Alive - Scott Sigler

Del Rey
2015
ISBN 978-0-553393101
368 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Kesälomani on edennyt puoliväliin, joten ajattelin että olisi aika tehdä jotakin muutakin kuin maata, pelata, lukea ja haista pahalta. Niinpä kävin isännän kanssa ostamassa maalit makkariin, joka taasen ajoi meidät olohuoneeseen evakkoon. Koska toinen on töissä ja toinen lomalla, en voinut viihdyttää itseäni pelaamalla Batmania pitkälle yöhön. Isäntä kuitenkin ehdotti, että hommaisin Kindlelle jonkin kirjan ja lukisin sitä, se kun ei häiritse kuulemma hänen untaan. Aikani selailtuani päädyin sitten tähän, toistaiseksi vielä kohtalaisen vähän hypetettyyn nuorten sci-fi/dystopia teokseen. Hassu juttu muuten, kaikille ei olekaan itsestään selvää, että kirjoista on olemassa myös videotrailereita (isäntä törmäsi vahingossa Aliven traileriin, siinä syy miksi ostin tämän. Kindle on hänen, niinpä sillä olevien kirjojenkin tulisi olla sellaisia, jotka myös hänelle sopivat). Laitan loppuun siis trailerin Alivesta!

Kirjan lopussa on viesti kirjailijalta, jossa pyydetään, ettei mahdollisissa arvioissa tai muissa turinoissa annettaisi kirjasta mitään mehukkaita salaisuuksia ilmi. Koitan siis olla tekemättä niin, muttette tiedä kuinka hankalaa se on! Tätä kirjaa tekisi mieli hehkuttaa todellakin kera mehevien yksityiskohtien, mutta teidän täytyy nyt vain luottaa sanaani ja hankkia tämä kirja käsiinne mahdollisimman pian!

Alive kertoo tytöstä, joka herää suljettuna arkkuun. Hän joutuu taistelemaan tiensä ulos, mutta onneksi hänen kahleensa ovat ruostuneet ja hänen taisteluhenkensä on pettämätön. Hänen onnistuu murtautua ulos arkustaan, vain todetakseen olevansa huoneessa, jossa on riveittäin muita samanlaisia arkkuja. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, kuka hän on, missä hän on tai miksi hän on siellä, mutta hänen arkussaan lukee M. Savage. Savage ei kuulosta hänen korvaansa kovin hehkeältä, joten hän ottaa nimekseen pelkän Emin. Pian toisessakin arkussa herätään ja Em pääsee auttamaan ilmoille toisenkin tytön, Spingaten. Lopulta heränneitä on kaikenkaikkiaan kuusi, ja he lähtevät yhdessä selvittämään mikä paikka oikein on ja mitä tarkoitusta se oikein palvelee.

Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä tästä kirjasta voi sanoa spoilaamatta mitään. Siglerin kirjoitustyyli on tiivis ja herkullinen, eikä salli laisinkaan skimmailua tai pelkkien kappaleiden ekojen ja vikojen lauseiden lukemista. Kirjassa nousee hyvin esiin eri persoonallisuustyypit ja sellaiset asiat kuten esimerkiksi johtamisen vaikeus. Vähän tästä tuli mieleen ensin Kärpästen herra, mutta myöhemmin ero kävi niin suureksi ettei vertailua enää tullut tehtyä. Kirja on hyvin toimintapainotteinen ja mielestäni romantiikkaa olisi saanut olla enemmän. Teos on paikoittain todella raaka, jopa kuvottava, joten ihan hyvin joukkoon olisi sopinut vähän smuttiakin, toisin sanoen siis erotiikkaa.  Tämä on kuitenkin vasta sarjan ensimmäinen osa, joten kenties voidaan suoda se, että Em vasta petaa parisuhdettaan tässä.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Väliin jotkin Emin ajatusmallit (hyvin perusteltujen päätösten tekeminen ja sitten myöhemmin niiden epäileminen ja itsensä syytteleminen) kävivät hermoon, mutta kaikenkaikkiaan kirja oli niin hyvä, että tuollaiset pikku jutut hautautuivat kokonaisuuden alle. En malttaisi odottaa, että saan seuraavan osan tästä käsiini.

The Secrets We Keep - Trisha Leaver

Kansi: Elizabeth H. Clark

Farrar Straus Giroux
2015
ISBN 978-0-374-30046-3
294 s.
☆☆
Oma

Ostin tämän kirjan täysin kirjankansibingoa silmällä pitäen, sillä kannessa on punaista ja kahden tytön siluetit, joten tämän voisi laittaa kumpaan kohtaan tahansa. Lisäksi tämä on nuortenkirja ja se on vähän niin kuin meikäläisen juttu, joten! Joskus on myös hauskaa sukeltaa melko pitkälti sokkona uusiin kirjoihin ja katsoa, mitä siitä seuraa. Tästä ei seurannut kovin hyvää, kuten vähäisestä tähtimäärästä näkyy.

Teos kertoo identtisistä kaksosista, joista Maddy on koulunsa suosituin tyttö, menestyvä urheilussa muttei niinkään missään muissa oppiaineissa, ja Ella taas hiljainen mangaharrastaja ja taiteilija, joka nauttii opiskelusta ja jolla on tasan yksi kaveri. Maddy on taitava kieputtamaan muita sormensa ympäri, eikä Ella ole tässä mikään poikkeus. Kun sisko sitten soittaa 2.30 aamuyöllä tarvitsevansa kyytiä, Ella laskee kynän kädestään, lähettää keskeneräiset ennakkotehtävänsä taidekouluun ja lähtee kuuliaisesti noutamaan siskoaan. Kotimatkalla sisarukset joutuvat kuitenkin riitaan, jonka lopputuloksena heidän autonsa luisuu tieltä ja Maddy kuolee. Ella herää paria päivää myöhemmin sairaalasta vailla aavistusta siitä, kuka hän on ja kuka on tuo poika joka istuu hänen sänkynsä vieressä. Kaikki tuntuvat kuitenkin uskovan, että hän on Maddy ja ovat tavattoman iloisia siitä, että hän on selvinnyt. Kun Ella sitten saa muistonsa takaisin, hän päättää ryhtyä Maddyksi ja antaa siskolleen elämän, jonka mahdollisuuden on tältä riistänyt.

