Kesähaaste

Nappasin tästä kopin, vaikkei minua kukaan suoranaisesti haastanutkaan! (;~;) Tykkään vastailla tällaisiin, joten hei, mikäs tämän parempaa!

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
Onpa hankala heti alkuun! Avaudun itsestäni melko suorasukaisesti postauksissani, joten tiedätte kyllä varmasti enemmän kuin, no, vaikkapa työkaverini! Olen marraskuun lapsi, äitini ainokainen ja vihaan sukkia ylitse kaiken. Pelkään myös nukkeja, joten kirjaston lastenosastolla työskentely on yhtä painajaista, etenkin nyt, kun noita pirulaisia on aseteltu ympäriinsä tuijottamaan eteensä kuollein silmin. Oikeasti. Hrr. On vain ajan kysymys, koska ne ryömivät kimppuun ja repivät kappaleiksi. Rakastan kotiinmenemistä yli kaiken, koska asun todella kauniin kadun varrella ja kotona on aina vastassa kasa karvanaamoja, jotka tuntuvat aina vain ilahtuvan minusta. <3

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
On ja ei. Siis sillä on väliä mitä ajattelette, mutta vain jos tiedän siitä. Jos mutisee vain keskenään, niin mikään ei muutu! Olen myöskin ihan tosi kiva ja ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja ihana, joten minulle voi kyllä sanoa! (Jos joskus suutun, niin murisen hetken itsekseni, ajattelen asiaa uudemman kerran ja sitten vastaan.) Olen saanut huomautuksen mm. siitä, että toisinaan spoilaan kirjoja vähän liikaa, joten olen pyrkinyt vähentämään (jatkopalaute tosin puuttuu, onnistuinko?), sekä siitä, etten merkannut suomentajaa (nykyään merkkaan, ainakin aina kun muistan). Palautetta siis saa ja kannattaa antaa, pyrin jatkuvasti parantamaan!
Toisaalta pitäisin kyllä tätä blogia, vaikkei kukaan tätä lukisikaan. Blogi on minulle paitsi varsin rakas harrastus, myös työväline. Teen osana työtäni yläkoulujen kirjavinkkauksia, ja tosi monilla vinkkareilla on olemassa jokin excel tai muu vastaava, johon he keräävät kirjoja, henkilöitä, oman lyhykäisen mielipiteensä ja juonen pääkohdat. Minulla se sattuu olemaan tämä blogi. Kaipaisin teitä kyllä silti, jos kaikki yhtäkkiä katoaisitte! Rekisteröityneiden seuraajien määrän tipahtaminen yhdelläkin aiheuttaa aina sydänsärkyä, mutta koetan ajatella positiivisesti! Ehkäpä tämä ja tuo henkilö eivät enää lue nuortenkirjoja, joten mitä järkeä seurata blogia, jossa ne ovat pääasiallinen sisältö? Tai jos ei lue englanniksi, niin täältä on viimeaikoina löytynyt aika harvakseltaan vinkkejä. Tai jos juttuni vain ovat niin tyhmiä, ettei niitä jaksa lukea? Yritän kyllä pitää hei radikaaleimmat mielipiteet itselläni, mutta joskus niitä lipsahtelee tännekin.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Blogiminä juttelee enemmän ja on muutenkin paljon kivempi ja rennompi. Ehdin miettiä sanomisiani, enkä töksäyttele niin paljon. Reaaliminä istuu yksin nurkassa ja lukee, ihanteellisessa tilanteessa vielä niin, ettei kukaan häiritse, paitsi koirat. Koirilla on erityislupa häiritsemiseen. <3 Olen sitä introverttilaatua, joka häiriintyy herkästi ja ärtyy siitä. (Melu on yksi suurimpia väsymyksen aiheuttajia, vaikken esimerkiksi täällä töissä sitä juuri huomaakaan. Kotiin päästessäni olen kuitenkin totaalisen poikki.) Oikeassa elämässä lämpenen uusille ihmisille tosi hitaasti enkä osaa yhtään jutella "tyhjästä", siis säästä, harrastuksista, perheestä, lemmikeistä. Suoraan sanottuna en ole yhtään mielenkiintoinen oikeasti, koska en osaa kantaa keskustelua tuskin minuuttia kauempaa. Ymmärrän tosi herkästi väärin ja koska joudun keskittymään siihen, etten nyt vaan sano mitään tyhmää ja nolaa itseäni, en yleensä tajua vitsejä ja vastaan tosi hitaasti. Toisin sanoen voisi siis luulla, että olen tyhmä (välillä itsekin luulen, ja silloin aina kysyn joltakulta ja toivon, että vastaus on "et ole"). Siis alkuun. Nyt kun olen ollut kirjastossa töissä vuodesta 2010 saakka, osaan jo jutella ainakin viiden ihmisen kanssa ihan normaalisti. On sekin jo jotakin? Asiakaspalvelutyössä osaan kuitenkin vetää työroolin päälle ja käyttäytyä ainakin melkein kuin normaali ihminen. Mahdotonta se ei siis ole, en vain pidä siitä silloin, kun ei ole pakko!

