Kansi: Seppo Polameri |
WSOY
1972
ISBN 973-951-0-36307-2
413 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ruohometsän kansa on eittämättä yksi lastenkirjallisuuden klassikoita ja olenkin sen useampaan kertaan ottanut lukeakseni, mutta jostain syystä en vain ole saanut koskaan valmista aikaan. Nyt lukupiiriläiseni valitsi tämän toiseksi lukupiirikirjaksemme, ja vaikka tähän upposi kaksi ja puoli kuukautta (jona aikana siis luin mitä tahansa muuta kuin sitä mitä olisi kaikkein eniten pitänyt), nyt se on luettu. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, Redwallin tarulla oli minuun pienenä mahdottoman suuri vaikutus ja ihailen sitä kirjasarjana yhtä paljon edelleen. Sarjaa tuntemattomille sanottakoon, että siinä seikkailee antropomorfisia eläimiä joiden seikkailut tempaisivat ainakin 14-vuotiaan Notkon täysin mukaansa. Ruohometsän kansa on ainakin hyvin samankaltainen, jos nyt ei suoraan samanlainen. Nämä kanit sentään asuvat koloissa eivätkä linnoissa.
En tiedä kaneista tai jyrsijöistä muutenkaan juuri mitään. Ruohometsän kansa oli siinäkin mielessä siis todella informatiivinen. En esimerkiksi tiennyt, ettei kaneilla ole polkuanturoita, että naaraat pystyvät slurps vain imemään syntymättömät jälkeläisensä takaisin kehoonsa mikäli yhdyskunta on ylikansoittunut, enkä montaa muutakaan asiaa jotka nyt tiedän. Paitsi että kirja oli opettavainen, se oli myös jännittävä.
Pähkinä on kaniini, joka asuu ihan normaalia elämää omassa yhdyskunnassaan. Viikka on sen veli, joka kykenee näkemään tulevaisuuteen, vaikka kukaan ei sitä uskokaan. Eräänä päivänä Viikka näkee kammottavan näyn, jossa yhdyskunnan käyttämä pelto kylpee veressä. Kerrottuaan tämän veljelleen, joka sitten koittaa saada koko yhdyskunnan lähtemään siinä kuitenkaan onnistumatta, Pähkinä, Viikka ja muutama muu kani ottavat jalat alleen ja lähtevät etsimään uusia, parempia asuinseutuja. Huomattakoon, että matkaan lähtee vain uroksia, naaraiden hankkiminen onkin sitten ihan oma lukunsa.
Pidin Pähkinästä hahmona. Se piti päänsä alusta saakka ja tiesi mitä oli tekemässä. Silloin kun se oli hukassa, se ei epäröinyt luottaa muihin kaneihin, vaan kysyi epäröimättä neuvoa ja apuja, niin kuin hyvän johtajan kuuluukin. Mukana ollut Isopää (Bigwig englanniksi) oli komea, suurikokoinen soturi, jonka oletin kuolevan jokaisen taistelun lopussa. Näette itse, kuinka sen käy mikäli päädytte tätä lukemaan, mutta jossain vaiheessa Isopää lakkaa olemasta ärsyttävä ja muuttuu varteenotettavaksi resurssiksi ruohometsäläisille. Pähkinä on myös siinä mielessä neuvokas, ettei se rajoita liittolaisten hankkimista pelkästään oman lajinsa piiriin. Ennen pitkää heidän joukkioihinsa liittyy myös Kehaar, naurulokki.
Lastenkirjana Ruohometsän kansa saattaa olla liian raskas joillekin kohderyhmänsä jäsenille. Se on täynnä väkivaltaisia, pelottavia, ahdistavia ja vaikeita kohtauksia. Lisäksi ainakin WSOY:n pokkariversiossa on niin pieni ja hankalalukuinen fontti, että ihan hirvittää. Siitä oli riisuttu myös kuvitus, jonka huomasin englanninkielisessä juhlapainoksessa olevan. Karttoja olisi todellakin tarvittu tähän suomenkieliseenkin, sen verran haastavaa kanien matkaa oli seurata pelkästään niiden omien kuvausten perusteella.
Lastenkirjoja harvemmin enään luen mutta Ruohometsän kansaa en ole edes nuorempana lukenut vaikka kyseistä televisiosarjaa rakastin silloin kun se tuli. Täytyypä lisätä lukulistalle!
VastaaPoista