Paha puuska - Kirsti Kuronen

Karisto
2015
ISBN 978-951-23-5882-3
75 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ensin tämä kansi ei napannut. Sitten ei napannut runomuoto. Sitten tuli kevät, lukudiplomipäivitykset ja pakkopakkopakko. Kirsti Kurosen Paha puuska oli sellainen, joka olisi mennyt täysin tutkasta ohi, ellei se olisi päätynyt työlukemisten listalle; jälleen yksi syy olla kiitollinen ammatinvalinnastani. Tämä kirja on minulle hyvin omakohtainen monestakin syystä. Pahat puuskat ovat minulle enemmän kuin tuttuja, eikä itsemurhakaan ole niin vieras aihe kuin soisin sen olevan. En tajunnut ollenkaan Kurosen kirjan sisältöä, sillä sivuutin sen Kariston luettelossakin ihan vain kannen perusteella, "jaaha, taas yksi tuommoinen, ei kiinnosta". 

Olen aikaisemmin lukenut vain yhden runomuotoon kirjoitetun teoksen, Piritta Porthanin kirjoittaman Kun enkeli myöhästyy metrosta. Tuntuu, että näissä nuorille suunnatuissa runoteoksissa usein käsitellään todella raastavia aiheita. Paha puuskakin on ohut, alle satasivuinen pikkuinen lipare, sivut ovat puoliksi tyhjiä ja koko kirja on asettelultaan kevyt ja ilmava. Toisaalta kun aihe on pikkuveljen itsemurha, ei juuri tuon raskaampaa jaksa tai pysty lukemaankaan. Muoto on siis tälle tarinalle enemmän kuin sopiva. Kurosen runo on myös hyvin kulkevaa, ei liian sekavaa tai symbolista.

Pahan puuskan kertojaäänenä on siis Hilla, jonka 13-vuotias pikkuveli Lauri tekee itsemurhan kävelemällä junan alle. Hilla yrittää selvittää omia tunteitaan, mutta myös syytä pikkuveljen tekoon. Lauri ei jätä viestiä eikä tunnu puhuneen kenellekään aikomuksistaan, joten Hilla arvelee päätöksen osuneen keskelle veljen pahaa puuskaa, yllättävää, painavaa masennuskohtausta, joiden valtaan veli joskus joutuu. Kuka tahansa masennusta sairastava voi samaistua Lauriin ihan täysillä ja Kuronen kuvaa hyvin sitä pohjatonta lohduttomuuden tunnetta, joka toisinaan valtaa mielen ja syö maailmasta kaiken valon. Yksi tärkeimpiä Kurosen tekstissä esiin nousevia seikkoja on se, ettei Laurista näe päälle päin jonkin olevan vinossa. Hänet kuvataan kavereiden ja opettajien toimesta toimeliaaksi ja iloiseksi pojaksi, jolla sujuu hyvin.

Kurosen runossa on kuitenkin jotakin hyvin lohdullista. Hilla löytää paikan, jossa jutella veljensä kanssa ja ennen pitkää elämä jatkuu. Suru on arvaamatonta, ja esimerkiksi Hillan ystävä Aino ihmettelee, kuinka kauan Hillalta menee oman elämän kokoamiseen ja jatkamiseen Laurin kuoltua. Ulkopuolinen ei voi ymmärtää, miltä jonkun niin läheisen ihmisen menettäminen tuntuu, kuinka suuren aukon sellainen jättää jälkeensä. Kuronen on onnistuneesti kirjoittanut rankan kevyen teoksen niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Lukekaa, jos suinkin vain kestätte.