Tuomas Karhumieli - Ritva Toivola

Kansi: Jussi Kaakinen

Tammi
2009
ISBN 978-951-31-4652-8
260 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli ammentaa suomalaisesta kansantarustosta ja mytologiasta. Karhuissa sinällään on ollut mielestäni aina jotakin todella vetovoimaista ja mystistä, joten epäilenpä, että karhu oli tässä nyt se, joka minua eniten kiinnosti. Toivola itsessään kun on entuudestaan täysin tuntematon minulle.

Tuomas Karhumieli kertoo siis Tuomaasta, joka on ollut huutolaisena Katajaisen talossa, mutta saa elämänsä ensimmäisen työpaikan kestikievarin tallirenkinä ja matkustaa taloon töihin. Talvi on kylmä eikä rengintuvassa ole polttopuita, joten Tuomas kietoutuu pakkasta vastaan karhunturkkiin. Kummallisten unien saattelemana hän nousee seuraavaan päivään. Hän tutustuu talon väkeen, kotihaltiaan joka on suuri harmaa kissa sekä piakkoin toiseksi rengiksi palkattuun Jukoon, joka on turhantärkeä kehuskelija. Jukosta onkin roppakaupalla harmia paitsi Tuomaalle, myöhemmin myös koko talonväelle.

Tuomas Karhumieli on kirjana varsin leppoisa ja tasaiseen tahtiin etenevä. Tuomas kuulee tarinoita suolla asustavista haamuista, Suo-Saarasta jonka uskotaan olevan noita sekä Räpylä-Niemisestä, jolla on räpylät jalkojen paikalla ja jonka huhutaan osaavan keskustella kalojen kanssa. Tavataanpa kirjassa jos jonkin sortin metsänhaltiaa ja -henkeäkin.

Kirjassa oli ehdottomasti jotakin kansantarun henkeä, sillä mieleeni nousi jatkuvasti vanhoja suomalaisia satuja, joita joskus lapsena luin. Samaa leppoisuutta ja luonnon läsnäoloa oli tässäkin kirjassa. Jännitystä tarinaan toi ryöväreiden joukko, jota vallesmanni ei koskaan saanut kiinni, sillä porukan pomona toimi Räkkä-Reku, jolla oli taito piiloutua metsänpeittoon. Tätä kykyä käyttävät muunmuassa maahiset, joita kirjassa ei sentään näy.

Vaikkei Tuomas Karhumieli nyt ylläkkään ihan muiden lastenfantasiaromaanien tasolle seikkailuissa ja jännityksessä, se on kuitenkin ihana tarina joka tutustuttaa suomalaiseen kansantarustoon ja arvokas sellaisenaan. Tämä sopii myös nuoremmille lapsille, sillä veri ei kirjassa lennä eikä pelottavilla jutuilla mässäillä. Mykkäpiian suokin on lopulta ihan harmiton, vaikka pienenpieni ailahdus ahdistusta mahanpohjassa kävikin Annin astellessa sinne kääpiä noutamaan.

Sen verran tahtoisin kuitenkin sanoa - ja tämä on häirinnyt ennenkin, ei suinkaan ainoastaan tämän kirjan kohdalla - että kun kirjoitetaan vahvoja naishahmoja, niin miksi näiden on pyrittävä aina olemaan mahdollisimman miehekkäitä, siis surkeita kodinhoidossa ja käsitöissä, mielellään lyhythiuksisiakin, kuten Anni? Olisi hauskaa kerrankin kohdata vahva naishahmo, joka on ylpeä siitä, mihin naisena pystyy. Miehet eivät (ainakaan menneeseen aikaa sijoittuvissa tarinoissa) tiedä kodinhoidosta tai käsitöistä hölkäsen pöläystä, joten miksi naisen pitäisi kilpailla miesten kanssa näiden omassa lajissa, kun hänellä selvästi on etulyöntiasema jossain ihan muussa?