Tuulen vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus
2014
ISBN 978-951-20-9718-0
383 s.
☆☆☆☆
Oma

No nyt! Anneli Kannon Pyöveli sai minut pyörtämään kaikki pahat puheeni historiallisista romaaneista ja Havasteen Tuulen vihat vahvistaa kyllä sen, minkä Pyöveli jo lupasi. Suomen historia voi olla ja on mielenkiintoista, kun siitä kirjoitetaan kiinnostavalla ja herkullisellakin tavalla. Tuulen vihat on kenties Pyöveliä kevyempi luettava, ainakin tavallaan. Vertaan näitä kahta keskenään lähinnä nyt siksi, että molemmat ovat Gummeruksen kustantamia, molemmissa on upea, varsin suomalaisen näköinen kansi ja molemmat päätyivät kirjan ja ruusun päivänä ostoskoriini. Niin ja tässä ovat nyt kaksi ekaa historiallista romaania, jotka olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut, tai näin ainakin uskoisin.

Tuulen vihat kertoo Kertestä, joka asuu isänsä tuvassa Suomen maaseudulla. Kirjassa itsessään sitä ei missään kohdin tarkalleen sanota, mutta Gummeruksen sivuilla lukee, että kirja sijoittuu 1100-luvun Suomeen, Köyliönjärven maisemiin. Jo kirjan takakannessa luvataan paljon kansanperinnettä, taikoja, enteitä, loitsuja sekä ennustuksia, ja niitä totta vie piisaa. Havaste kirjoittaa todella eläväistä tekstiä, mutta sellaiseen tyyliin, että se tuntuu uskottavalta. Vanhakantainen kieli ja kaskut luovat ilmapiirin, joka pysyy yllä alusta loppuun saakka. Kirjasarjassa seurataan Kerten ja hänen perheensä edesottamuksia, ja tässä ensimmäisessä osassa seurataan Kerten varttumista tytöstä naiseksi ja emännäksi.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä Tuulen vihoissa niin veti puoleensa, mutta yksi iso tekijä oli varmasti Paimiolan tupa. Tuvassa asuvat Kerten ja tämän isän Paimion lisäksi myös veli Sule, joka aika ajoin saa kohtauksia, joiden aikana ennustaa tulevaisuutta, sekä Uvanta, vanharouva, jonka Kerten äiti ja Paimion tuulen vihoihin joutunut rouva Rauni on ottanut taloonsa turvaan. Uvannan mukana on tullut myös Ahto, poika, joka ei oikeastaan ole renki, vaikka rengin virkaa toimittaakin. Eläväisten lisäksi tupaa asuttavat myös henget, jotka Kertte näkee ja joiden kanssa hän pystyy jollain tasolla myös kommunikoimaan. Sule on vakaasti sitä mieltä, etteivät naiset pysty näkemään henkiä, mutta Kerttepä pystyy. 

Kun tuulen vihat sitten tarttuvat Kerten isäänkin, hän tajuaa tarvitsevansa tuvalle isännän. Kertte lähtee isolle kylälle etsimään itselleen sulhoa ja törmää siellä jo entuudestaan tuttuun Larriin, jolla on ihastuttava (ja vähän ärsyttäväkin) r-vika. Larri on mukava mies, mutta vihastuksissaan tappavan voimakas.

Jäin todella innolla nyt odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Tunsin itseni todella tyhmäksi tätä lukiessani, sillä tajusin Larrin jujun vasta kirjan puolivälin jälkeen (vaikka olisihan se pitänyt tajuta jo heti alkuunsa..), mutta se oli pientä verrattuna siihen iloon, jonka tämän kirjan lukeminen tuotti. Iso kiitos Havasteelle tästä lukunautinnosta ja seuraavaa osaa odotellessa!