 |
| Kansi: Luke Pearson |
Sarjakuvakeskus
2015 (alkup. 2013)
ISBN 978-952-5972-14-6
40 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
En muista tarkalleen, kuinka törmäsin Kuplaan, mutta blogia selaillessani löysin kuitenkin tämän helmen. Minun oli vakaa aikomus osallistua tämän vuoden sarjakuvafestareille, mutta Helsingin ja väkijoukkojen pelkoni (inhoni) vei jälleen kerran voiton epäilemättä aivan mahtavasta tapahtumasta. Olen saanut huomata jo hyvin lyhyessäkin ajassa, että sarjakuvien kenttä on paljon paljon laajempi, kuin osasin edes kuvitella. Jostain syystä mattimeikäläiselle maalautuu sarjiksista sellainen kuva, että joko kyseessä on joku boy love manga, supersankarimarvel tai sitten joku ihan älytön taidepläjäys, jota kriitikot kiittelevät, mutta jota kukaan ei oikeasti tajua. Sitten joukossa on kuitenkin tällaisia helmiä kuten Hilda ja kivipeikko, sekä vaikka I Kill Giants, joka teki myös suuren vaikutuksen.
Olen kehittynyt myös ihmisenä (jos sitä haluaa niin ajatella), sillä en tuomitse enää suoralta kädeltä pelkästään taiteen perusteella teoksia. Hildaan ja kivipeikkoon tämä ei varsinaisesti liity, sillä kuten kansikuvastakin jo huomaa, kyseessä on perusteellisen hurmaava teos, jonka tyylissäkään ei ole mitään valittamista. Se on kuitenkin sanottava, että ainakin Espoossa tämä oli sijoitettu kuvakirjoihin eikä suinkaan sarjakuviin.
Luke Pearsonin sarjakuvassa on viehättävä tunnelma ja Hilda on ihana tyttö. Hän elää laaksossa, jossa on ihan normaalia, että ovesta kävelee metsäläinen muassaan sylillinen polttopuita ja asettuu olohuoneen lattialle makaamaan. Hilda rakastaa sateella teltassa nukkumista ja omistaa pienen sarvekkaan ketun, joka aiheutti ainakin itsessäni samanlaisen kyyneltyneen ihastuksen huokauksen kuin nyt vaikkapa saukot ja koiranpennut. Vaikka sarjiksen tunnelma on ihana ja tyylikin viaton ja lapsekas, olisin kaivannut tähän edes toisen mokoman lisää. Tai vaikka kaksi tai kolmekin mokomaa. Ilmeisesti sarjakuva ammentaa aineksia skandinaavisesta mytologiasta, mutta mitään tässä ei kyllä selitellä. Hildan suhtautuminen kivipeikkoihin muistuttaa hyvin pitkälti omaa suhtautumistani muumimörköön ollessani vielä pieni, mutta sillä erotuksella, että Hilda todella elää samassa maailmassa kivipeikon kanssa.
Tämä upposi kuin häkä myös lukemiseen tympääntyneeseen mieleeni, eli suosittelen kaikille! Tässä on kauniita kuvia ja vain hyvin vähän hyvin yksinkertaista tekstiä, sekä peikkoja, jotka eivät olekaan sitten loppujenlopuksi ihan niin pelottavia kuin voisi kuvitella. <3
Hyvällä lapsuudenystävälläni oli monien tapaan pelko Muumin Mörköä kohtaan. Maalla asuvana hän sitten kohtasi pelkonsa eräällä metsäreissulla, kun hämärissä vastaan tuli kivi, joka on aivan Mörön muotoinen. Kävimme sitä myöhemmin kahdestaankin ihmettelemässä (kirkkaana kesäpäivänä). Voin sanoa, että hieman olisi jännittänyt törmätä ilmestykseen nuorempana. Jos lapsuudessamme olisi ollut saatavilla tämä teos, olisi se kivi pelottanut ehkä vielä vähän enemmän! Hildan seikkailu oli kaunis ja selittelemättömyydessään raikas sarjakuva.
VastaaPoista