Toisaalta kyseessä on teos, jossa käsitellään hyviä aiheita kuten omaa identiteettiä ja sen rakentumista, sisarussuhdetta ja sen rajoja, perhedynamiikkaa surun keskellä, sellaisia asioita. Näitä asioita ei vain käsitellä mitenkään erityisen hyvin tai lukijan kannalta antoisasti. Kertomus on hyvinkin hormonihuuruinen, kiukkuinen teinidraama, sillä Ella kuvittelee, ettei kukaan kaipaa häntä vaan kaikki ovat vain tyytyväisiä siihen, että se olikin Maddy, joka kolarista selvisi hengissä. Tämänkaltaiseen ängstäilyyn menee iso osa kirjasta, eikä muille jutuille, kuten sille koukkuna käytetylle siskon teeskentelemiselle, jää kauheasti sivutilaa. Kirjassa on mukana myös oikeasti mielenkiintoisia sivuhahmoja, jotka valitettavasti jäävät Ellan tunnekuohujen jalkoihin. Eräskin pahana esitetty sivuhenkilö myös pysyy pahana, vaikka tilaa hahmokehitykselle ja empatian opettamiselle olisi tässäkin ollut. Kirjan opetus tuntuukin olevan, että jotkut vain nyt ovat läpeensä mätiä. Ei se kuulkaa niin mene.

Toisinaan sitä kaipaa vain jotakin viihdyttävää viihdettä, mutta tämä ei ole edes sitä. Vaikka kirjassa olisi ollut hyvää pohjaa käsitellä vaikeita asioita (siksihän tällaiseen kirjaan yleensä tartutaan), tässä ei kuitenkaan sitä tehty. Mitenkään viihteellinenkään tämä ei ole, sillä Ella on lähinnä turhauttava jatkuvine jankutuksineen. Jos kirjassa olisi ollut enemmän syvyyttä tai jos tämä olisi kirjoitettu humoristisemmin, tästä olisi voinut saada ihan hyvän. Tämmöisenään tämä ei kuitenkaan oikein kelpaa. Kaikkea sitä painetaankin!

Karou, savun tytär - Laini Taylor

Daughter of Smoke and Bone
Tammi
Suom. Helene Bützow
2012 (Alkup. 2011)
ISBN 978-951-31-6142-2
538 s.
☆☆☆
Kirjasto

Lainasin tämän ensimmäistä kertaa jo vasta aloitellessani kirjastoalan opintoja, mutten koskaan saanut aikaiseksi luettua tätä ennen kuin nyt vasta. Olen katsellut jonkin verran booktubettajien videoita, ja jostain syystä tämä sarja nousee muistelolistoilla korkealle. Päätin siis vihdoin ja viimein tsekata, mistä ihmeestä on kyse, ja tavallaan petyin, tavallaan en.

Laini Taylorin teos kertoo siis Karousta, joka tuntee kaksi täysin erilaista maailmaa. Hän ei tiedä kuka hän on, eikä hän tiedä, miksi hänellä on hamsatatuoinnit käsissään, eikä hänen kasvatti-isänsä Brimstone ole myöskään halukas tätä hänelle kertomaan. Karou asuu valtaosan ajastaan Prahassa, jossa hän käy taidekoulua. Hänellä ei ole ihan kauheasti ystäviä, mutta yksi läheinen kuitenkin löytyy, Zuzana. Toisessa elämässään Laini toimii kuriirina Brimstonelle, joka keräilee hampaita. Maksuna hän käyttää toivomuksia, joista pienimpiä myös Laini saa maksuksi. Koko salaisuuksien vyyhti alkaa kääriytyä auki kun Karou Marrakeshissa ollessaan tapaa Akivan, miehen, jota eräs Brimstonen asiakkaista nimittää enkeliksi.

Tykkäsin todella paljon maailmasta, jonka Taylor on luonut. Prahan kuvaus on selkeästikin rakkaudella kirjoitettua. Pidin aivan hirveästi Taylorin kirjoittamista kimeereistä ja serafeista. Tässä kirjassa oli kuitenkin sen verran paljon ärsyttävyyksiä, etten päässyt niistä pelkän uskomattoman hienon maailman avulla ylitse, en sitten millään. Ihan ensiksikin kaikki henkilöt ovat valitsemassaan ammatissa ihan tosi hyviä, jopa täydellisiä. Karou osaa kaikkea tosi hyvin, jopa täydellisesti. Karoun ruumiinrakennekin tuntuu olevan kirjailijalle vähän epäselvä, sillä hänellä on ensiksi ballerinan vartalo, siro ja pieni, sitten naisellisen muodokas, sitten rennon voimakas. Kaikki ovat uskomattoman kauniita, siis henkeäsalpaavalla tavalla, jopa niin, että se menee Karounkin mielestä naurettavuuksiin asti (Akiva on hänen mielestään naurettavan kaunis). Kaikki miehet ovat kuin Michelangelon Davideja, paitsi vielä paljon lihaksikkaampia, veistoksellisempia ja heillä ilmeisesti on rasvaprosentti kaikilla nolla, sillä pyykkilautaa löytyy. Lisäksi suomennoksessa on joitakin epäkohtia, jotka pistivät silmään. Yritin päästä niistä yli, mutta tämmöiset asiat jäävät tosi herkästi vaivaamaan. Varsinaisia kirjoitusvirheitä oli vähän, mutta ajatuskatkoksia oli muutama, ja ne sotkivat kirjan rytmin aika tehokkaasti (en nyt tosin löydä esimerkiksi kumpaakaan mieleen tulevaa kohtaa, mutta niitä on hankala olla huomaamatta).

