2013
ISBN 978-952-01-0949-3
253 s.
☆☆☆
Kirjasto
Oletin, että Huomenkellotyttö olisi ollut paljon rankempi kertomus, kuin millaiseksi se lopulta osoittautui. Anna elää Kirkonkylässä skitsofreniaa sairastavan äitinsä Elenan kanssa. Hän tuntee äidin hyvät ja huonot tuulet, tietää lukea merkit joihin muut eivät mitään huomiota kiinnittäisikään. Äiti on vähintäänkin erikoinen tapaus, jonka mielialat heittelehtivät ja joka vie tytärtään kuin pässiä narussa mielitekojensa ja itsekkäiden halujensa mukaan.
Skitsofrenia sairautena jää kirjassa vieraaksi, vähän irralliseksi. Annan äiti on vain vähän hullu, sitä sorttia, jonka täytyy käydä välillä sairaalassa lepäämässä jaksaakseen huomiseen. Anna on kiltti tytär, joka auttaa äitiään aina kun tämä apua tarvitsee, taipuu sairaan ihmisen tahtoon ja myötäilee tämän väärintekoja ja valheita - tiettyyn pisteeseen saakka. Lapselta ei muuta voi odottaakaan, eihän sitä 12-vuotiaana tiedä, että voisi olla toisinkin. Ei ole vertailukohtaa eikä elämänkokemusta kieltäytymään passaamasta sairasta ihmistä. Ei tiedä, ettei äiti ole omalla vastuulla eikä toki halua joutua äidistä eroonkaan. Huomenkellotytössä puhutaan vakavista asioista, alkoholismista, lääkkeiden väärinkäytöstä, itsetuhosta ja läheisten kärsimyksestä, mutta kaikki tämä kerrotaan Annan näkökulmasta, pienen tytön, jolle ei kerrota kaikkea ja joka kieltäytyy näkemästä asioita. Niinpä myös lukijalle jää selviämättä tietyt asiat ennen kuin vasta ihan kirjan lopulla, kun Annankin silmät pakotetaan avautumaan äidin sairauden edessä.
Huomenkellotyttö jakautuu Annan nuoruuden ja Elenan kuolemaa enteilevien hetkien välillä. Välistä istutaan sairaalassa sudentunteina ja pohditaan kuolemaa, sitä millainen helpotus on, kun tuo ei enää hengitä, ja samalla sitä, kuinka väärin on odottaa oman äitinsä kuolemaa. Annan nuoruus on puolestaan pelonsekaisia avunhakuretkiä täynnä, valppaana kuulostelua, pillereiden laskemista ja hassuttelua äidin selkeämpinä päivinä. Juuri nämä päivät saavat Annan uskomaan, että toivoa on, että äiti voi parantua ja että heidänkin elämänsä voi jonain päivänä olla ihan tavallista. Isä on kuollut, eikä häntä pelasta enää mikään, mutta kenties isosisko palaisi perheen luokse irtisanouduttuaan kaikesta ja ehkä heillä vielä olisi toivoa. Repsahdus repsahdukselta Anna menettää luottamuksensa parempaan tulevaisuuteen, lapsellisen uskonsa lupauksiin. Tarjotaanpa kirjassa vilaus niihinkin ongelmiin, joita lapsuudessa jatkuvasti koetuksella ollut luottamus aiheuttaa aikuisessa ihmisessä. Niihin ei kuitenkaan mennä sen syvällisemmin.
Huomenkellotyttö olisi voinut olla raadollisempi, kontrasti äidin hyvien ja huonojen aikojen välillä selkeämpi. Hyvillä hetkillä ja hassutteluilla koitettiin saada arkeen jotain järkeä ja syitä pienen lapsen elää moista elämää, mutta jäljelle jää lähinnä selittelyn maku. Minulle kirja jäi laimeaksi kokemukseksi, mutten tiedä mitä oikein odotin. Ehkäpä, kun kirja pohjautui kuitenkin kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, odotin, että se olisi ollut katkerampi ja pettyneempi, vihaisempikin. Tapa purkaa sitä pelkoa, jota sairaan ihmisen kanssa asuminen väistämättä kasvattaa ja jolla on taipumusta jäädä sielun syvimpiin loukkoihin kytemään. Anna tosin antaa äidilleen anteeksi, ymmärtää, ettei sairaus ole kenenkään - kaikkein vähiten äidin - syy, ja jaksaa sen ajatuksen voimin istua viimeiseen hetkeen saakka äitinsä vierellä. En tiedä, olisinko itse voinut olla yhtä hyvä ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n