä teet, mutta jos teet parhaasi niin saat olla ylpeä eikä anteeksi tarvitse pyydellä. Sellaista asennetta Suomeen kaivattaisiin enemmänkin.

Mitä tulee tähän elämäkertaan - miksi on ok kirjoittaa elämäkerta kolmekymppisenä, ei tämä vielä ole hei ohi? - olin yllättynyt monella tapaa. Kirjassa puhutaan ensisijaisesti Jaren urasta, työnteosta, mielisairaudesta (klikinsäästäjä: kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja kavereista - niistä, jotka jollain tapaa kuuluvat rapmaailmaan. Olen aina kehunut tätä piirrettä kaikissa bändikerroissa ja muissa, eikä se tässäkään ollut huono. Ehkä jotenkin ajattelin, että tässä olisi puhuttu Jaren yksityiselämästä enemmänkin, sillä hän viittaa biiseissään tosi usein elämänsä tapahtumiin. Niihin ei kuitenkaan juuri puututa pääpiirteitä syvemmin. Mutta mikäli Jaren ura kiinnostaa, tässä se on koottuna ja tarkasti.

Rapin maailma on minulle todella vieras. En tunnistanut Jaren mainitsemista artisteista ketään (no okei, Kanye Westin, mutta hänetkin täysin ulkomusiikillisista syistä). Jaksoin kuitenkin lukea kirjan siitä huolimatta alusta loppuun, Vaikka julkisuudessa Cheekinä tunnettu miekkonen on ylpeä, kopea, ehkä vähän kusipäinenkin, yksityiselämän Jare on neuroottinen, työhönsä addiktoitunut, kovilla panoksilla jatkuvasti pelaava tyyppi, jolle mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Jarea sen enempää puolustelematta, tämä kirja antaa ymmärtää, että hänkin on vain ihminen.

6. marraskuuta 2016

Gemina - Amy Kaufman & Jay Kristoff

Knopf
2016
ISBN 978-0-553-49915-5
659 s.

Oma
Illuminae

Edellisestä blogikirjoituksesta alkaa olla jo niin kauan, että tässähän rupeaa ihan mietityttämään osaanko edes enää. Ihan hirmuisen iso kiitos kaikille teille, jotka ette ole kuitenkaan lukevaa peikkoa hyljänneet hiljaisuudesta huolimatta! Kenties jotkut teistä ovat seurailleet peikon Goodreads-tiliä ja huomanneet, että jonkin verran (sarjakuvien) lukemista on tänäkin vuonna tapahtunut, vaikkei se täällä blogin puolella juurikaan ole näkynyt.

Goodreadsin tilastojen mukaan olen lukenut tänä vuonna 69 kirjaa ja olen 100 kirjan vuositavoitteestani 15 kirjaa jäljessä. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan juuri nyt ole minulle tärkeitä. Pian on uusi vuosi ja uudet tavoitteet, keskitytään sitten niihin. Pyrin edelleen siihen, että lukeminen olisi jälleen hauskaa ja nautinnollista, enkä edes mieti sitä, että suunnilleen puolen vuoden kuluttua pitäisi olla jo taas vinkkauskunnossa. En mieti sitä yhtään. En.

Sen sijaan olen keskittynyt lukemaan kirjoja, joista aidosti innostun. Jotka eivät edes kaukaa haise tippaakaan työlukemiselta. Illuminaen jatko-osa Gemina on juuri tällainen teos. Huolimatta statuksestaan, Gemina sijoittuu toiselle laidalle universumia, siinä on eri päähenkilöt ja täysin eri tapahtumapaikat kuin Illuminaessa. Gemina sijoittuu warp station Heimdallille. Heimdalin päällikön tytär Hanna Donnelly on valmistautumassa Terra dayn juhlintaan uskomattoman komean poikaystävänsä kanssa. Samaan aikaan toisaalla aluksella Nik Malikov kasvattaa setänsä kanssa hallusinogeenista limaa tuottavia alieneita, niin kuin huumekauppaa harjoittavilla House of Knivesin mafiosoilla on tapana.

