Sori vaan, se on totuus - Katariina Romppainen

Kansi: Saana Nyqvist

Karisto
2015
ISBN 978-951-23-5984-4
230 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Olen ottanut tavaksi kerätä kustantamoiden uutuuslistoilta kaikki nuortenkirjat erilliseen word-tiedostoon, jotta seuraavan vuoden lukudiplomilistojen päivittäminen kävisi helpommin. Samaan tiedostoon on myös tosi helppo sitten koko työryhmän kerätä aina kommentit kustakin kirjasta, sopiiko vai eikö sovi yläkoululaisille (joskus nimittäin teen poikkeuksellisiakin poimintoja, koska ei sovi aliarvioida), pitikö vai eikö pitänyt. Nyt huomasin jokin aika sitten totaalisesti unohtaneeni Kariston (sen siitä saa, kun uutuuluetteloita ei enää lähetellä edes kirjastoihin fyysisinä kappaleina, vaan kaikki täytyy itse etsiä netistä). Sori vaan, se on totuus kuulosti idealtaan siinä määrin mielenkiintoiselta, että päätin pyytää kappaletta myös itselleni.

Sori vaan, se on totuus kertoo Senjasta, joka asuu Kotilaaksossa, kaupungin vuokrataloissa. Kotilaakson lempinimi Senjan rikkaampien luokkatovereiden suussa on Koilaakso. Senja häpeää lähtökohtiaan siinä määrin, että päätyy valehtelemaan luokkakavereilleen asuvansa Hunajakylässä, kaupungin hyvämaineisimmalla alueella. Totuus siivoojana työskentelevästä yksinhuoltajaäidistäkin hävettää siinä määrin, että Senja kehittelee tarinan sairaanhoitajana työskentelevästä äidistä ja kansainvälisiä bisneksiä hoitelevasta IT-alan isästä. Köyhyys kaihertaa Senjaa, etenkin kun kavereilla on aina uusimmat pelit ja vehkeet, merkkivaatteet ja joka lomalla ulkomaanmatkoja, mutta sitten äidille tarjoutuu tilaisuus käydä tienaamaassa isoja rahoja Norjassa, ja Senja pääsee asumaan sukulaistensa luo juurikin Hunajakylään. Hetken aikaa näyttää jo paljon valoisammalta, mutta sitten kaappeihin piilotetut luurangot alkavat kolistelemaan ja vaatimaan huomiota.

Jotenkin oletin, että itsekin köyhyysrajan alapuolella kasvaneena, yksinhuoltajaäidin vesana (siis siihen saakka kunnes meille adoptoitiin alkoholisoitunut nyrkkimaakari isäpuoleksi) olisin jotenkin voinut samaistua Senjaan. En tiedä olisinko kasvanut samalla tavalla kieroon, jos olisi Koivukylän yläasteen sijaan mennyt Havukoskelle (asetelma on näiden kahden välillä melko sama kuin vauraan Neilikan ja muille, ihan tavallisille tallaajille tarkoitetun Vuokkolanharjun yläasteiden välillä), mutta Senja ei ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää äitinsä vaikeuksia. Senjaa kiinnostavat uudet vaatteet ja uudet laitteet, joita hänellä ei ole, mutta kaikilla muilla on. Senjalta puuttuu myös perspektiiviä, mikä sinällään on ihan ymmärrettävää, sillä hänen äitinsä on ahkera (ehkä jopa viaksi asti) nainen, joka tekee kaikkensa antaakseen tyttärelleen kaiken, mitä tämä tarvitsee. Joskus kun äiti häipyy kotoa tuntikausiksi kertomatta, minne on menossa, Senja tietää lähteä etsimään äitiä kirjastosta sen sijaan, että yrittäisi paniikissa soittaa kaikki kylän baarit läpi äitiä etsien. Onneksi Senjaankin tulee sentään joku tolkku kirjan kuluessa, mutta suoraan sanoen suututti lukea noin kiittämättömästä pennusta. Suuttumus söi kaiken säälin, jota muutoin ehkä olisin voinut Senjaa kohtaan tuntea.

Romppainen päästää henkilönsä muutenkin melko vähällä. Vaikka aihe kirjassa on sinällään ajankohtainen ja muuttuu aina vain ajankohtaisemmaksi kun tuloerojen suuruus Suomessa lisääntyy, ei Senjan esimerkiksi tarvitse seistä missään vaiheessa kasvokkain todellisten köyhyyden mukanaan tuomien lieveilmiöiden kanssa. Hänen elämänsä on vähävaraisuudesta huolimatta melko helppoa, hän menestyy koulussa ja hänellä on ystäviä, joille hän tosin valehtelee asuinpaikastaan, mutta mitä sitten? Ilahduin kovasti, kun Romppainen kirjan yhdessä vaiheessa päättää vihdoin pudottaa Senjan takaisin todellisuuteen. Tabletit ja älypuhelimet, tai omaisuus ylipäätään, eivät ole maailman merkityksellisin asia, ja se on kenties tämän kirjan kaikkein tärkein opetus.

Kirja kertoo hankalasta aiheesta, mutta kevyellä otteella. Lopultakin kyseessä on hyvänmielenkirja, joka kenties yrittää vakuuttaa, ettei köyhyys ole kamalinta, mitä voi ihmisen osaksi koitua, eikä se kyllä olekaan. Köyhyys opettaa kekseliääksi, jos ei mitään muuta. Ehkä on ihan hyvä, että toisinaan käsitellään näitä aiheita vähän leppoisammalla otteella eikä niin, että lukija vääntää itkua joka käänteessä. Romppaisen teos on ihan lohdullinen, mutta kovin realistinen se ei kyllä ole, mikäli itse sattuu elämään sellaisessa perheessä, jossa seistään leipäjonossa, kun raha ei riitä. Se se vasta kuulkaa noloa onkin.