4. tammikuuta 2017

Kuura - Elina Pitkäkangas

Myllylahti
2016
ISBN 978-952-202-709-2
355 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuuran huikea kansitaide lumosi minut ensisilmäyksellä selaillessani Myllylahden katalogista nuortenkirjoja. En ole koskaan ollut mikään suunnaton ihmissusimyyttien fanittaja, mutta työn puolesta joskus tulee astuttua myös oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Erityisesti kirjasta kiinnostuin siinä vaiheessa, kun olin jo hetken makuuttanut sitä kirjahyllyssäni, ja töissä nuoret alkoivat kysellä kirjan ja sen tulevan jatko-osan perään. "Onks teillä Kuuraa?" "Tiiätsä sen Pitkäkankaan kirjan, mikäsenniminytoli, koska siihen tulee jatkoo?" Tämmöisistä kirjastotädille esitetyistä kysymyksistä tietää, että kirjasta on tykätty.

Elina Pitkäkankaan esikoisteos sijoittuu Turun läheisyyteen, Kuurankeron muurein suojattuun kaupunkiin. Ihmiskunta on päättänyt, että on parempi elää hiukan vankina kuin alituisesti hukkien hyökkäysten kohteena. Kirjan päähenkilöt ovat ystävykset Inka ja Aaron, jotka ovat tunteneet toisensa päiväkoti-ikäisistä saakka. Inka on tyyppinä hyvin suora, itsekäs ja vähintäänkin oman arvonsa tunteva. Aaron sen sijaan ei oikein löydä paikkaansa maailmassa, ja paikkaa tätä tunnetta pyörittelemällä neitosia minkä ehtii. Kirjan alussa Inkan pikkuveli Tuukka - tai Duke, kuten häntä kutsutaan - putoaa Kuurankeroa ympäröivältä muurilta ja joutuu sairaalaan, jossa hän myöhemmin vaipuu koomaan. Inka päättää pelastaa Tuukan, hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan taustalla häilyy jatkuvasti hukkaterrorin mahdollisuus sekä ihmissusien metsästämiseen erikoistunut järjestö nimeltä Jahti.

Pidin todella paljon Pitkäkankaan rakentamasta maailmasta. Hän on todella hyvä rakentamaan tunnelmaa ja hahmojen välisiä jännitteitä. Hän ei kaunopuheista ketään, vaan hahmojen käyttämä kieli on hyvin uskottavaa ja tuntuu luontevalta. Ehkä vähän liiankin, sillä huomasin ärsyyntyväni jatkuvasta kiroilemisesta. Ainoita epäuskottavia hahmoja kirjassa olivat kenties kaikki aikuiset, jotka tuntuivat juuttuneen jonnekin teini-iän sakeisiin metsiin hortoilemaan. Onneksi heitä kirjassa esiintyy vähemmän ja harvemmin, sillä keskiössä ovat Inkan ja Aaronin kaveripiirit, jotka puolestaan tuntuivat todella aidoilta. Inka ja Aaron ovat molemmat henkilöinä sellaisia, että minun oli hankalaa tuntea sympatiaa heitä kohtaan, mutta se lienee ollut kirjailijan tarkoituskin.

Mikä kirjassa kuitenkin kaikkein eniten jäi mieleen ja yllätti, oli Pitkäkankaan rakentama juoni. Kirjaan, jonka takakannessa puhutaan romantiikasta ja ihmissusista, suhtautuu väkisinkin tietynlaisin ennakko-odotuksin, mutta Pitkäkangas pitää huolen siitä, että kaikki ennakko-olettamukset joutuvat roskiin ja pian. Kuura sai minut kohottelemaan kulmiani useammassakin kohtaa, mutta pääasiassa juuri siksi, että kirjan juoni tekeekin äkkikäännöksen suuntaan, jota en laisinkaan osannut odottaa. Bravo, Elina, jään odottelemaan jatko-osaa tuolini reunalle!

Kuura olkoot myös Helmet-lukuhaasteen ensimmäinen kirja, eli 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n