Muistan kun sain kotikissa-piirustuskilpailussa kunniamaininnan, taisin olla vanhin kilpailuun osallistunut, piirustustaidotkin toki sen mukaiset. Palkinto oli iso pussillinen lätkäkarkkeja joita inhosin, joku piirustus-maalauskirja ja sitten tämä kyseinen teos. Taisin itse olla silloin juurikin kahdentoista tai niillä hujakoilla, ja koska Robert (kirjan protagonisti) on 12-vuotias, oli häneen äärettömän helppo samaistua. Luin tämän kirjan varmaan kymmenisen kertaa, ja minusta tuntui, etten ikinä kyllästyisi siihen. En kyllä sittä kyllästynytkään, mutta hukkasin sen. Päivänä eräänä sitten muistin taas tämän, ja kun satuin juuri istumaan kirjaston tiskissä, niin teinpä sitten varauksen.
Kirjan lukemisessa oli tietty harras fiilis, koska muistin kuinka paljon se oli nuorempana minulle merkinnyt. En tuolloin vielä kiinnittänyt huomiota kielellisiin epäkohtiin, juonen yksinkertaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan, mihin aikuisena on oppinut kiinnittämään huomiota. Tai on opetettu, kuinka vain. Aina toitotetaan että täytyy olla kriittinen, aina täytyy ajatella omilla aivoilla. Pienenä tällaisetkin kirjat tuli luettua fiiliksellä eikä järjen kanssa.
Onnea matkaan, Robinson kertoo tarinan siis 12-vuotiaasta Robertista, jonka äiti on sairastunut syöpään. Poika ei osaa näyttää tunteitaan ja purkaa kaiken pahan olonsa pahantekoon. Hänen äitinsä on naimisissa Michaelin kanssa ja heillä on yhteinen lapsi, Robertin pikkuvelipuoli, jota kutsutaan kirjassa vain Haisuliksi, ja josta Robert ei kertaakaan puhu puolikkaana yhtään minään, vaan aina pikkuveljenään. Robertin isä ei ole kuvioissa, mutta peläten joutuvansa lastenkotiin äitinsä kuoltua, Robert päättää etsiä isänsä käsiinsä. Hänellä on vain ja ainoastaan isänsä nimi ja ammatti. Niinpä hän karkaa kotoa ja lähtee etsimään sirkuksessa työskentelevää isäänsä. Karkuri törmää kaikkeen, mitä Tanskan pimeällä puolella on. Hänet ryöstetään, hän istuu puistonpenkillä pummin kanssa, joka piikittää itseään käsivarteen, majailee hetken erään pojan luona, jonka äiti on päästään sekaisin ja löytää lukuisia sirkuksia.
Kirjassa tutkitaan monia asioita lapsen viattomin silmin, Robert ei tuomitse ketään, mutta pohtii itsekin mihin vetää raja, kun on pakko varastaa toisen pojan päältäajettava ruohonleikkuri tai kun pitäisi kerjätä rahaa jotta saisi ruokaa. Vaikka kirja on lyhyt ja melko ytimekkäin sanankääntein kirjoitettu, se silti kertoo koskettavan tarinan pojasta joka pelkää yli kaiken äitinsä menettämistä ja hylätyksi tulemista. Se on kirja ihmissuhteista, onnellisuudesta, perheestä ja menettämisestä, mutta kirjoitettu tavalla jonka lapsikin ymmärtää. Kyseessä on mieletön, muiden kirjojen massaan hukkunut teos, joka pääsee ehdottomasti - edelleen, aikuisen kriittisten silmien läpi luettuna - minun top kymppiini.
☆☆☆☆☆
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n