Kaikkein raivostuttavin osuus kirjassa oli kuitenkin Akivan ja Karoun epäyllättävä instalove-kuvio. Sille saadaan kyllä selitys niin kuin kaikelle muullekin tässä kirjassa, mutta ehdin ärsyyntyä siitä sen verran paljon ennen kuin tuo selitys tuli ilmi, että se vaikutti ratkaisevasti tähän lukukokemukseen. Ei ole mitään epäuskottavampaa kuin kaksi nuorta, jotka kohtaavat toistensa katseen ja heti seuraavalla sivulla ruvetaan puhumaan rakkaudesta, ei siis mistään ihastumisesta, vaan rakkaudesta. Melkein jätin kirjan siihen paikkaan kesken ja siirryin johonkin toiseen, mutten onneksi sitten kuitenkaan. Tässä sarjassa on paljon potentiaalia, kunhan pääparin suhde ei mene sellaiseksi typeräksi jahkaamiseksi niin kuin se yleensä menee. Laajempi juonikuvio kimeereistä ja serafeista on kuitenkin siinä määrin mielenkiintoinen, että sen vuoksi tätä sarjaa voisi hyvinkin jatkaa. Ehkäpä päähenkilöiden naurettava kauneus ja täydellisyyskin alkavat rakoilla seuraavissa osissa?

LOL - Kody Keplinger

Scholastic Press
2015
ISBN 978-0-545-83109-3
294 s.
☆☆☆☆
Oma
The DUFF

Sain eilen luetuksi Paula Havasteen erimainion Maan vihat, joka jätti minut täysiin lukufiiliksiin. Vaikka kello oli jo reippaasti yli yhdentoista illalla (virallinen nukkumaanmenoaika on yhdeltätoista peikon taloudessa, koska isäntä tykkää rutiineista ja koirat myös), päätin ihan vähän vaan vielä lukea. Niinpä hiippailin sohvalle, laitoin lukuvalon päälle ja tartuin tähän. Kirjan kannessa lukee, että LOL - tai Lying Out Loud - on seuralainen the DUFFille, mutta täytyy tunnustaa että DUFFin lukemisesta on vierähtänyt jo tarpeeksi aikaa enkä yhyttänyt näistä mitään yhtymäkohtia. Tapahtumapaikka lienee kuitenkin sama koulu ja olisikohan ollut puhetta jostain samoista bileistäkin? Varmaksi en osaa sanoa tarkistamatta asiaa, eikä sillä nyt liene niin paljoa väliä, vai mitä? Tykkäsin DUFFista todella paljon, koska se käsitteli ihan oikeita jokaiselle teini-ikäiselle tuttuja asioita. LOL tekee saman, ainakin tavallaan.

LOL kertoo siis Sonny Ardmoresta, jonka synnyinlahja on hiukan kyseenalainen. Hän on nimittäin erinomainen valehtelemaan ja onnistuu vakuuttamaan kenet tahansa mistä tahansa. Amy Rush on Sonnyn paras ystävä ja ainoa, jolle Sonny ei valehtele tilanteestaan. Tai ei ainakaan kokonaan. Sonny nimittäin hiippailee ystävänsä huoneeseen öisin nukkumaan, sillä hänen äitinsä on heittänyt hänet ulos eikä kaipaa tytärtään takaisin kotiin. Sonnyllä ja Amyllä kaikki on yhteistä. He ovat tunteneet toisensa niin pienestä saakka, ettei kumpikaan tytöistä muista ensitapaamistaan. Ei ole siis mikään ihme, että he jakavat myös vihollisen, Washington DC:stä muuttaneen ylimielisen pojan nimeltä Ryder Cross. Ryder on kuitenkin tulisen palavasti ihastunut Amyyn, ja kun poika vihdoin uskaltaa pyytää Amyä ulos sähköpostitse, tytöt kirjailevat hassun ja typerän vastauksen, jota heillä ei ole aikomustakaan lähettää. Niin kuitenkin käy ja seurauksena Sonny päätyy juttelemaan Ryderin kanssa pikaviestitse koko yön. Ongelma vain on siinä, että Ryder kuvittelee jutelleensa Amyn kanssa, ja Sonny huomaa olevansa kovaa vauhtia ihastumassa poikaan, jota kuvitteli totaaliseksi idiootiksi.

Tykkäsin LOLista. Ahmaisin tämän yhdeltä istumalta ja menin vasta neljän jälkeen nukkumaan saatuani tämän luetuksi. LOL on Keplingerin tyyliin kevyt, mutta myös paikoin varsin surullinen. Kirjassa käsitellään paljon sosiaalisia ongelmia, jotka lienevät Yhdysvaltojen kaltaisessa suurensuuressa maassa aika yleisiä, mutta toisaalta kai tavallaan myös yleismaailmallisia. LOL sai minut sekä nauramaan ääneen että pillittämään, mikä lienee harvinaisin kirjan synnyttämä reaktio täällä päässä.

Paras osuus LOLissa ei kuitenkaan ollut kolmiodraama (sen kehkeytymisestä oli aika hankala nauttia, kun yhdellä osallisella eivät olleet puhtaat jauhot pussissaan), vaan Sonnyn ja Amyn ystävyys. Amyn veli Walterkin ihmettelee, kuinka tyttöjen väliin voi tunkeutua joku vaivainen poika, mutta Sonnyn juonittelut eivät ole ihan helppoja ymmärtää ja raastavat kiltin ja ujon Amyn hermoja enemmän, kuin Sonny (tai lukijakaan) ymmärtää. Keplinger kuitenkin kirjoittaa parhaiden ystävysten luonteet ja roolit niin eläväisesti, että se jo yksistään tekee kirjasta varsin uskottavan. Amyn perhe on myös ihana, mutta tavallaan aika epärealistinen. En usko, että noin hyviä mutta samalla sikarikkaita ihmisiä löytyy mistään. Mitä taas tulee Ryderiin, Keplinger on kirjoittanut hänenkin juonikoukkunsa melko hyvin. Minusta tosin vähän tuntui, että Ryderin hahmokehitys oli turhan nopeaa ollakseen uskottavaa, mutta toisaalta kyseessä on alta 300-sivuinen kirja, joten kenties vauhdikkuus on ihan odotettavissa.

