Apulanta - kaikki yhdestä pahasta - Ari Väntänen

Kansi: Tex Hänninen & Ville Juurikkala

Like Kustannus
2014
ISBN 978-951-01-1054-3
432 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Vain elämää alkoi jokunen viikko sitten uudestaan ja tunnustan, että kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät ja nauravat artistien mukana. Toni Wirtasen päivä toi elävästi takaisin kaiken kymmenen vuoden takaa ja päivän aikana soitetut biisit pyöräyttivät helposti takaisin sinne vihaiseen teiniangstiin joka tuntui olevan se pääasiallinen vire silloin. Olin vähän ennen Tonin jakson katsomista kysellyt tätä kirjaa, joten kun mainoksessa luki "tilaa nyt, saat kirjan signeerauksella!", arvatkaa vain harmittiko. No, nyt ei harmita enää. <3

Olin huomattavasti teini-ikää nuorempi kun kuulin Apulantaa ensimmäisen kerran. Innostuin bändin musiikista todella vasta myöhemmin, ajattelevaan ikään ehtineenä (minulle se koitti jonkin verran aikaisemmin kuin monille Koiviksen nuorille, siitä lienee kiittäminen raittiutta). Sukulaistyttöni kuunteli Apulantaa ja oli viiltänyt ranteeseensa kauniin, hauraan ristikon, jota ihailin. En silloin tajunnut mistä siinä oli kyse - enkä oikeastaan tajua vieläkään, muttei sellaisia asioita ole tehty ulkopuolisten tajuttaviksi - mutta Apulannan musiikki miellytti jo silloin korvaa vaikka kuuntelinkin salaa kotona vielä Backstreet Boysia ja luin Zorroja kun kaverit näkivät vain mustaan verhoutuneen, ketjuista ja niiteistä painavan hevarin. Apulanta on ollut elämässäni eräänlainen alavire, bändi jonka pariin palaan silloin, kun kaipaan lisäannosta uhmaa elämään. Olin yläasteella myös loputtoman ihastunut yhteen poikaan joka näytti Tonilta, en tosin tiedä miten se liittyy tähän.

On tosi outoa lukea faktaa fiktiivisistä henkilöistä, siis julkkiksista. Julkkikset tuntuvat tällaisen tavallisesta tallaajasta niin etäisiltä, ettei heillä ole tähän omaan todellisuuteen mitään yhteyttä. Olen myös niitä tyyppejä, jotka eivät lue juorulehtiä, siis oikeasti. En tiennyt Apulannan taustameiningeistä juuri mitään ennen tätä kirjaa, koska jokaisella pitäisi olla oikeus päättää, mitä itsestään julkisuuteen jakaa. En myöskään tykkää siitä, että ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat bändistä tai artistista tykkäämiseeni kuten kävi vaikkapa Tarja Turusen kanssa. Oli myös blogistina mielenkiintoista lähteä kokeilemaan täysin tavallisesta valikoimasta poikkeavaa kirjallisuudenlajia. Väntäsen kirja ja tapa kirjoittaa saattavat Tonin ja Sipen alas julkisuuden jalustalta ja paljastavat, että tässä on kaksi ihan tavallista kloppia jotka ovat saaneet kaiken omistamansa kovalla työllä, lahjakkuudella ja ammattitaidolla. Jännää ajatella Apulannan ukkoja ihmisinä.

Kirjasta paljastuu siis kaksi miestä ja joukko basisteja, joilla kaikilla on omanlaisensa asenne elämään. Osan kirjasta muodostavat pätkät haastatteluista, jotka ovat oikeastaan kirjan antoisinta antia. Historiikki tämä aivan ehdottomasti on, sillä bändin historia käydään vaihe vaiheelta läpi aina hittien listasijoituksia ja listallakeikkumisaikoja ja musiikillisia vaikutteita ja tyylejä myöten. Tarkkaa vaihe vaiheelta kuvausta kaipaaville Kaikki yhdestä pahasta on siis oiva paketti Apulantaa. Pakko tunnustaa, etten ole todellakaan mikään musiikin asiantuntija, suurkuluttaja kenties, mutten tosiaankaan tunne musiikkialan jargonia niin, että olisin ymmärtänyt paljoakaan sanastosta. Onneksi sanojen rinnalla kulkee myös bändien nimiä, joista sentään suurin osa oli tuttuja, kiitos nuoruusajan punk-vaiheen. Niiden avulla on mahdollista yhdistellä tiettyjä juttuja ilman sanojakin, musiikki puhukoot puolestaan.

Kirjan ulkoasu on todella hieno ja sopii bändin henkeen. Valokuvat ja lehtileikkeet elävöittävät muuten todella asiapainotteista teosta. Tykkäsin siitä, että bändin jäsenten onnella ja onnettomuuksilla ei retostella sen enempää, vaikka ne on toki mainittu. En esimerkiksi tiennyt sitä, että Toni on naimisissa. Ei liity musiikkiin, ei ole kantautunut korviini. Väntänen on selvästi tehnyt todella suuren taustatyön, perehtynyt asiaansa ja kirjoittaa kuin olisi bändin puolella. Sellaista kirjaa on mukava lukea. Moralisointi on jäänyt kaapin perukoille minne se kuuluukin ja kirjassa puhutaan pelkkää asiaa. Sopii Apulannan henkeen. Oli silti ihan hauskaa lukea myös muusta kuin Apulannan musiikista. Esimerkiksi bändin jäsenten väliset kemiat oli kuvattu niin, että jännitteen kyllä huomasi. Kirjasta selviää myös hyvin, mitä kommunikoinnin puute tekee työyhteisölle, oli se sitten bändi tai joku muu.

Oli kuitenkin aika erikoista lukea sellaisen bändin vaiheita, joka on perustettu jo ennen meikäläisen syntymää, ja joka silti tuntuu, kuin se olisi ollut Se Iso Juttu nuoruudessani (mitä se olikin, mutta se oli sitä jo paljon ennen tämän peikon teini-ikää). Mieletöntä, että Apulanta on edelleen aika iso juttu. Täytyy nyt vain toivoa, että ukot jatkavat samalla meiningillä myös tulevaisuudessa, vaikka aika aikaansa kutakin.