Kaikki menee hetkessä pieleen, kun Nik pakotetaan salakuljettamaan alukseen kontti, josta kuoriutuu todella ikävä yllätys. Heimdalin sekä Illuminaesta tutun Hypatian kohtalo joutuu uhatuksi, sillä pian aluksessa riehuu karanneiden alieneiden lisäksi myös asein varustettuja erityisjoukkoja, joiden ainoa tehtävä on huolehtia siitä, että Heimdalin madonreika on tarpeeksi stabiili saattamaan matkaan lähestyvän drone-armeijan - henkilövahingoista viis.

Gemina ei ole laisinkaan niin trillerimäinen kuin Illuminae, mutta edelleenkin hyvin toiminnantäyteisellä otteella mennään. Taistelukohtauksia on runsaasti ja Gemina hyödyntää samanlaista mielikuvituksekasta ja leikkisää taittoa kuin Illuminaekin. Kirjaa saa välistä pyöritellä ihan tosissaan käsissään pystyäkseen lukemaan kaikki tekstit. Rakastin tätä kirjaa vähintään yhtä paljon kuin Illuminaeta, mutta kaikkein eniten haluan tietää, kuinka nämä kaksi tarinanhaaraa nivoutuvat lopulta yhteen. <3

8. lokakuuta 2016

Voro - Janne Kukkonen

Like Kustannus
2016
ISBN 978-952-01-1319-3
280 s.

Oma

Aloitin suunnilleen vuosi sitten projektin, jossa tavoitteena oli tutustua sarjakuvien nykytarjontaan paremmin. Kyseessä oli aineistolaji, josta en tiennyt juuri mitään (enkä voi väittää vieläkään olevani mikään asiantuntija, kunhan nyt tiedän nimeltä muutaman sarjan), ja työkaverini osoitti tämän puutteen aiheuttamat jäljet työssäni. Niinpä otin, ja päätin perehtyä asiaan hiukan paremmin, joskaan aika ei riitä syventävään sarjakuvatutkimukseen.

Tajusin kuitenkin, että kotimainen sarjakuva on jäänyt melko vähälle huomiolle kuluneen vuoden aikana. Oikeastaan ainoat kotimaiset sarjakuvat joita säännöllisen epäsäännöllisesti seuraan ovat Mummo ja J.P. Ahosen työt. Kun siis huomasin tämän varsin herkullisen näköisen sarjakuva-albumin internetin aalloilta, päätin oitis tilata sen omaksi (huomaatteko, yritän edelleen kantaa korteni kekoon Suomen kuolevan kirja-alan puolesta). Albumin saatuani nielaisin sen yhdeltä istumalta ja tässä sitä nyt ollaan, Goodreadsin mukaan kaksi kuukautta myöhemmin, kirjoittamassa arviota. Ai miten niin muka tässä olisi nyt parantamisen varaa ja kunnolla?

Lilja haaveilee mestarivarkaan urasta, mutta hänen maailmansa on häntä vastaan. Hän on pieni, mutta ketterä tyttönen, jota kiltamestari kertakaikkiaan halveksuu koko sydämellään. Liljaan uskoo oikeastaan vain hänen oppi-isänsä, muttei vanhalla kääkällä ole oikein vaikutusvaltaa auttaa Liljaa urallaan eteenpäin. Niinpä Lilja päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja muutaman mutkan kautta Lilja päätyy kolmen kuninkaan aarteen jäljille.

Kukkosen sarjakuva on joutuisaa, menevää, tilavaa. Hän kuvaa liikettä hyvin ja pitää tunnelman hyppysissään. Paikoin Liljan alkuvaiheet toivat mieleen klassikkopelin nimeltä Thief, jonka ihan ensimmäiset tehtävät ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, jotka Lilja kohtaa. Mielleyhtymä oli kuitenkin (ainakin minulle itselleni) vain positiivinen ja kannusti lukemaan eteenpäin. Voroa lukiessa sai muutamassakin kohtaa pidätellä ihan hengitystään, kun Lilja oli niin hilkulla keikahtaa tai tipauttaa jotakin.