Maan vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus
2015
ISBN 978-951-24-0057-7
452 s.
☆☆☆☆☆
Oma
Tuulen vihat

Huomhuom, tämä arvio on sarjan toisesta osasta, joten jos et ole lukenut Tuulen vihoja, mitä oikein teet elämälläsi? LUE SE! Tämä teksti sisältää satavarmasti spoilereita ensimmäisestä osasta.

Rakastin Tuulen vihoja niin paljon, että meinasin suorastaan kiljua onnesta huomatessani jatko-osan Gummeruksen uutuuslistalla. Satuin kuitenkin olemaan asiakaspalvelussa juuri tuolloin, joten kiljuminen jäi sisäiseksi. Nyt tämä sitten vihdoin ilmestyi, mutta rupesin arvostelukappaleaneluihin tovia liian myöhään, sillä Gummeruksella olivat kesälomat jo alkaneet. Ensin ajattelin, että malttaisin kyllä odotella, onhan tuolla hyllyssä kaikenlaista luettavaa, mutta sitten sain läksiäislahjaksi edellisestä työpaikastani lahjakortin kirjakauppaan, enkä oikeasti olisi voinut käyttää sitä paremmin! Tämä helpotti myös vähän kirjan ostokuumettani, jonka kesäkuisen viikon mittaisen palkattoman loman aiheuttama lovi palkkanauhaani nostatti. En siis mitenkään malttanut, ja kun isäntä tarjoutui koukkaamaan kirjakaupan kautta mennessään työkaluostoksille, kuinka olisin voinut kieltäytyä? Sitten ahminkin tämän miltei yhdeltä istumalta, vaikka kuvittelin voivani säästellä. No en voinut!

Maan vihat jatkaa Tuulen vihoissa esitellyn Kerten tarinaa. Larri on muuttunut murhamieheksi luultuaan piispan miehineen ryövänneen tupansa ja kaltoinkohdelleen emäntäänsä. Kerten onnistuu kuitenkin suojella Larria lähtemällä piispan miehen Arimon mukaan. Arimo lupaa, että murhamiehenä etsittäisiin pientä ja tummaa Lallia, joka hiihti kohti itää pakoon kostajiaan. Tässä kirjassa seurataan Kerten matkaa Arimon mukana Tokholmin saarelle ja elämää vieraassa, vieraskielisessä yhteisössä, jossa kristinusko on saamassa jo jalansijaa.

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin muutoin kuin että Havaste on ylittänyt itsensä! Maan vihat on vielä paljonpaljon parempi kuin kuvittelinkaan sen olevan, paljon menevämpi ja mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen osa. Havasteen kieli on kaunista ja hänen luontokuvauksensa on jotakin hyvin kotoperäistä ja tuttua. Kirjassa kuvaillut rannikot ja luonto tuovat auttamatta mieleen omat lapsuusmuistot mökkirannasta ja luonnon ihmetyksistä. Havasteen kirjoittamat uudet henkilöhahmot ovat nekin ihan omaa luokkaansa. Pidin kyllä Tuulen vihojen Annasta ja Immosta, mutta jotenkin edellisosan hahmot jäivät tuntumaan hiukan kevyiltä ja pintapuolisilta. Ei tässäkään toki muiden päiden sisään päästä, mutta välitin enemmän Maan vihojen hahmojen kohtaloista. Lisäksi Havaste oli onnistunut kirjoittamaan yhden tai kaksi hahmoa, jotka saivat minut näkemään ennenkuulumattomalla tavalla punaista. Noita kun saisi vedellä pitkin korvia niin olisin tyytyväinen! Tuttuun tapaan tässäkin on paljon taikoja ja loitsimista, mutta Kerten tavatkin tuntuvat saavan uusia syvyyksiä ja merkityksiä, kun niiden rinnalle asettuu julmana ja kovakasvoisena esiintyvä kristinusko, joka tekee hyvistäkin miehistä rautakouraisia ja julmia.

Kaiken kaikkiaan Maan vihat on siis todella erinomainen jatko-osa Tuulen vihoille, joka pitää mielenkiinnon yllä ja jättää uikuttamaan seuraavan osan perään. Vähän tässä kirjassa tulee toistoa, jotkut asiat kerrotaan pariinkin otteeseen ja kun edellisosan lukemisesta on kuitenkin vielä suhteellisen lyhyt aika, sen tapahtumien kertaaminen tuntuu turhalta. Kaikkien lukijoiden kohdalla näin ei toki ole. Diana Gabaldonin Muukalaisen jälkeen olin myös suorastaan ihastunut tapaan, jolla Kertte pitää Larria sydämessään läpi kaikkien vaikeuksien. <3

Eevaliina Rusaselle jälleen muuten kunniamaininta, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki mielettömän onnistuneesta kannesta. Rakastan tämän sarjan tyyliä yli kaiken!

