WSOY
2011
ISBN 978-951-0-37158-9
351 s.
☆☆☆☆
Oma
Delirium kertoo 17-vuotiaasta Lenasta,
joka elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein pelätyin sairaus on amor
deliria nervosa, toisin sanoen rakkaus. Ihmiset ovat kehittäneet
parannuskeinon rakkauteen, ja tämä proseduuri on jokaisen nuoren
käytävä läpi täytettyään 18 vuotta. Lena on menettänyt
taudille äitinsä ja lähestulkoon sisarensakin, joten hän ei malta
odottaa omaa proseduuriaan ja pääsyään taudilta turvaan.
Asuinalueet on aidattu sähköaidoin, eikä kaupunkeja ympäröivään
Korpeen ole asiaa. Parannettuja valvovat valtion virkamiehet, jotka
pidättävät kaikki myötäilijöinä tai kapinallisina pitämänsä
ihmiset ja pakottavat nämä uusintaleikkauksiin tai kuskaavat
vankiloihin, mikäli leikkauksista ei ole mitään hyötyä.
Äärettömän virkistävää
Deliriumissa on se, että vaikka se sijoittuu dystooppiseen
tulevaisuuteen, kenelläkään ei ole mitään supervoimia eikä
ihmisissä muutenkaan ole mitään erikoista, kunhan ovat keksineet
jostakin, että rakkaus on kamala sairaus jota tulee kaikin keinoin
välttää. Jokaisen luvun alussa on katkelmia uusista
oppimateriaaleista (kuten muokatusta Raamatusta) jotka ovat silkkaa
pelkkää propagandaa, mutta auttavat osaltaan avaamaan yhteiskunnan
asenteita rakkautta kohtaan ja edesauttavat myös kirjaan
imeytymistä. Jokin Deliriumin totalitaarisessa valtiossa muistutti
vähän Nälkäpeleistä, tai sitten sen tekivät vain sähköistetyt
aidat, joilla ihmisiä hallitaan tässäkin kirjassa kuin eläimiä
(ja jotka oivallisesti ovat pois päältä niin että niistä pääsee
kiipeämään yli, huolimatta piikkilangasta).
Lena on mukava, ympäripyöreä hahmo,
joka on kiltti ja tottelevainen, ei koskaan valehtele ja noudattaa
kaikkia annettuja määräyksiä. Hän odottaa proseduuriaan lähes
innoissaan ja menee arviointiinsakin positiivisin mielin, vastaukset
valmiina ja rohkeana kohtaamaan koitokset. Hän kuuluu niihin
ihmisiin, joiden mielestä proseduuri on ennen kaikkea yhteisön ja
yksilön edun mukainen ja kaikkien parhaaksi muutenkin. Mutta sitten
joku vapauttaa kasan lehmiä labroihin ja Lena tapaa Alexin, pojan,
jolla on syyslehtien väriset hiukset ja hauska hymy, ja joka on
kaikin puolin silkkaa pelkkää pahaa uutista parempaa,
rakkaudetonta, tulevaisuutta toivovalle Lenalle.
Lenan ja Alexin kanssakäymiset on
kirjoitettu hauskalla, vatsaakutkuttavalla tavalla. Toisinaan
kerronta tökkii, mutta aina kun Lena ja Alex törmäävät, kirja
lähtee liukumaan eteenpäin, aivan kuin sen ainoa tarkoitus
oikeasti olisi kertoa Lenasta ja Alexista, eikä mistään muusta.
Mukana on myös Lenan ystävä Hana, joka on kaunis, rikas ja rohkea,
osaa lutvia sosiaalisissa verkoissa noin vaan ja on muutenkin paljon
parempi kuin Lena. Hana toimii eräänlaisena liipasimena Lenalle, ja
laukaisee tytön kielletyille teille. Huolimatta kaikesta
sujuvuudestaan - rosoisuutta näissä henkilöissä ei juuri ole,
kaikki vaikuttaa vähän.. kiillotetulta - hahmot ovat toimivia ja
no, uskottaviakin ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. En usko, että
inhorealistisuus tässä kirjassa olisi edes toiminut, kyseessähän
on loppujen lopuksi ihan puhdas rakkaustarina, ja sellaisena se
toimii erinomaisesti.
Niin ja huomaa taas, että sarja on
kyseessä, kun loppuun on kirjoitettu ehkäpä maailman kamalin cliff
hanger. Mitenkähän tästä saisi toisen osan käsiinsä
mahdollisimman nopeasti..?
Tähän täytyy ehdottomasti tutustua, kiitos bloggauksesta. :)
VastaaPoista