Juonensa puolesta Voro on loistava, joskin vähän turhan selvästi ensimmäinen osa. ~.n En kuitenkaan tästä mitenkään pahastunut, sillä Kukkosen tyyli ja tarinankerronta olivat niin loistavia, että tätä jäi janoamaan lisää. Mielellään ennemmin kuin myöhemmin, kiitos!

14. elokuuta 2016

Jäälohikäärme - George R. R. Martin

Kirjava
2016 (Alkup. 2014)
Suom. Satu Hlinovsky
ISBN 978-952-5802-12-2
118 s.

Kirjasto

Voisi kenties lievästi ilmaisten sanoa, että lukujumi jatkuu edelleen. Luen todella vähän, ja ne vähät mitä luen, eivät ole juuri inspiroineet kirjoittamaan postauksia. Tuntuu, ettei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi sanonut. Ei ole alkuperäisiä mielipiteitä, jotka eroaisivat jotenkin joukosta. Toistelen vain sanoja, joita olen nähnyt muiden käyttävän. Siinäpä kirjablogistin kriisi pähkinänkuoressa.

Syksy lähenee ja tänä vuonna kirjavinkkauskiintiöni hoitaa joku toinen, sillä en itse siihen hommaan vielä kykene. Minulla on vinot pinot kirjoja luettavana, mutta mikään niistä ei kutsu. Aloitan jonkun ja totean, ettei minua kiinnosta lukea taas kerran jotain sellaista, mitä olen jo lukenut tuhanteen kertaan aikaisemminkin. Anteeksi vain, mutta lyyrinen kieli ei pelasta perinpohjin tyhjiin kaluttua juonta.

No, päätin hetkeksi herätä sarjakuvista rakentamastani pesästä ja lukea jotain ns. "oikeaa", jota kehtaa vaikka vinkatakin. Martin on hyvä kirjailija, vahva tekijä. Olen lukenut Tulen ja jään laulusta kaksi ensimmäistä osaa (englanniksi), joten tiesin vähän, mitä odottaa. Jäälohikäärme on selvästikin nuoremmalle yleisölle tarkoitettu. Kirjassa on runsas kuvitus ja vain muutamia kokonaisia aukeamia tekstiä. Fantasiamaailmoista innostuneille, lukemista vasta aloitteleville tai jo jonkin verran osaaville, tässä on oikein loistava seikkailutarina. Sanottakoot nyt kuitenkin sen verran, että Martinille ominaiseen tyyliin kuolemaltakaan ei ihan onnistuta välttymään.

Päähenkilö on pikkuinen tyttö, Adara, joka on syntynyt keskellä kylmintä talvea. Hänen äitinsä menehtyi synnytyksessä ja Adaraa pääsi pakkanen puraisemaan niin, ettei kylmyys haittaa häntä kuten muita ihmisiä. Adara tutustuu jäälohikäärmeeseen, myyttiseen olentoon, joka ilmestyy taivaalle vain kaikkein tiukimpien pakkasten aikaan. Maailmassa soditaan, ja Adara perheineen uhkaa jäädä sodan - ja sodassa lentävien, tulta syöksevien mutta kylmänarkojen lohikäärmeiden - jalkoihin.

Ihan pienenpienille lapsille en tätä suosittelisi, mutta 3.-6. luokkalaisille kylläkin.

18. toukokuuta 2016

Mätä - Siri Pettersen

Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-528-7
499 s.

Arvostelukappale
Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi oli ihan mieletön lukukokemus. Rakastin sen hahmoja ja maailmaa, sekä siinä olevaa mytologiaa. Hihkuin innosta, kun huomasin, että toinen osa tulee ja vielä enemmän, kun huomasin, että kolmas osa tulee vielä tämän vuoden aikana. Syksy ei noin niin kuin yleensä ole mikään suosikkivuodenaikani, mutta jos saan käsiini tämän sarjan viimeisen osan, uskon selviäväni syksystä jälleen hengissä. Varoitettakoon, että niille, jotka eivät ole vielä lukeneet sarjan ensimmäistä osaa (hyi hyi), tässä tekstissä on spoilereita. Älkää siis spoilaantuko, vaan painukaa lukemaan ensimmäinen kirja. Mitä pikemmin, sitä parempi!