4. Mikä saa sinut nauramaan?
Mitä tyhmempi juttu, sitä varmemmin sille nauran. Sopimattomat vitsit ovat sellaisia joille nauran takuuvarmasti, samoin puujalat. Paras ehkä ikinä on "Mitä yhteistä on oravalla ja flyygelillä? - Molemmat kiipeävät puuhun, paitsi flyygeli." Nauran joka kerta. Toisten kustannuksella pilaileminen toisaalta ei naurata yhtään. Kaikenmaailman piilokameraohjelmat ja pilailuvideot saavat minut vain kiukkuiseksi. Miksi ihmeessä toisen vahingolle nauraminen on ok? Ei ole. Yksi hauskimpia tyyppejä elämässäni on isäntä. Joskus kun oikein murjotuttaa, niin isäntä saa ihan varmasti minut nauramaan. Jos ei muuten, niin ilveilemällä. Tuijottaminen on myös yksi asia, joka saa minut nauramaan. Ei tietenkään sellainen ahdistava vieraan ihmisen tuijotus, tajuattehan, mutta jos joku kaveri tuijottaa niin auta armias. Nauran myös aina väärissä paikoissa ja silloin, kun olen hermostunut. Eräs ystäväni nimesi nauruni muuten vinku-kät-kätiksi. Melko kuvaava nimitys.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Onpa hankala kysymys. Tuskaa. Siis oikeasti, mitä masentuneempi olen, sitä luovempi olen. Sitä helpompi on tuottaa esimerkiksi eheää tekstiä, jossa on joku punainen lanka ja mielenkiintoisia pointteja. Iloisena tuppaan vaan lennähtelemään asiasta toiseen ja tekemisestä toiseen, enkä osaa oikein rauhoittua minkään ääreen. Kun mieli on musta, myös eskapismia on helpompi harjoittaa. Viime aikoina tosin lähinnä pelien ja lukemisen muodossa, en enää nykyisin juurikaan kirjoita fiktiota tai mitään muutakaan. Piirtäminen on myös jäänyt aikaa sitten matkalle.

6. Ketä läheistäsi ihailet?
Voi kuulkaa! Kaikkia. Jokaisella on joku sellainen ominaisuus, jonka haluaisin itselleni. Olen ollut ikäni varsin peruskatkera, kateellinen suomalainen, mutta nyt vanhemmalla iällä olen koettanut keskittyä vain siihen hyvään osuuteen, nimittäin juurikin siihen ihailuun. Esimerkiksi isäntä on varsin tekeväinen ja ahkera. Tuntuu, että tyyppi osaa kaikkea ja tietää kaiken. Mutta isäntä onkin insinööri, niillä on koulussa sellainen "näin vakuutat muut siitä, että tiedät, vaikket oikeasti tietäisikään. Helena on ihana ja kannustava, ja osaa aina sanoa kaikista jotain hyvää. Laura puolestaan on aito ja rehellinen. Paula on tuki ja turva. Sini osaa antaa rakentavaa palautetta ja on aina mun puolella kaikissa asioissa. Ja sitten on vielä pari, joiden seurassa on yksinkertaisesti vain hyvä olla, niin kuin lukupiirin Shikibu ja Ritsamoors. Sekin on jo syy ihailuun! (Jos joku kokee jääneensä tästä ulos niin sortsen, sano, niin korjaan! :D)

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Öö. Mitenkähän tähän nyt vastaisi! No ainakin se, etten ole hyvä sosiaalisessa kanssakäymisessä! En osaa tehdä hyvää ensivaikutelmaa, enkä osaa lopettaa syömistä (ja sen kyllä huomaa, köh). En ole ahkera enkä urhea enkä jaksa paljon. Sanon liikaa silloin kun pitäisi sanoa vähän ja liian vähän silloin kun pitäisi avata suu. Enkä varsinkaan osaa olla mieliksi oikein kenellekään. Olen myös ruvennut kirkumaan säikähtäessäni. Se se vasta ärsyttääkin. Korkeat äänet riipivät noin niin kun yleensäkin, mutta aivan erityisesti, kun sellainen karkaa omasta suusta.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Tätä varmaan pitäisi kysyä niiltä muilta. Minä en tosiaankaan tiedä. Jokin ihastuttava piirre täytyy olla, koska noita ystäviä kuitenkin on ja naimisiinkin olen päässyt. Olen yleensä aika rento ja rauhallinen, enkä ota elämää liian vakavasti (jos on elänyt sellaisen elämän kuin minä, ei voi oikeasti olla enää kovin tosissaan, vastoinkäymisetkin lähinnä huvittavat, jos eivät satu keskelle masennuskautta). Yritän olla hauska ja saan tosi usein nauruja osakseni. Uskoisin, että ystävien taholta nauru on ainakin hyvänmielistä.

9. Mikä sinusta tulee isona?
Kirjastontäti. Tai siis olen jo. Ja toivottavasti en tästä enää tule isommaksi! Tahtoisin erikoistua nuoriin siinä määrin, ettei minun tarvitsisi tehdä hajatöitä lasten ja aikuisten osastoilla, vaan voisin keskittyä siihen, mikä on minulle kaikkein rakkainta. Tahtoisin myös olla nimikkeeltäni joku hieno, vaikka informaatikko tai kirjastonhoitaja. Sitä varten tosin täytyy vielä tokko opiskella.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Todellakin! Siperia opettaa, ja minulle se on opettanut sen, että kaikki menee tasan niin kuin on tarkoituskin, jos vaan tekee töitä sen eteen ja antaa välillä virran viedä. Vaikeuksilla on aina tarkoituksensa, enkä olisi tänä päivänä se ihminen, joka nyt olen, ellen olisi käynyt läpi sitä kaikkea, mitä olen ja tuntenut kaikkia niitä ihmisiä, jotka tunnen. Vaikka äiti aina haluaakin ottaa kaikesta kunnian, niin ison osan omasta kasvatustyöstäni tein itse, lukemalla kirjoja ja ajattelemalla omilla aivoillani.