 |
| Kansi: Laura Lyytinen |
2013
ISBN 978-951-31-7294-7
237 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Tunnustan pyöritelleeni Khao Lakin sydämiä vähintäänkin epäileväisin mielin käsissäni useampaankin otteeseen. Kansi on nätti (jonkin verran nätimpi kuin kuvassa, joka on suurempana pikselimössöä, soosoo Tammi) ja aihe sinällään mielenkiintoinen mutta ääh, lällylomaromantiikkaa, kuka semmoista jaksaa lukea, vai mitä?
No, olinpas väärässä. Emma matkustaa isoäitinsä, tätinsä ja tädin poikaystävän kanssa Thaimaahan. Matkalla on hänelle erityinen merkitys, sillä hän menetti koko perheensä vuoden 2004 tsunamissa ja selviytyi ainoana perheestään kiitos tarjoilijamiehen, joka onki hänet merestä turvaan puuhun. Emma on päättänyt löytää pelastajansa ja kiittää tätä henkilökohtaisesti.
Kirjan takakannessa puhutaan vain Emmasta ja tämän perheestä, mutta toista - traumatisoitumatonta - näkökulmaa kirjaan tuo itäsuomalainen Venla, joka on ensimmäistä kertaa Thaimaassa ikinä, mukanaan suurehkonpuoleinen seurue sukulaisia. He ovat saapuneet nauttimaan Thaimaasta sellaisena kuin se on ja viettämään isoisän 70-vuotispäiviä. Venla jää kirjassa tosin toissijaiseen asemaan, sillä enemmän keskitytään Emmaan, Emman muisteloihin ja Lukakseen.
Olin itse 16-vuotias kun tsunami iski Thaimaahan, enkä seurannut uutisia tai piitannut niistäkään mitä seurasin. Niinpä minulta epäilemättä meni ohi yhtä jos toistakin koskien tätä luonnonkatastrofia. Khao Lakin sydämet valottaa hyvin tapahtumien kulkua, uhrien määrää ja tuhon valtavuutta. Emman mukana pelastutaan tulva-aallon kynsistä, päästään evakkokyydillä sairaalaan jossa vallitsee täydellinen kaaos, etsitään paniikissa tuttuja kasvoja ja lopulta matkustetaan kotiin, jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Matka takaisin tapahtumapaikalle on Emmalle raskas ja lukijallekin useampaan otteeseen riipaiseva. Kukapa ei olisi joskus pelännyt menettävänsä jonkun läheisen? Tässä Emma nyt käy läpi sitä tuskaa, joka sellaisesta seuraa.
Venla puolestaan on humoristisempi tyyppi. Kenties Venlan kautta kirjaan ja tarinaan on haettukin kepeämielisyyttä, sillä pelkästään Emman näkökulmasta tarinasta olisi saattanut tulla liian pakokauhuinen ja ahdistava. Tarkoitus ei varmastikaan kuitenkaan ollut tehdä Thaimaasta pelottavaa matkakohdetta, vaan tuoda ilmi tsunamin jälkiseuraamukset ja jälkiseuraamusten seuraamukset. Kaikenkaikkiaan kovin onnistunut kirja, joka toi tunteita pintaan yhden jos toisenkin kerran.
Oho, en tiennytkään tällaisesta kirjasta! Olen lähdössä marraskuussa Khao Lakiin ja tämä kiinnostaisi kovasti sen vuoksi. Mahtaisiko tämä olla sopivaa luettavaa rantapäiviin, vaikka toki ahdistava varmasti onkin, vai kannattaisikohan jättää suosiolla matkan jälkeiseen aikaan? Sitä miten alue on saatu uudelleenrakennettua, arvostaa enemmän, kun tietää, miten hirvittävä tuho tuolloin oli.
VastaaPoistaKirjasta saa ainakin hyviä vinkkejä käyntikohteisiin, mikäli katastrofi sinällään kiinnostaa. Riippuu täysin siitä, kuinka herkkä lukija olet. Itse varmaan voisin lukea tätä rannalla ja itkisin ihan yhtä paljon kuin täällä kotonakin, mutten usko että sen kummemmin pelkäisin hyökyaaltoja kuin ennenkään.
PoistaHuomasin, että niissä kohdin kun katastrofista puhutaan faktoina, asiat todellakin esitetään faktoina, lukuina ja määreinä. Tunne vähän niin kuin katoaa niissä kohdin, mutten tiedä kuinka tunteella tuollaista asiaa voi edes käsitellä hajoamatta täysin. Esimerkiksi Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo on paljon tunteita raatelevampi kokemus, sillä siinä kukaan ei sorru tilastopaasaukseen selvittääkseen tuhon laajuutta vaan tuhoa eletään henkilöhahmojen silmin. Niin tässäkin, muttei ehkä ihan niin elävästi, jos ymmärrät mitä tarkoitan. :D
Lopputulemana siis, ota ihmeessä rantalukemiseksi jos uskallat! :D
Minäkin uskallan suositella tätä mukaan lukemiseksi. Ei ole liian raastava ja kuten Notkopeikko totesi, välillä tuntuu kuin Tiainen etäännyttäisi tarinaa faktoilla, ettei lukukokemuksesta tule liian rankka nuorillekaan lukijoille.
VastaaPoistaKuulostaa hyvältä ettet Notkopeikko liiemmin seurannut tsunamiuutisointia nuorena. Minä olin tuolloin jo aikuinen mutta onnistuin hieman traumatisoitumaan uutisvirran (etenkin netissä oli minulle liian rankkoja uutisia, ei olisi pitänyt kurkkia) mukana. Karmea katastrofi jossa paniikissa julkaistiin kaikenlaista.
Katastrofiuutisointi lienee muutenkin sellaista, ettei tiedä mitä pitäisi uskoa ja mitä ei. Ahdistuin nuorena helposti, joten voin vain kuvitella, millaisia painajaisia tsunamiuutiset olisivat aiheuttaneet. :D Myös Utøyan uutisointi aiheutti aikamoiset maailmanlopun fiilikset, vaikka olin jo ainakin melkein aikuinen.
PoistaTiaisen kirja on mielestäni lohdullisen kaunis. Emman surumielisyyttä tasapainottaa mukavasti Venla, kuten toteatkin. Ja minusta on hyvä, että kirjassa ei jäädä liikaa vellomaan tsunamin aiheuttamaan suruun vaan eletään myös ihan tavallista nuoren ihmisen elämää.
VastaaPoista