Mätä jatkaa siitä, mihin Odininlapsi jäi. Hirka on matkustanut Korpinkehän kautta pois Yminmaasta suojellakseen Rimeä, omiensa pariin tänne meidän maailmaamme. Pettersen laajentaa universumiaan tosin tässä kirjassa melko reilulla kädellä, sillä jo olemassa oleviksi tiedettyjen maailmojen lisäksi Korpinkehien kautta pääsee vaikka minne. Hirka asuu Yorkissa olevan kirkon kellotornissa korppinsa Kuron kanssa ja koettaa tulla toimeen vieraassa maailmassa. Hänen suojelijanaan on isä Brody, pappi, joka ei kysele turhia. Yminmaassa Rime on noussut Korpinkantajaksi ja hallitsee Neuvostoa, mutta hänen päätöksiinsä eivät kaikki todellakaan ole tyytyväisiä. Asiaa ei yhtään auta se, että vaikka Hirkan poistumisen piti lopettaa sokeiden vyöry Yminmaahan, sokeita on edelleen tavattu pitkin yhtätoista valtakuntaa. Rimelle, ja pian Hirkallekin, käy hyvin selväksi, että heidän eronsa on täysin turha. Molemmilla on kuitenkin taistelunsa taisteltavanaan.

Rakastin tätä kirjaa. Pettersen osaa punoa tarinaa, joka pysyy mielenkiintoisena ja pitää lukijan herkeämättä otteessaan. Suomennos on erinomainen, eikä tässä kirjassa ollut tietoakaan ensimmäistä osaa kiusanneista kirjoitusvirheistä. Mätä on täynnä juonikoukkuja ja -silmukoita, eikä hahmoista oikein ota selvää ennen kuin vasta aivan lopussa. Mikä ihmeellisintä tosin, Pettersen onnistuu tekemään pahiksista pidettäviä vain muutamassa kappaleessa ilman, että se tuntuu mitenkään oudolta. Hänen luomansa motiivit ovat uskottavia ja hahmot toimivat vakuuttavasti omien tarkoitusperiensä mukaan.

Tässä teoksessa on vähän väliosan tuntua, sillä kirjassa tapahtuu aivan hirvittävä määrä kaikkea ja välillä oli hiukan hankala muistaa hahmoja ensimmäisestä osasta, erityisesti mitä tulee Neuvostoon. Yllättävän hyvin avainhenkilöt kuitenkin palautuvat mieleen, eikä minulle ainakaan ehtinyt tulla laisinkaan sitä eksymisen tunnetta, joka toisinaan iskee kun pitkästä aikaa jatkaa jotakin sarjaa. Mukaan tulee jonkin verran uusia lankoja, eikä mitään edellisistä vielä tässä kirjassa päätellä, mutta odotan todella suurella mielenkiinnolla, minkälainen kudelma tästä vielä tulee. Tämä on yksi parhaita fantasiasarjoja, joita olen aikoihin lukenut. Jatkoa, kiitos!

Kesän jälkeen kaikki on toisin - Siri Kolu

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29090-2
112 s.

Kirjasto

Vietin eilen lukupäivää Tikkurilan kirjaston lastenosaston työhuoneen sohvalla odotellessani, että yleiskokous alkaisi. Päivän ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat todella rattoisasti lukiessani tätä Siri Kolun uutukaisteosta, joka houkutti paitsi upealla kannellaan ja ohukaisuudellaan, myös aiheellaan. Työlukemisena tämä oli yllättävän kevyt, kiva ja helppolukuinen, vaikka aihe on vaikea eikä Kolun kielikään ole yksinkertaisimmasta päästä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo 17-vuotiaasta Peetusta, syntyjään Petrasta, joka on aina identifioitunut pojaksi. Tytöksi syntyminen oli virhe, jonka Peetu on päättänyt korjata, ja hän onkin prosessissa jo suhteellisen pitkällä. Teknisten asioiden sijaan teos keskittyy enemmänkin Peetun elämässä tapahtuviin muutoksiin sekä hänen läheistensä suhtautumiseen.

