Underground - Haruki Murakami

Kansi: Noma Bar, Suzanne Dean

Andaguraundo / Yakusoku sareta basho de
Vintage
2003 (alkup. 1997, 1998)
ISBN 978-0-099-46109-8
309 s.
☆☆☆☆
Oma

Kuten olen maininnut joskus aikaisemminkin, Murakamilla ja minulla on hyvin ristiriitainen suhde. Joihinkin hänen kirjoihinsa en pääse alkuunkaan sisään, jotkut taas vievät mennessään ja tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Murakamin fiktio on kuitenkin aivan oma lukunsa. Underground käsittelee vuoden 1995 kaasuiskua Tokion metroon, jossa kuoli kaikenkaikkiaan 13 henkeä (joista yksi Murakamin kirjan kirjoittamisen jälkeen) ja tuhansia loukkaantui, joitakin pysyvästi. 20.5.1995 viisi miestä nousivat kukin eri linjoilla eri metrojen eri vaunuihin mukanaan sariinia, natsien kehittelemää hermokaasua, suljettuna tiputuspusseihin. Mukanaan heillä oli myös sateenvarjot, joissa oli teroitetut kärjet. Tähtäimessään heillä oli epäilemättä japanilaisen parlamentin jäsenet, mutta kaasu ei diskriminoi ketään.

Underground koostuu suunnilleen kuudestakymmenestä haastattelusta ja sitä seurannut essee The Place That Was Promised sisältää vielä kahdeksan lisää. Alunperin teos piti sisällään vain uhrien haastatteluja, mutta Murakamia syytettiin yksipuolisuudesta (joka hänen mukaansa oli tarkoituksenakin), ja hän koki asiakseen haastatella myös Aum Shinrikyon jäseniä tuodakseen ilmi myös heidän näkökulmansa kaasuiskuihin.

Luin Undergroundia kahdessa pätkässä. Ensimmäisellä kerralla se kävi liian raskaaksi ja minun oli pakko jättää se sivuun, mutta myöhemmin tartuin siihen uudestaan. Kirja on jaoteltu jokaisen viiden iskun mukaan, ja jokainen jakso sisältää alussa pienen esittelyn siitä miehestä, joka kulloinkin puhkaisi sariinipussukan omassa vaunussaan. Muutoin kirjan ensimmäisessä osassa kuullaan vain uhreja ja uhrien omaisia niissä tapauksissa, kun uhrit ovat joko kuolleet tai kykenemättömiä antamaan lausuntojaan.

Puhuin kiinnostuksestani kultteihin ja ihmisten lammasmaisuuteen tietyissä tilanteissa muun muassa Valkea kuin lumen yhteydessä (ja valitin, kun Undergroundia ei saa HelMetistä kuin ruotsiksi, jota en osaa), ja pääkiinnostuksenkohteeni pääsikin kirjan aiheeksi vasta loppupuolella, kun Aumin jäsenet - osa edelleen jäseniä, osa aikaa sitten eronneita - selittivät miksi liittyivät kulttiin. Ilmeisesti Shoko Asahara (Aumin johtaja ja guru) oli hyvin karismaattinen ja voimakas persoona, joka tuntui tietävän kaikista uusista seuraajistaan jotakin perustavanlaatuista, jolla hän sitten teki näihin vaikutuksen. Tutkiskelin myös (hyvin pintapuolisesti) mielenmuokkauksen (tai aivopesun) periaatteita ja myös Asahara vaikuttaa tunteneen nämä hyvin. Kun yksilö eristetään yhteiskunnasta sekä tietolähteistä ja tämä pidetään kiireisenä, saadaan tuntemaan itsensä hyödylliseksi ja palkitaan saavutuksista, hänet on helppo pitää kultin otteessa ja saada tottelemaan älyttömimpiäkin käskyjä.

Olisin kenties kaivannut jotakin iskun tekijöiltä itseltään, sillä haastatellut Aumin jäsenet eivät olleet valtaosin Aumin toiminnan kannalta kriittisiä. Todistajanlausuntoja Murakami on hyödyntänyt pienissä esittelyissä, joissa valaistaan myös kunkin toimijan ajatuksia ja toimintaa iskujen aikaan. Sen sijaan uhrien haastatteluissa nousee esiin keskeisiä juttuja, jotka tosin alkavat pian toistaa itseään.

Kuten muillakin kansoilla, myös japanilaisilla on tarve unohtaa ja päästä yli traumaattisista tapahtumista. Murakami kertoo johdannossa, että oli yllättävän haastavaa saada ihmisiä puhumaan kokemuksistaan. Vaikka haastateltavia olisi ollut enemmän, lopulta vain kuusikymmentä heistä suostui puhumaan. Vaikuttavimmiksi haastatteluiksi nousivat ne, joissa joku puhui läheisistään tai joku viaton ohikulkija oli huomannut hädässä olevat, mennyt auttamaan ja saanut samassa rytäkässä osansa kaasusta. Sariinikaasun oireet tulevat lukijalle hyvin selviksi, samoin japanilaisen hätäjärjestelmän puutteet. Massiivisissa iskuissa sairaalat eivät olleet laisinkaan valmistautuneita ja ambulansseja pystyttiin lähettämään tapahtumapaikoista vain ensimmäiselle. Sairaaloissa ei myöskään oltu tilanteen tasalla, vaan ensimmäiset uhrit meinasivat jäädä täysin vaille hoitoa.

Underground on äärettömän mielenkiintoinen, joskin todella henkisesti raskas dokumentaatio terrorismista, sen aiheuttajista ja sen seuraamuksista. Nimiä on paljon ja ne vilisivät ainakin minulta suurimmaksi osaksi ohi. Yllättävimpiä (tai no, eivät oikeastaan) olivat ne lausunnot, joiden antaja toivoi pikaista kuolemantuomiota syytetyille. Japanissa tosiaan on edelleen kuolemaantuomio voimassa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi kyllä pitää sitä vääränä ratkaisuna.