Slummien miljonääri - Vikas Swarup

Kansi: Martti Ruokonen

Q and A
WSOY
Suom. Pirkko Biström
2005
ISBN 978-951-0-40099-9
335 s.
☆☆☆☆
Oma

Luin joskus aikoinaan Vikas Swarupin teoksen Nuoren naisen koetukset, josta pidin suuresti. Huomasin kirjan luettuani, että myös Swarupin esikoisteos oli ilmestynyt uudella kannella (ja nimellä), joten hankin tämänkin sitten omaksi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi tartuttua tähän ennen kuin nyt vasta, Huumeasema Zoon jätettyä minut totaaliseen murheen alhoon. Kaipasin kipeästi jotakin nopeaa, helppoa ja hauskaa, kaikki ominaisuuksia jotka tähän teokseen hyvin voi liittää. Intiaan sijoittuvat kirjat eivät kovinkaan usein tee oloani hirvittävän mukavaksi, eikä tässäkään vältellä sellaisia aiheita kuin kansakunnan kastijakoisuutta, korruptiota, likaa ja saastaa, rikkaiden kykyä sulkea silmänsä köyhien kärsimyksiltä tai muitakaan Intialaisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Swarupin luoma urhea päähenkilö on kuitenkin sen verran hurmaava tyyppi, että yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät kirjassa jonkin verran taustalle. Tosin vain jonkin verran, sillä Ram Mohammad Thomas, kirjan päähenkilö, joutuu ainakin jollain tavoin Intialaisen korruption uhriksi.

Ram Mohammad Thomas on siis 18-vuotias tarjoilija, joka ilmoittautuu osallistujaksi tv:n tietokilpailuun, jossa on mahdollisuus voittaa miljardi rupiaa. Kuin ihmeen kaupalla hänen onnistuu vastata kaikkiin kysymyksiin oikein, mutta tietokilpailun järjestäjät eivät voi uskoa että köyhä ja kouluttamaton tarjoilija voisi huijaamatta voittaa tietokilpailun. Sen sijaan he kutsuvat poliisin pidättämään huijarin, jotta välttyisivät maksamasta miljardia (johon heillä ei ole varaa, onhan Ram kilpailun ensimmäinen kilpailija), ja lahjovat poliisin tekemään pojasta selvää. Paikalle osuu kuitenkin asianajaja, joka ryhtyy puolustamaan Ramia. Nainen vie Ramin kotiinsa ja pyytää tätä kertomaan, kuinka hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiin, ja niinpä Ram kertoo elämäntarinansa.

Kirjan rakenne on siitä mielenkiintoinen, että ensin tulee pala Ramin tarinaa, joka vastaa tietokilpailukysymykseen. Kysymys tulee vasta tarinaosuuden jälkeen. Tykkäsin tästä ratkaisusta ihan vain siksikin, että se pitää kiinnostuksen yllä koko tarinaosuuden ajan ja oli hauskaa koettaa arvailla, mikä kysymys mahtaisi olla. Kiinnitin ihan eri tavalla huomiota ihan pikkujuttuihinkin kirjaa lukiessani, sillä koskaan ei voinut tietää, mikä kysymys olisi.

Ramin elämä on melko liikuttava monellakin tasolla, mutta Swarup on onnistunut kirjoittamaan vaikeistakin asioista kevyellä ja humoristisella otteella. Kirja ei siis sinällään ole raskas, vaikka siinä puhutaan monista Intialaisen yhteiskunnan epäkohdista kuten köyhyydestä ja siitä, kuinka rikollisten on mahdollista käyttää hyväksi köyhiin perheisiin syntyneitä lapsia ilman, että kukaan puuttuu siihen millään tavalla. Ram myös tuo tavallaan oikeutta niille, joilla ei ole mahdollisuutta sitä mitään kautta oikeasti hakea. Kirjassa on muutamia todella voimaannuttavia kohtauksia, jotka tekevät rutiköyhästä Ramista oikeastaan melkoisen arjen sankarin. Zoon jälkeen tämä oli oikein sopiva, nopea ja kevyt teos luettavaksi.

Huumeasema Zoo - Christiane F.

Kansi: Riikka Majanen

Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo
Sammakko
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
2015 (alkup. 1979)
ISBN 978-952-483-279-3
343 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Järjestin osana opinnäytetyötäni kirjailijavierailun Pointin kirjastoon ja vieraaksi kutsuttiin hyvin teemaan sopivasti Terhi Rannela, joka puhui kirjoistaan ja vähän omaa työtään innottaneistakin teoksista. Yksi puheessa esiin noussut teos oli juurikin tämä, totaalisen brutaali kertomus Christiane F.:stä, jonka elämä alkaa hyvin mutta luisuu nopeasti alamäkeen. Terhi on mielestäni ihan guru mitä tulee nuortenkirjallisuuteen joten uskoin hänen sanaansa hänen suositellessaan tätä. Mietin pitkään, että lukisin tämän englanniksi, koska HelMet-kirjastoissa teosta oli suunnilleen neljä kappaletta, joista kaksi oli kadoksissa tai korvattu, sekä julmettu jono. Sitten kuitenkin kuulin, että kirjasta oli tulossa uusi suomennos Sammakko kustannukselta, joten jäin odottelemaan sitä. Painoksen ilmestyminen lykkääntyi pariinkin otteeseen, mutta onneksi lukupinoissa riittää lukemista. Eräänä päivänä kirja kuitenkin tuijotti minua uutuuskirjapinkasta juuri ennen kesälomalle jäämistäni, mutta siihen oli - arvatenkin - kilometrin mittainen jono. Eilen kuitenkin sain Sammakolta pyytämäni kappaleen käsiini ja ahmin sen siltä istumalta. Tästä on todella vaikea sanoa oikein mitään, mutta sanon nyt kuitenkin jotakin.

Kirjan ulkoasu on mielestäni onnistunut ja käännöksestäkin minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Kirjan kieli kuulostaa uskottavalta. Christianen kertomukseen on helpompaa eläytyä, kun voi kuvitella hänen kertovan sitä. Eheämpi kieli olisi saanut kirjan kuulostamaan jollain tapaa teennäiseltä, epäilen, eikä ollenkaan niin rankalta kuin mitä se nyt on.