Peetu on luonteeltaan mietiskelijä, samoin kuin Peetun isä. Hänen äitinsä on mainosalalla töissä ja todella nopea liikkeissään ja väkevä mielipiteissään. Peetun isoveli on tullut tässä suhteessa äitiinsä. Peetu saa isältään parhaan mahdollisen lahjan, kun tämä ottaa pojan mukaansa purjelentämään. Ilmassa Peetu saa tilaisuuden jakaa ajatuksiaan isänsä kanssa, joka ymmärtää yllättäen enemmän ja paremmin kuin poika osaa odottaakaan.

Kolun valitsema aihe on sellainen, josta on kirjoitettu jonkin verran ja aina eri tavoin. Kokemus on jokaisen henkilön kohdalla erilainen ja läheisten suhtautuminen vaihtelee. Peetun muutos ei suju ihan ongelmitta, mikä lienee melko itsestään selvyys. Mielestäni Kolu kirjoittaa hyvin Peetun ajatusmaailmaa auki, sillä Peetu on muutokseensa todella keskittynyt ja unohtaa helposti toimiensa vaikutukset kaikkiin hänen ympärillään oleviin ihmisiin kuten hänen tyttöystäväänsä Aamuun. Kirjassa laitetaan monen ihmisen identiteetit uusiksi, ei pelkästään Peetun.

Minulle, henkilökohtaisesti, kirjan pilaa kuitenkin sen runollisuus ja kauneus. En tykkää kikkailusta, en sitten yhtään. En pidä siitä, että sanotaan juttuja muttei sitten kuitenkaan sanota, vaan jätetään sanomatta ja toivotaan, että kyllä se lukija täältä rivien väleistä tulkitsee. Joku tykkää sellaisesta, mutta samat ihmiset varmaan tykkäävät runoudestakin. Minä en. Pidän siitä, että puhutaan suoraan asioista, kirjoitetaan keskustelut auki ja annetaan hahmoille sitä kautta mielipiteitä ja syvyyttä. Tässä kirjassa on hyvin sille sopivaa ilmassa leijailua ja keveyttä, mutta minulle tämä on ihan pikkuisen huti. Oikea kirja oikealle lukijalle, ja sillai.

15. toukokuuta 2016

Syvään veteen - Anne-Maija Aalto

Otava
2016
ISBN 978-951-1-29469-6
253 s.

Kirjasto

Olen pikkuhiljaa ja hyvin varovaisesti palannut työlukemisen pariin. Nykyisellään minulla on eteisessä kirjakassi, jossa on työlukemiseen tarkoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa yhden kerrallaan, ei enempää, ja kun sen yhden on lukenut, se pitää palauttaa eikä tilalle ole pakko ottaa uutta jos ei tahdo. Kirjakassista ei myöskään ole pakko ottaa lukuun kirjaa, jos ei halua, vaan saa lukea ihan mitä vaan mitä kotoa löytyy, tai jos ei tee mieli, niin ei tarvitse tehdä sitäkään vähää. Katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee liikkeelle, mutten minä kyllä lukemattakaan osaa olla.

Anne-Maija Aallon Syvään veteen on saanut kunniamaininnan Otavan kirjoituskilpailussa, ja hyvästä syystä. Kirjan kieli on eheää ja kaunista, juoni on kokonainen ja etenee hyvin ja miellyttävällä temmolla. Teoksen päähenkilö on 15-vuotias Taika, joka menettää äitinsä auto-onnettomuudessa. Taikan isä pakenee muistojaan ja kipuaan ulkomaille, jättäen Taikan yksin Suomeen, tädin hoiviin vieraaseen kaupunkiin. Taika jää surunsa kanssa hyvin yksin, eikä osaa oikein purkaa sitä kenellekään. Koulussa hän tutustuu Maddeen, joka saa juosta yöjalassa niin paljon kuin häntä huvittaa ilman, että hänen äitinsä edes huomaa hänen olleen poissa. Lisäksi uudessa koulussa äidinkieltä opettaa ihana Antti, joka ihan varmasti katsoo Taikaa eri tavalla kuin muita oppilaitaan.

