Veden alla - Kat Falls

Kansi: Christopher Stengel

Dark Life
Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5506-3
319 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kat Fallsin Veden alla on nyt järjestyksessä jo kolmas ekokatastrofidystopia, jonka olen nuorten diplomilistalta lukenut, ja kirkkaasti paras. Veden alla sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on laajentunut ja laiskistunut niin paljon, että tilaa ei enää ole, joten ihmisten on ollut pakko asuttaa meretkin. Merenpohjiin on rakennettu kolonia, jossa 15-vuotias Ty asuu. Hän on ensimmäinen lapsi, joka on syntynyt ja kasvanut merenpinnan alla. Hänen isänsä on juurikin yksi arkkitehdeistä, jotka olivat vastuussa merenalaisten rakennelmien suunnittelusta ja rakentamisesta. Eräänä päivänä Ty törmää sitten tyttöön, Gemmaan, joka on tullut pinnan alle etsimään veljeään. Ty päättää auttaa tyttöä, ja siitä se seikkailu sitten alkaa.

Merenalainen maailma kiehtoo ihan eri tavalla kuin pinnan päällä sinnittely ja maanpäällisiin, joskin muuttuneisiin, oloihin sopeutuminen. Kat Falls on ottanut huomioon täysin erilaiset olosuhteet, kuten pimeyden, vedenpaineen, eläimet, ihmisten hapentarpeen, veden vaikutuksen rakenteisiin, kylmyyden ja sen vaikutukset ja monia muita asioita, jotka olisi ollut perin helppo ylenkatsoa. Selitykset siitä, miten ja miksi kaikki toimii tekevät kirjasta uskottavamman ja immersiosta paljon helpompaa.

Ty on päähenkilönä melko ympäripyöreä, kiltti poika joka ei kuitenkaan ole mikään puhdas pulmunen vaan valehtelee häpeilemättä kun tarvetta ilmenee. Gemma on ärsyttävä, niin kuin sankarittaret yleensä tuppaavat olemaan, mutta siedettävämpi kuitenkin kuin useimmat muut. Hän on äkkipikainen ja loukkaantuu helposti, ymmärtää asioita tahallaan väärin ja on muutenkin kaikessa kömpelöydessään melko rasittava.

Vähän maagisuutta kirjaan tuovat hämäränlahjat, joita kehittyy pinnan alla kasvaneille lapsille. Eräs lääkäri on kirjassa kirjoittanut raportin näistä lahjoista ja menettänyt raporttinsa tuloksena maineensa, kun hämäränlahjoja ei ole pystytty näyttämään toteen. Nämä hämäränlahjat pulpahtelevat esiin pitkin kirjaa, mutta mitään varmaa niistä ei sanota, ainakaan aluksi.

Erityisen hienoa minusta oli se tapa, jolla kolonistit puhaltavat yhteen hiileen. Pinnan yläpuolella asuvat ihmiset katsovat siirtokuntalaisia kieroon ja pitävät näitä vähintäänkin outoina, elleivät täysin hulluina, ja meren pohjassa asuvat ihmiset puolestaan ovat täysin riippuvaisia esimerkiksi valtion heille lähettämästä liquigenista, jota kolonistit hengittävät keuhkonsa täyteen sukeltaessaan, sillä se estää keuhkoja lyhistymästä kasaan paineen vaikutuksesta. Yhteisö ei myöskään maksa kolonisteille näiden tuottamasta ruuasta, vaan keräävät sadot veroina itselleen, vaikka oikeasti tarvitsevat ruokaa enemmän kuin haluaisivat myöntääkään.

Veden alla on yksi parhaista kirjoista, joita olen hetkeen lukenut. Suomennos on eheää ja asiat on selitetty hyvin, mutta ymmärrettävästi, sortumatta ylenpalttiseen monimutkaisten sanojen käyttöön. Ty ja Gemmakin ovat oikeasti ihan kivoja, loppujen lopuksi. Nyt vaan kohti seuraavaa osaa!