Koen todella harvoin minkään kirjan raskaaksi tai henkisesti vaikeaksi lukea, mutta Huumeasema Zoo on ehdottomasti molempia. Christiane syntyy maalaisperheeseen, joka kuitenkin pian muuttaa Berliiniin etsimään uutta ja uhkeampaa tulevaisuutta. Vanhempien suunnitelmat kuitenkin kariutuvat ja perhe päätyy asumaan betonilähiöön pikkuruiseen kaksioon Gropiusstadtiin, jossa tuskin on pientäkään tilkkua vihreää. Vähätkin leikkipaikat ja viheralueet asfaltoidaan nopeasti umpeen eivätkä alueen aikuiset juuri piittaa lasten tarpeista, kunhan nämä pysyvät hiljaa ja pois tieltä. Christianen perhe on melko tyypillinen työläisperhe, jossa isä haaskaa äidin tienaamat rahat viinaan, naisiin ja autoonsa. Christianen isä on menettänyt suunnan elämältään ja purkaa turhautumistaan nyrkein perheeseensä. Christianen äiti on saanut vähän turhankin tiukan kotikasvatuksen ja antaa nyt tyttärilleen löysää liiankin kanssa. Christiane on vapaa tulemaan ja menemään melkeinpä niin kuin lystää, joten ei liene suuri ihme, että kaupungissa jossa kaikki on kiellettyä eikä mitään tekemistä missään ja kotonakin odottavat vain isän nyrkit, Christiane löytää ystävät ja nuorisoklubin, jossa saa poltella mielin määrin hashista ilman että siihen kukaan puuttuu. Ohjaajat vain varoittelevat nuoria olemaan tarttumatta koviin aineisiin.

Minusta Christianen kertomuksesta välittyy oikein hyvin se, että Christiane on vain tavallinen nuori joka hakee hyväksyntää ja kovan mimmin mainetta, pyrkii pönkittämään itsetuntoaan ja asemaansa niissä piireissä joissa pyörii. Hänellä ei ole kunnollista tukiverkkoa eikä oikeastaan minkäänlaista rakennetta elämässään, ei ketään laittamassa stoppia hänen touhuilleen. Hän ei voi luottaa vanhempiinsa ja hän pelkää kuollakseen isäänsä.

Mainetta Christianen piireissä nimittäin saa vetämällä kovempaa ja väkevämpia aineita kuin kukaan muu. On todella vatsaa kääntävää lukea 13-vuotiaasta tytöstä, joka vetää sekaisin kaikkea mitä käsiinsä saa vain saadakseen kavereidensa hyväksynnän. Vanhemmat sulkevat silmänsä ja keksivät selityksiä tyttärensä oudolle käytökselle, eivätkä halua laisinkaan nähdä totuutta. Ei mene kauaa kun Christiane siirtyy kannabiksesta erinäisten pillereiden kautta ensin LSD:hen ja sitten heroiiniin löydettyään oikeat piirit. Kautta koko kirjan Christiane ihailee suunnattomasti itseään vanhempia ja kokeneempia käyttäjiä. Ainoa oikea arvo on sillä, mitä aineita kukakin on vetänyt ja kuinka kauan, sekä sillä, kuinka hyvin pystyy omaa addiktiotaan "hallitsemaan". Todellista hallintaahan nuorilla ei ole, mutta kuviteltua sellaista kyllä. Jollain tasolla myös Christiane tajuaa tämän.

Kuten sanoin, teos on todella raa'alla tavalla inhorealistinen. Christiane ei säästele kertomuksessaan yksityiskohtia huumeidenkäytöstään tai sen seurauksista. En toki tiedä tai voi varmuudella mitenkään sanoa, mitkä osat hänen kertomuksestaan ovat totta ja mitkä eivät, mutta ilmeisesti kuitenkin haastattelua antaessaan Christiane oli ollut kuivilla vuoden verran. Alkuun tunsin kuvotusta, inhoa, sääliä ja ennen kaikkea vihaa sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa Christiane eli. Lopulta tunsin kuitenkin vain surua ja jopa jonkinlaista inhon sekaista huvitusta, sillä Berliinissä oli todella suuri ongelma, johon kukaan ei halunnut tarttua joko laiskuuttaan tai byrokraattisista syistä. Apua Christiane hakee muunmuassa skientologien ylläpitämästä Narkonon-keskuksesta, joka on kuitenkin täyttä soopaa. Kirjassa on mukana myös Christianen äidin, erinäisten lääkäreiden ja poliisien haastatteluja, jotka valaisevat Berliinin tilannetta myös muiden kuin skenen keskellä keikkuvan Christianen näkökulmasta. Christianen äidin epätoivo on jotakin todella kouriintuntuvaa.

Selvää kuitenkin on, että Christiane pyrki kertomuksellaan auttamaan kaikkia niitä nuoria, jotka yksi toisensa jälkeen vajosivat heroiinin ikeen alle. Berliinin viranomaisten keskuudessa vallitsi 70-80-lukujen taitteessa välinpitämättömyyden ilmapiiri, jonka Christiane sai tuta kantapään kautta koettaessaan löytää apua itselleen. Kyseessä ei ole valistuspaasaus, kuten eräs ystäväni vähän pelkäsi, vaan yhden tytön elämäkerta sellaisena kuin hänen elämänsä tuolloin oli. Huumeiden käyttö on aina ajankohtainen puheenaihe (nyt kenties enemmän kuin aikaisemmin), johon en tässä lähde sen suuremmin ottamaan kantaa, mutta olen silti todella tyytyväinen siihen, että tästä teoksesta saatiin vihdoin myös uusi painos suomeksi. 

Varoituksen sanasena kuitenkin sen verran, että kirja on todella rankkaa luettavaa jota en ihan herkimmille todellakaan suosittele.

