Pommi - Anu Ojala

Otava
2014
ISBN 978-951-1-26543-6
348 s.
☆☆☆
Kirjasto

Pommi oli yksi niistä kirjoista, jotka ohitin ihan vain jo siksikin, että koko kirjan idea ei kertakaikkiaan sopinut minulle. En pidä aktivisteista enkä huutelijoista, enkä varsinkaan minkään sortin käännyttäjistä. En. Kun sitten julkaistaan nuortenkirja, jonka ainoa idea on selvittää vaikutusalttiille nuorisolle tehotuotannon kauheuksia ja tehdä näistä kasvissyöjiä (ei sillä, että kasvissyönti olisi huono asia), kenties traumatisoiden nämä loppuiäksi, jokainen kuitu kehossani huutaa koko kirjaa vastaan. Jo Sinisalon Enkelten verta teki aikoinaan todella tiukkaa, vaikka mehiläisten asialla olenkin, sillä siinä myös puhuttiin eläinaktivismista ja ääriaineksen tekemistä terroriteoista, joskin vähemmän kuin tässä. Tällaisista kirjoista on myös todella hankala kirjoittaa laukaisematta jossakussa jonkinlaista vastareaktiota. Koetan siis keskittyä tarinaan enemmän kuin kirjassa esitettyihin eläinaktivismiin liittyviin asioihin, mutta jos jotakin livahtaa ja pahoitatte siitä mielenne niin sortsen, ei ollut tarkoitus.

Ihan ensiksikin haluan varoittaa herkimpiä lukijoita siitä, että Pommi on todella yksityiskohtainen ja graafinen kuvaus tehotuotantotilojen olosuhteista. Kirjan päähenkilö Mia joutuu tilanteisiin, joihin en soisi kenenkään, ihmisen tai eläimen, koskaan joutuvan. En ole itse herkimmästä päästä, mitä tulee raakuuksiin, mutta silti tässä kirjassa oli useampi vatsaavääntävä kohta. Jostain syystä eläinten kärsimysten rinnalla oli todella hankala tuntea minkäänlaista sääliä ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Tämä kirja herättää pahan kerran ihmisvihaa, joten kannattaa lukea varovaisesti. Kirja on myös koiraihmisille rankka, voin ihan kokemuksesta sanoa. Jostain syystä en itke, jos ihmiselle käy köpelösti, mutta koirien kärsimystä en kestä.

Toimittajan urasta haaveileva Mia on lukiolainen ja on juuri saanut pestin lukionsa Me ja eläimet -blogin ylläpitäjänä. Mialla on mopsi nimeltä Roosa, mulkosilmäinen rohisija, joka kasvattajan mukaan on "ihan perusterve koira". Toisaalta ymmärrän Miaa. Jos vanhemmat, koirankasvattaja ja eläinlääkärikin vakuuttavat, että "no mopsit nyt vaan ovat tuommoisia tuhisijoita, minkäs sille mahtaa", niin ei siinä 15-vuotias voi kuin uskoa. Niinpä hän täysin tyytyväisenä hehkuttaa koiraansa blogissaan ja saa osakseen roppakaupalla kiittäviä kommentteja, sekä yhden, joka saa hänet kauhistumaan. Nimimerkki Joshua nimittäin väittää, että mopsit ovat sairaiksi jalostettu rotu, eikä Mia tahdo sellaista uskoa alkuunkaan. Sitten Mia törmää koulussa komeaan, hurmaavaan Kimiin, joka kutsuu Mian mukaansa auttamaan erään sikatilan kuvaamisessa. Reissulla Mia tutustuu myös Ninaan, joka on hääräillyt Kimin ja eläinaktivismin parissa jo ennenkin. 

Toisaalta taas oikeassa elämässä laki velvoittaa koirankasvattajaa tiedottamaan ostajaa mahdollisista sairauksista (joita lyttykuonoisilla, mulkosilmäisillä koiraroduilla on pitkä liuta) ennen kuin myy pennun. Se, että Lillan vakuuttaa täysin kirkkain silmin Mialle mopsiensa olevan "perusterveitä", on jo jonkin lajin rikos ja kertoo todella paljon Lillanista ihmisenä. Koirat merkitsevät hänelle vain rahaa, ja siinäpä se. Muitakin vähän kummallisia epäkohtia kirjassa on, mutta täysin todentuntuista ja tarkkaa kuvausta tällaisista aiheista ei varmastikaan saa tungettua kolmeensataan sivuun niin, että teos taipuisi vielä nuortenkirjaksi ja myisikin jotakin. Lillanin kaltaisilta kasvattajilta ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan kannata ostaa yhtään minkään rotuista koiranpentua. Oikeasti.

Tätä kirjaa voisi kuvata kahdella lauseella, joista ensimmäinen on "kuinka kukaan voi olla noin TYHMÄ?!" ja toinen on "Voi helvetti, herää jo, Mia!". Mia on todella, siis todella, sinisilmäinen ja luottavainen, oikea pumpulissa kasvatettu kakara. Hän uskoo kaiken, mitä hänelle sanotaan ja parhaimpaan teinityyliin lemppaa ystävänsä ihastuttuaan nuoreen ja komeaan mieheen, vaihtaa kaiken tutun ja turvallisen uuteen ja jännittävään silmänräpäyksessä. Mia kylläkin myös oppii kirjan aikana paljon ja kasvaa ihmisenä, mutta prosessi on varsin tuskastuttavaa sivustaseurattavaa. Kirjan aiheet ovat myös vakavia ja niitä pyöritellään onneksi monelta kantilta. Olisin kenties toivonut tähän vähän puolueettomampaa asennetta joihinkin kohtiin, mutta totuushan on, että me ihmiset emme missään nimessä koskaan ole puolueettomia, ja sen piirteen Ojala on kyllä vanginnut henkilöhahmoihinsa todella hyvin.

Sanonpahan vaan, että kyseessä on todella kivulias ja tuskallinen teos, joka ei kenties ole ihan realistinen, mutta vaikuttava siitä huolimatta. Ja hei, täti neuvoo: saa lopettaa kesken, jos on liian kovaa kamaa, eikä kenellekään tarvitse kertoa.