Syvään veteen kuvaa mielestäni todella hienosti nuoren tytön selviytymistaistelua, kun kaikki tuttu revitään pois ja missään ei ole oikein hyvä olla. Kaikki ahdistaa ja pelottaa, mutta kenellekään ei oikein voi puhua, joten Taika luo nahkansa uudestaan ja uudestaan, yrittää olla aikuisempi ja itsevarmempi ja haavoittumattomampi kuin onkaan.

Kirja on tiiviisti todellisuudessa kiinni ja Taika voisi olla kuka tahansa 15-vuotias tyttö, jonka elämä on muuttunut pysyvästi täysin. Hän on hyvin samaistuttava päähenkilö, mutta samalla jokseenkin ennalta-arvattava. Olisin kenties toivonut, että kirjassa olisi päädytty erilaisiin ratkaisuihin, tehty jotakin yllättävämpää ja kenties uudempaa. Tällaisenaan kirja tuntuu jossain määrin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus ennenkin. Silti, tämänkaltaisista tarinoista Syvään veteen on ehdottomasti kärkipäässä, niin kielellisesti, juonellisesti kuin hahmokaartiltaankin. Jonkin verran olisin kenties kaivannut lisäeloa sivuhenkilöihin, mutta toisaalta Taika on kirjassa minä-kertoja, ja itsekin joskus teininä olleena tiedän, kuinka vähän tilaa ajatuksissa on muille ja muiden ominaisuuksille.

Toivottavasti Aalto kirjoittaa vielä jotakin muutakin, sillä alku on ainakin hyvin vahva!

7. toukokuuta 2016

Nutcase - Laura Lähteenmäki

WSOY
2016
ISBN 978-951-0-41617-4
195 s.

Kirjasto

Tosi monet kotimaiset nuortenkirjat ovat olleet minulta tänä keväänä pannassa ihan vain jo siitä syystä, että niiden lukeminen muistuttaa liiaksi työstä, enkä tahdo enää toisintoa viimeisimmästä, ihan liian kauan kestäneestä lukujumista. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Lähteenmäeltä lukemistani kirjoista, joten olin siis ihan syystä innoissani, kun huomasin, että häneltä tulee jälleen uusi, nuorille suunnattu teos. Paitsi että kirjan kansi on todella hieno ja miellyttää ainakin tämän peikon värisilmää, kirjan aihekin on melko ajankohtainen.

Nutcase kertoo sisaruksista, Juhosta ja Saimista, jotka ovat kasvaneet maalla seuranaan lähinnä toisensa. Sisarukset ovat todella läheisiä, mutta nyt on tullut Juhon aika muuttaa kaupunkiin käymään lukiota. Saimi jää vielä vuodeksi jälkeen. Elämä tuntuu todella tyhjältä ilman Juhoa, ja Saimi saa pian huomata, että Juhon kaverit ovat Juhon kavereita, ja ettei Saimilla oikeastaan ole omia kavereita. Pienessä koulussa ei ole ketään, josta olisi Juhon korvaajaksi, joten Saimi uppoaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja blogeihin. Erityisesti häntä kiehtoo Juhon koneelta löytynyt Leluni on pakattu -blogi, jossa Sumu purkaa tuntojaan maailmasta ja häntä kohdanneista vääryyksistä.

Lähteenmäen uutukainen puuttuu mielestäni todella hyvin siihen, kuinka nopeasti ihmiset tekevät oletuksia muista muutamien hyvin huterien yksityiskohtien perusteella. Menemättä Sumuun sen syvemmin, täytyy tunnustaa, että tulee sitä itsekin joskus vedettyä johtopäätöksiä muista ihmisistä esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he isoja alkukirjaimia kirjoittamissaan viesteissä, kiroilevatko he paljon tai käyttävätkö hymiöitä täydentääkseen muutoin tunteesta riisuttua formaattia. Nutcasessa käy hyvin ilmi, kuinka nopeasti oletuksista tulee ihmismielen pyörityksessä totuuksia, joiden varaan sitä rakentaa ties mitä mielikuvitusrakennelmia.

