Valkea kuin lumi - Salla Simukka

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7124-7
237 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Punainen kuin veri -arvostelu 

Valkea kuin lumi jatkaa Lumikki Anderssonista kertovaa trilogiaa. Lumikki on lähtenyt edellisessä osassa kuvattujen kauhujen muistoja karkuun lomalle Prahaan, jossa aurinko lämmittää luita. Jo lomansa alkutaipaleella hän kuitenkin törmää nuoreen naiseen joka esittäytyy Zelenkaksi - ja Lumikin sisareksi. Zelenka haluaa tutustuttaa Lumikin perheeseensä. Samaan aikaan toisaalla kaupungissa Jiři Hašek saa tehtäväkseen tutkia erästä kulttia, jossa on tekeillään jotain outoa.

Kaikenlainen jeesustelu aiheuttaa minussa yleensä vaistomaisen ja välittömän inhoreaktion, ja niinpä vähän säikähdin, kun Valkea kuin lumi sisältää jo kohtalaisen alussa pätkän jonkinlaista rituaalitekstiä jossa jeesustellaan. Pian kuitenkin selvisi, että kyseessä oli kultti, ja yhtäkkiä kiinnostukseni heräsi. Olen ollut pitkään käärmeissäni HelMet-kirjastoille, kun kokoelmassa on edelleen vain yksi ruotsinkielinen kappale Haruki Murakamin Undergroundia - teosta, joka sisältää Tokion kaasuiskun uhrien ja tekijöiden haastatteluja. Kulteissa on muutenkin jotakin äärettömän mielenkiintoista, etenkin siinä, miten joku yksi henkilö voi saada totaalisen vallan joukkoihin muita ihmisiä, eikä kenelläkään soi hälytyskellot missään vaiheessa. Käyttäytymistiede olisi oikeasti varmaan mielenkiintoinen ala. Silti, kun kirjassa ohimennen mainittiin juuri Tokion kaasuiskun toteuttanut Aum Shinrikyo sekä muita kultteja, kiinnostukseni heräsi.

Lumikki on päässyt synkistelevästä Lisbeth Salandermaisuudestaan tässä kirjassa, ainakin vähän, ja alkaa muistuttaa vähän enemmän tavallista teinityttöä rakkaushuolineen (olkoonkin, että rakkauden kohde on vähän epätavanomainen, vaikkei huonolla tavalla). Valkea kuin lumi muistuttaa vauhdikkuudeltaan muutenkin enemmän elokuvamaista jännäriä kuin aiempi osa ja Simukka on todellakin kunnostautunut takaa-ajokohtausten kirjoittajana. Varsinkin loppua kohti teki mieli jo pomppia riviltä toiselle, että olisi selvinnyt kuinka lopussa käy. En pomppinut. Ainakaan paljoa.

Kirjan ulkoasu jatkaa samaa linjaa ensimmäisen osan kanssa, mutta vaikuttaa jotenkin vähän hutiloidummalta. Ehkä ne rapisevat sivunreunat tuovat oikeasti lukukokemukseen Sitä Jotakin, muttei niitä ehtinyt tätä lukiessa juuri kaipailemaan. Valkea kuin lumi on selvästi edeltäjäänsä parempi, ja vaikka vähän odotin, että tässä olisi ollut jokin yhteys pahisten osalta ensimmäiseen kirjaan, en jäänyt sitäkään kaipailemaan loppuhuipennusta lukiessa. Noinkohan kolmas osa saa sitten jo ne viisi tähteä, mihin tämä ei ihan vielä yltänyt? Usko on ainakin tältä puolelta vahva, ja ehkä Lumikin hahmokin lopullisesti aukeaa viimeisessä kirjassa. Kysymyksiä Lumikki ainakin on herättänyt pitkin matkaa.