Vastavirta - Kat Falls

Ulkoasu: Terhi Haikonen

Rip Tide
Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5507-0
339 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Veden alla -arvostelu

Vastavirta jatkaa siitä, mihin Veden alla jäi. Pääosiin palaavat jälleen Ty ja Gemma, joka on kehittänyt paniikin vedenalaista maailmaa kohtaan ja joutunut siksi muuttamaan kauppa-asemalle. Vähänpä hän tietää, mistä hänen näkemänsä aaveet ovat peräisin. Vastavirta esittelee uuden kansanosan, joka vilahtaa kyllä ensimmäisessäkin osassa, mutta pääsee kunnolliseen asemaan vasta tässä toisessa, nimittäin syrjiksi nimitetyt ihmiset, joilla ei ole sijaa Yhteisössä. Tyn vanhemmat ovat päättäneet myydä satoaan syrjille, eivätkä kaikki tahot katso tätä hyvällä. Niinpä kenellekään ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä vähän), kun syrjät kaappaavat Tyn vanhemmat ja vievät merilevälastin aikomattakaan hyvittää siitä mitään. Tästä alkaa Tyn epätoivoinen kamppailu auktoriteetteja ja syrjien häiriintynyttä järjestelmää vastaan löytääkseen vanhempansa. Myös Gemman veli Hämy palaa tässä kirjassa, eikä yhtään sen hurmaavampana kuin edellisessäkään osassa.

Vastavirta on hutiloidummin kirjoitettu kuin Veden alla. Niin sanotut kova-scifi-elementit jäävät unholaan, sillä vaikka uusia laitteita ja rakennelmia esitellään, niiden kuvaus ei ole lainkaan niin tarkkaa ja teknistä kuin ensimmäisessä osassa. Alussa tuntui, että Falls oli unohtanut, että "happinestettä" kutsutaan kirjassa Liquigeniksi, ja sitä ainakin minusta kuvailtiin tarpeettomasti, sillä ensimmäisen osan lukeneet taatusti tietävät mitä Liquigen on, onhan se sentään sen verran suuressa osassa ensimmäisen osan juonikuvioita.

Gemma on, jos mahdollista, vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä osassa, sillä hän on kehittänyt täysin uusia neurooseja valiteltavaksi. Silti, loppua kohden jännitys tiivistyy sen verran ja Gemmankin oikutteluille selviää sen verran hyvä syy, että annoin hänen ärsyttävyytensä vielä tämän kerran anteeksi. Ty pysyy urheana (tai tyhmänrohkeana, miten sen haluaa nähdä) ja vikkelä-älyisenä tässäkin kirjassa, mutta jotkin sukelluskohtaukset jäivät hämäämään. Kylmä huomioidaan edelleen, mutten todella usko, että merenpohjasta on mahdollista sukeltaa pintaan ilman Liquigenia tai happilaitteita, puhumattakaan siitä, ettei kenelläkään ollut märkäpukua yllä. Joitakin epärealistisuuksia sallittakoon, kun kyseessä on kuitenkin fiktiivinen kirja, mutta todella realistisen ensimmäisen osan jälkeen odotukset olivat kyllä korkeammalla.

Tämän kirjan loppujen lopuksi pelasti viimeiset viitisenkymmentä sivua. Kirja ei ollut siihen saakka siis mitenkään huono, mutta parhaimmillaankin keskinkertainen. Lopussa ihmisten toisilleen osoittama solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus (jos siitä nyt voi puhua) saivat kyyneleet kihoamaan silmiin täpötäydessä ruuhkabussissa keskellä Vantaata, sen verran voimakas tunnelataus loppuun oli saatu. Vastavirta olisi ehdottomasti yltänyt viiteen tähteen, jos se olisi pitänyt yllä ensimmäisen osan asettamaa teknistä tasoa, sillä ilman hyvälle scifille ominaista teknistä höpötystä se jäi vähän laihanlaiseksi. Tyttöjen ja poikien välisestä riiustelusta osaa kirjoittaa kuka tahansa ja näitä tarinoita riittää hyllymetritolkulla.