Kuolema Ehtoolehdossa - Minna Lindgren

Kansi: Jenni Saari

Teos
2013
ISBN 978-951-851-505-3
305 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Outoja kuolemia, lääkekauppaa, suihkukohtauksia.
Ystäviä, joiden elämää rytmittävät punaviini, raitiovaunut ja hautajaiset.
Paikka, jossa kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle.
Tällainen on Ehtoolehto, aika tavallinen palvelutalo.

En tiedä mitä tältä kirjalta odotin kun näin tämän Teoksen sivuilla ja pyysin saada arvostelukappaleen. Kuolema Ehtoolehdossa oli jo töissä kulkenut käsieni alta kerran tai kahdesti, nätisti muovitettuna ja Bestseller-tarra kyljessään. Takakansi ei tee oikeutta Lindgrenin kirjalle, ei sitten alkuunkaan. Teoksen sivuillakin tätä kirjaa mainostetaan julmetun hauskaksi, ja onhan se sitä, ainakin ensialkuun, ennen kuin lukija tajuaa, että huumoria oikeastaan lypsetään vain vanhojen naisten hassutuksista ja vähän väsyneestäkin asenteesta elämään. Kun tajuaa lakata nauramasta ja keskittyy siihen mistä kirja oikeasti kertoo, niin tästä saa paljon enemmän irti.

Myönnän käkättäneeni Siirin ja Irman edesottamuksille siinä missä varmasti aika moni muukin, mutta kaikkea huumoria varjostaa kirjassa vanhusten toivo vain päästä jo pois. Kun on elänyt tätä elämää yli 90 vuotta, eikö olisi jo aika saada helpotus? Kirjan päähenkilöä Siiriä ei kuolema enää pelota, ja kun hän yrittää selittää lääkärille miksi aika aikaansa kutakin, hänet tuomitaan masentuneeksi ja hänelle yritetään tuputtaa lääkkeitä "helpottamaan tuota sinun tilaasi". Siiri on oikein sympaattinen vanha nainen, paljon elämässään nähnyt, ja niin on hänen paras ystävänsä ja palvelutalon naapurinsa Irmakin. Heidän ei enää tarvitse miettiä mikä on terveellistä ja mikä ei, sillä molemmat odottavat vain kuolemaa.

Kun Ehtoolehdossa sitten alkaa tapahtua kummia, Siiri ja Irma käyvät tuumasta toimeen ja rupeavat selvittämään ensin kokkipoika Teron kuolemaa ja myöhemmin sitä, miksi Ryhmäkodiksi kutsutulle dementiaosastolle jouduttuaan kukaan ei pääse sieltä pois, ja miksi sinne tuntuu joutuvan yhä enemmän sellaisia, jotka yhtenä hetkenä ovat ihan virkeitä ja toimintakykyisiä, ja sitten yhtäkkiä rappeutuvat aivan silmissä. Lisäksi on palvelutalon täysin saamaton toiminnanjohtaja Sinikka Sundström, osastonjohtaja Virpi Hiukkanen ja hänen miehensä Erkki Hiukkanen, jotka kaikki ovat jotenkin tosi hämäriä tyyppejä.

Kirja herättää monenlaisia ajatuksia koskien vanhustenhoitoa ja lasten suhtautumista vanhempiinsa. Irman tytär esimerkiksi asettaa omistamansa kaksi hevosta oman äitinsä edelle eikä halua edes käydä katsomassa äitiään kun Siiri soittaa ja ihmettelee kuinka Irma on joutunut Ryhmäkotiin, vaikka oli vasta eilen ihan virkeä. Tytär vain sanoo että "onhan äiti jo vanha ja sellaista se on, mutta minulla on kiire, en minä sinne jouda äitiä katsomaan", ja asia on sillä selvä. Eniten kirjassa sattuvat ne kohdat, kun Irmaa ja Siiriä kohdellaan kaltoin, käytetään hyväksi sitä, etteivät he enää ole ihan täydessä terässä. Siirikin alkaa epäillä itseään ja omaa muistiaan, kun käsilaukku vaihtaa mystisesti paikkaa ja pillerirasiakin täyttyy ihan itsestään.

Kuolema Ehtoolehdossa on siinä mielessä tärkeä teos, että se saa ihan oikeasti ajattelemaan asioita. Kuinka itse kohtelen omia vanhempiani sitten, kun on heidän aikansa muuttaa vanhusten vankilaan tai palvelutaloon? Kuinka paljon omasta elämästään on hyvä omistaa vanhemmilleen kun he vielä ovat saatavilla? Kukaan ei elä ikuisesti, se käy tästä kirjasta hyvin selville, ja ihmiset todella harvoin tulevat ajatelleeksi, millaista elämä palvelutalossa ihan oikeasti voisi olla.

Harvemmin kirjaa lukiessa kuvaan onnellisesta lopusta sisältyy päähenkilön kuolema. Siirin seikkailuja lukiessa sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että tuon naisen suurin toive olisi nukkua pois, ja se tekisi lukijankin onnelliseksi.