Tarkoitettu - Ally Condie

Matched
Tammi
2011 (alkup. 2010)
ISBN 978-951-31-6545-1
339 s.
☆☆☆
Oma
  
Olen joutunut odottelemaan oman osuuteni Helsingin rautatieasemalla, ja sinne jokunen aika sitten kohonnut Pocketshop on koitunut turmiokseni kerran jos toisenkin. Pokkareita on muutenkin perin hankalaa vastustaa, kun ne ovat uusia, kiiltäviä, teräväkulmaisia ja ennen kaikkea halpoja. Erään tällaisen odottelukerran tuloksena kannoin kotiin Ally Condien Tarkoitetun, kirjan, joka oli pyörinyt kyllä käsissäni jo useampaan otteeseen töissäkin, mutta johon en kuitenkaan ollut tarttunut, sillä oletin, että tämän sorttinen nuortenkirjallisuus on jo niin perinjuurin nähty. Tavallaan kyllä, tavallaan ei.

Tarkoitettu kertoo Cassia-nimisestä tytöstä, joka asuu tulevaisuuden utopistisessa ja lähes militantin täsmällisessä yhteiskunnassa. Yhteiskunta on hiottu kaikin puolin huippuunsa ja kaikessa pyritään tehokkuuteen ja tasavertaisuuteen. Rakkausavioliittoa ei ole, vaan algoritmi määrittää kuka on kenellekin sopiva. Geneettiset poikkeamat ja sairaudet on aikaa sitten leikattu parivalikoimasta pois, joten suuri osa genetiikasta johtuvista sairauksista on eliminoitu kansan keskuudesta. Kirja alkaa Cassian omasta parinmuodostusillasta, jossa hän saa tietää tulevan puolisonsa. Hän matkustaa juhlaan vanhempiensa ja parhaan ystävänsä Xanderin kanssa, hermostuneena ja kauniiseen vihreään silkkipukuun pukeutuneena. Parijuhlassa yllätys on melko täydellinen, kun hänen puolisokseen paljastuukin kaikista ihmisistä juuri Xander. Cassia on syystäkin onnellinen, tunteehan hän tulevan puolisonsa jo entuudestaan. Kotona hänelle annetulta mikrosirulta paljastuukin yllätys. Sirun pitäisi sisältää tietoa vain ja ainoastaan Cassian tulevasta puolisosta, mutta yhtäkkiä ruutuun lävähtääkin salaperäisen naapurinpojan, Kyn, kasvot. Soppa on valmis.

Tarkoitettu on hyvin kirjoitettu. Se on nopea, mielenkiintoinen, paikoin hauska, paikoin jännittävä ja muutoinkin oikein hyvä kokonaisuus. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan ole. Kyseessä on selvästikin hyvin perinteikäs utopiaksi naamioitu dystopia-kertomus, johon on sekoitettu mukava ripaus Romeota ja Juliaa. Olipahan joukossa ihan selvästi jokunen prosentti Lois Lowryn loistavaa The Giveriäkin. Eikä siinä mitään, parhaat ideathan ovat kopioituja, lainattuja ja varastettuja. Vaikka lukukokemus sinällään oli nautinnollinen ja helppokin, en yllättynyt kirjan aikana kertaakaan. Tiesin tasan tarkkaan mitä seuraavaksi tapahtuu, miten se tapahtuu, kuka astuu varjoista esiin ja keihin kannattaa luottaa, keihin taas ei. 

Kenties sellaiselle ihmiselle, joka ei ole paljoa nuorten dystopiaa lukenut, tämä teos saattaisi tarjota jotakin uutta ja virkistävää, mene ja tiedä, mutta itse huomasin lukeneeni tämän saman kirjan jo useampaan kertaan aiemmin, eri päähenkilöillä vain. Silti, nyt näin kesälomalaisena kelpuuttaisin kyllä sarjan toisenkin osan lomapäivien viihdykkeeksi. Joskus on mukava nauttia välipalaksi sokerimuroja kuidun sijaan, eikös?

Pistoja - Marjane Satrapi

Broderies
Like
2010
ISBN 978-952-01-0426-9
136 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tänä vuonna lukudiplomit päivitettiin aika kiivaaseen tahtiin painon kesälomista johtuen. Aikaa oli siis puolisentoista kuukautta vähemmän kuin esimerkiksi edellisvuonna, mutta toivottavasti se ei ainakaan liian selkeästi näy lopputuloksesta, jonka voi tarkistaa täällä. Tunnustan olleeni mukana sekä nelosdiplomi (eli yläkouluille tarkoitetun) että toisen asteen diplomin päivittämisessä. Mielestäni kokonaisuudet ovat hyvät ja toisen asteen diplomi on palautettu takaisin maan pinnalle niistä sfääreistä, joissa se leijaili täysin teini-ikäisten saavuttamattomissa. 

Sain kuitenkin välitöntä palautetta eilen, kun kollegani tokaisi, että sarjakuviin olisi ihan hyvin voinut panostaa enemmän. Sellaista aineiston osaa joka ei omaan erityisosaamiseen kuulu, on tosi hankalaa muistaa huomioida kun kiireessä tekee, mutta ensi vuonna paremmin. Siksipä toivonkin nyt teiltä, lukijani, vinkkejä! Tehdään ensi vuoden diplomeista vieläkin paremmat, joten vinkatkaapa tädille hyvää sarjakuvaa, mielellään suomeksi tehtyä tai suomenkielelle käännettyä!

Pitkän johdannon jälkeen käydäänkin sitten itse asiaan! Sarjisten huonoutta valittanut kollega vinkkasi ensi alkuun muutaman, kuten tämän Marjane Satrapin Pistoja. Pistoja kertoo iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat iltapäivisin teekupposten ääreen lempiharrastuksensa tarinoimisen pariin. Keskustelun nuorimpana osaanottajana on Marji, jolla on vielä yhtä jos toista opittavaa miehistä ja avioelämästä. Sitä tässä nimittäin käsitellään, naisten suhdetta miehiin, seksuaalisuutta ja seksiä sekä parisuhteen eri puolia.