Vaikka kirja on ajankohtainen ja käsittelee aihettaan hyvin inhimillisellä tavalla, koin sen jollain tapaa hankalaksi. En oikein saanut otetta Saimista tai Juhosta, joten kiintyminen kirjan hahmoihin jäi hyvin alkeelliselle tasolle. Juhon muutos on hyvin äkkinäinen, ja vaikka yritin selitellä itselleni, että kyllähän nyt kaupunkiin muuttanut teini väkisinkin muuttuu, mutta Juhon täysi 180 asteen käännös oli liian äkillinen, ainakin minulle. Saimi oli ehkä vähän lähestyttävämpi hahmo jo siksikin, että toimii kirjan kertojana. Saimikin tosin oli vähän sellainen liukas luikero, jonka päämääristä ja oikeista mielipiteistä oli vähän turhan hankala ottaa selkoa.

5. toukokuuta 2016

In the Labyrinth of Drakes - Marie Brennan

Kansi ja kuvitus: Todd Lockwood
Tor
2016
ISBN 978-0-7653-7763-0
350 s.

Oma
A Natural History of Dragons
The Tropic of Serpents
The Voyage of the Basilisk

Marie Brennanin Lady Trent -sarja on sellainen, jota odotan aina tulisilla hiilillä hypähdellen. Ennakkotilasin tämän viimeisimmän osan heti, kun huomasin sen olevan saatavilla, eikä minun tarvinnut miettiä hetkeäkään mihin käyttäisin kuukausittaisen Audible creditini nähtyäni tämän uutuuslistalla. Kate Reading on minulle Lady Trent.

Silti, tänään huomasin, että äänikirjan verkkainen tahti ei riittänyt, vaan Isabellan viimeisintä seikkailua piti päästä ahmimaan huomattavasti nopeampaan tahtiin. Niinpä nappasin käsiini kirjan, asetuin mukavimmassa yöpuvussani sänkyyn ja luin. Luin, luin ja luin, kunnes kirja loppui kesken ja sydämeni revittiin brutaalisti rinnastani tajutessani, että joutuisin odottamaan seuraavaa osaa ainakin vuoden, huonolla tuurilla vieläkin pidempään.

Sarjan neljännessä osassa Isabella matkustaa uskollisen kumppaninsa Thomas Wilkerin kanssa Akhiaan, aavikkovaltioon, jossa heidän on tarkoitus osallistua lohikäärmeiden kasvattamista tutkivaan projektiin. Oikeammin, heidän on tarkoitus johtaa kyseistä projektia, heidän edeltäjänsä osoittauduttua tehtävässään epäpäteväksi. Isabellan edellisestä matkasta on nyt kolmisen vuotta aikaa, eikä Suhailista ole kuulunut tämän ajan kuluessa sanaakaan. Komea arkeologi kuitenkin edelleen häälyy Isabellan mielessä, ja kun tämä nyt sattumoisin on kotoisin Akhiasta, Isabella lähestyy uutta työtehtäväänsä lepattavin sydämin. Akhiassa paljastuu monen monituista asiaa, jotka heittävät Isabellan uskomukset, tietämyksen ja lohikäärmeasiantuntemuksen täysin päälaelleen.

Rakastin tätä neljättä osaa kenties enemmän kuin yhtäkään aiemmista kirjoista. Brennan ei edelleenkään sorru kirjoittamaan hömppää, vaan pysyttelee tiukan asiallisella linjalla, mutta Suhailin ilmaantuminen takaisin kuvioon kyllä oli kirjoitettu ihan riittävän henkeäsalpaavasti ilman hekumoivaa kieltäkin. Maisemakuvaus on edelleen huippuluokkaa ja Brennan rakentaa tunnelman kirjassaan hyvin intensiiviseksi, vaikka kyseessä on jälleen seikkailu, jossa on mukana aimo annos politiikkaa, valtioiden välisiä suhteita ja luonnontieteitä.

Jos et vielä ole lukenut tätä sarjaa, niin suosittelen. Lockwoodin kuvitukset tuovat eloa muutenkin jo eloisaan ja tapahtumarikkaaseen teokseen, mutta koen, että elämästä puuttuu jotakin todella oleellista, mikäli siitä puuttuu Lady Trent. <3