The Girl on the Train - Paula Hawkins

(Nainen junassa, Otava, 2015)
Doubleday
2015
ISBN 978-0-857-52231-3
316 s.
☆☆☆☆
Oma

Työparini tykkää kuunnella äänikirjoja ja kertoo yhtenään siitä kuinka tässä ja tuossa äänikirjassa on hyvä tai huono lukija. Samaan aikaan olen kärsinyt järkyttävistä selkäjumeista, joihin työterveyshoitaja suositteli kävelyä parannuskeinoksi. En yleensä kuuntele äänikirjoja, koska olen kykenemätön vain istumaan paikallani tekemättä mitään (ei uskoisi, jos vaikka äidiltäni kysytään, mutta äidin mielestähän esimerkiksi pelaaminen on vähän ei-minkään tekemistä), joten tuppaan joko nukahtamaan tai sitten ryhdyn johonkin, joka vie huomion äänikirjasta. Kävelylenkkien ja äänikirjojen yhdistäminen vaikutti kuitenkin hyvältä idealta, joten päätin kokeilla sitä. Audiblella oli tutustumistarjouksena yksi ilmainen äänikirja, joten aikani tarjouksia selailtuani tartuin tähän. Paula Hawkinsin teosta on hypetetty ympäri kirjamediaa niin paljon, että aloin suhtautua koko kirjaan jo vähän skeptisesti, mutta päätin sitten että yrittäisin edes.

The Girl on the Train kertoo alkoholisoituneesta Rachelista, joka asuu toistaiseksi entisen opiskelukaverinsa luona ja käy päivittäin junalla Lontoossa töissä. Juna pysähtyy lähes joka aamu samaan kohtaan ja aikansa kuluksi Rachel katselee radan vierustalla olevia taloja, keksien niiden asukkaille uudet nimet ja elämät, täysin ulkonäön perusteella. Jessie ja Jason ovat kiiltokuvapari, joiden elämän Rachel kuvittelee täydelliseksi. Hänen oma entinen elämänsä sijaitsee vain muutaman talon päässä Jessien ja Jasonin talosta, jossa Rachelin ex-aviomies asuu uuden vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Eräänä päivänä Rachel näkee lehtijutun, jossa ilmoitetaan Megan - tai Jessie, kuten Rachel hänet on nimennyt - kadonneeksi. Rachel on juuri edellispäivänä todistanut jotakin, joka saa hänet osallistumaan Meganin etsintöihin.

Kirjan juoni on turhan monimutkainen selitettäväksi, vaikka teos itsessään tuntui hyvin (kenties vähän liiankin) yksinkertaiselta alkuun. Ensimmäinen kolmannes kirjasta on Rachelin vaikeuksien ja elämän purkamista, alkoholiongelmaa, muistikatkoksia ja vieraiden ihmisten vakoilua junan ikkunasta. Suoraan sanottuna Rachel on äärimmäisen epäluotettava kertoja ja vielä aika tylsä sellainen. Mutta vain aluksi. Kun Megan sitten katoaa, Rachelinkin elämä muuttuu ainakin sekavammaksi ellei mielenkiintoisemmaksi. Hän kokee kansalaisvelvollisuudekseen auttaa syyttömäksi uskomaansa miestä, Meganin aviopuolisoa Scottia. 

Harmi vain, että Rachel on kuten kaikki alkoholistit kautta ihmiskunnan historian; omaa etuaan tavoitteleva valehtelija. Hänen ex-miehensä Tom ja tämän uusi vaimo Anna ovat ahdistuneita Rachelin jatkuvista yhteydenotoista ja tekevät kaikkensa saadakseen Rachelin uskomaan, ettei tällä ole mitään syytä roikkua Whitneyssä, kun taas Rachel tekee kaikkensa kokeakseen olevansa jollain tavoin tarpeellinen poliisille ja Scottille, joka on vaimonsa katoamisesta täysin hajalla.

Racheliin oli todella hankalaa samaistua millään tasolla kenties jo henkilökohtaisten kokemustenikin vuoksi. Minulla ei riitä sekuntiakaan kärsivällisyyttä alkoholisteille, ei oikeille eikä fiktiivisille. Rachelin edesottamukset olivat niin tuttuja, lupaukset itselle ja muille, joilla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, selittelyt ja anteeksipyytelyt, joita ei tarkoiteta, ettei minun edes tehnyt mieli olla Rachelin puolella, siitä huolimatta että hän kuvitteli voivansa auttaa. Sinällään saavutus kirjailijalta. 

Kirjassa on Rachelin lisäksi myös kaksi muuta kertojaa, Megan ja Anna. En tiedä miltä kirja olisi luettuna vaikuttanut, mutta kuuntelin tämän tosiaan äänikirjana ja jokaisella naisella oli oma kertojanäänensä. Annan lukijan ääni ärsytti minua kaikkein eniten, Rachelin ääni taas oli ystävällinen, tasainen ja luotettava, aivan päinvastoin kuin henkilöhahmo jolle ääni kuului. Meganin ääni puolestaan sopi haihattelevaiselle taiteilijattarelle hyvin, joskin hänen hiukan pureskellusta englannistaan oli paikoin hankalaa saada selvää. Kertojien vaihtuminen toi kirjaan selkeyttä ja minusta oikein mukavan säväyksen! Omassa päässä kun lukee, niin kertojanääni on aina sama (ellei se sitten ole Stephen Fry ~.n), joten äänikirjan kuunteleminen oli oikein virkistävää vaihtelua! Hyvin jaksoi lenkkeillä ja pelata connect the dots -peliä. Huomasin muuten myös, että äänikirjasta kirjoittaminen on yllättävän haastavaa jostain ihmeen syystä!