Teheranilaisilla naisilla on sanansa sanottavana mitä tulee miehiin eikä näiden rouvien huumoria voi olla rakastamatta. Erityisesti Marijin isoäiti on varsin ihastuttava, joskin aivan äärettömän kaksinaismoralistinen. Toisaalta aviomiestään on kunnioitettava, eikä vainajista saa puhua pahaa, mutta asiat on sanottava niin kuin ne ovat ja selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Huomasin hihittäväni useammassakin kohdassa ääneen, sillä muistan hyvin itsekin joskus kuunnelleeni pöyristyneenä vanhempien naisten juttuja. Suomessa toki meno on melko toinen kuin Iranissa, jossa ajat ovat toki muuttuneet, mutta vanhojen arvojen kannattajia löytyy edelleen.

Pistojen piirrostyyli on hyvin yksinkertainen, mustavalkoinen ilman harmaansävyjä. Toisaalta se sopii hyvin, sillä sarjakuva keskittyy tarinoihin ja keskusteluun, eikä kuvilla sinällään ole tässä niin suurta roolia kuin joissain muissa lukemissani teoksissa. Kuvat auttavat näkemään Teheranilaista kulttuuria hiukan paremmin, onhan se kuitenkin monille suomalaisille aika vieras, mutta niiden rooli on tässä teoksessa nimenomaan tekstin tukena pikemminkin kuin sen osana. Kuvissa ei tapahdu oikeastaan mitään sellaista, mikä ei jo tekstistä kävisi ilmi. Sarjakuvana tämä on kuitenkin kevyempi lukea kuin muutoin ja kuvitus tuo toki oman hauskan lisänsä.

Storm Front - Jim Butcher

The Dresden Files #1
Orbit
2000
ISBN 978-0-356-50027-0
307 s.
☆☆☆
Oma

Storm Front on jälleen yksi työparini suosittelemista kirjoista, jota päätin kokeilla koska miksipäs ei. Sarjasta oli juuri sopivasti ilmestynyt uusintapainos Orbitilta varsin houkuttelevilla kansilla, ja kun pokkarit eivät edes maksa kovin paljoa, päätin antaa Harry Dresdenille mahdollisuuden. En tunnetusti lue dekkareita juurikaan, koska niistä on niin perin hankalaa pitää, enkä lue oikein fantasiaakaan, varsinkaan urbaania sellaista, joten Harry Dresdenistä, Chicagon ainoasta yksityisetsivävelhosta kertova teos ei kuulosta alun alkujaankaan ihan meikäläisen jutulta. Tartuin kirjaan oikeastaan vasta, kun huomasin Audiblessa tämän olevan alennuksessa, sillä olin aiemmin jo huomannut Goodreadsistä Patrick Rothfussin (<3) kirjoittaman arvion, jossa sanottiin, että ensimmäinen kirja on aika hiomaton, mutta että sarja paranee edetessään. Äänikirjan lukevaa James Mastersia Rothfuss kehui myös. Viisi dollaria äänikirjasta ei ole todellakaan paljon, joten ostin sen ja ryhdyin kuuntelemaan.

Teos kertoo siis Harry Dresdenistä, valkeasta velhosta, jonka pään päällä keikkuu Domocleen tuomio. Hän on tappanut magian avulla ja yleensä sellaisesta seuraa automaattisesti kuolemantuomio, mutta Harry tappoi entisen mestarinsa itsepuolustuksena. Harry ei kuitenkaan voi notkahtaa yhtään valkean magian kaidalta polulta, tai hänen askeliaan tarkkaan seuraileva Morgan, velhoneuvoston miekkamies, tulee ja iskee Harryn kuoliaaksi. Harry joutuu siit puun ja kuoren väliin, kun Chicagon poliisilaitoksen etsivät Murphy pyytää hänen apuaan erään tapauksen selvittämisessä. Kyseessä on kaksoismurha, joka on selvästi saatu aikaan mustan magian avulla. Mustan magian kanssa pelaaminen on Harrylle varma kuolemantuomio, mutta rahattomalla velholla ei ole vaihtoehtoja mikäli mielii pitää katon päänsä päällä. Niinpä hän yrittää kaikin muin keinoin selvittää Murphyn apuna tapausta.

Kirjassa on mukana äärettömän mielenkiintoisia hahmoja kuten keiju Toot-Toot, Harryn kissa Mister ja Harryn avustaja, pääkallon sisään vangittu ilman henki Bob. Sarjassa on todella paljon potentiaalia, mutta tämä ensimmäinen osa junnaa kuin syvässä suossa. Jossain vaiheessa luin vain kustakin kappaleesta ensimmäisen lauseen enkä siltikään tippunut kärryiltä, mikä kertonee jo jotakin kerronnan hitaudesta. Päädyin siis lopulta lukemaan kirjan loppuun paperisena, sillä ainakin sarjan ensimmäinen äänikirja on äänitetty niin, että Mastersin suuäänet kuuluvat vähän turhan hyvin nauhalla. Masters on selvästi ensimmäistä kirjaa lukiessaan koko touhussa melko uusi, sillä hän huokailee paljon eikä muutoinkaan oikein osaa suhteuttaa hengittämistään ja lukemistaan.

Toisaalta minua kiehtoo aivan järjettömästi Butcherin luoma maailma, mutta toisaalta en jaksaisi enää toista yhtä hidastempoista dekkaria. Jopa taistelukohtaukset tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kuulun kaikessa muussakin viihteessä siihen sorttiin, joka meinaa nukahtaa taistelukohtauksissa tai pyrkii skippaamaan niiden ylitse. Aion kuitenkin kokeilla vielä toisen Dresdenin ja kenties vielä kolmannenkin, mikäli maailma vain pysyy yhtä mielenkiintoisena! Toivottavasti Butcher on myöhemmissä kirjoissa hiukan kiihdyttänyt tahtiaan, mutta sehän jää nähtäväksi.