Apulanta - kaikki yhdestä pahasta - Ari Väntänen

Kansi: Tex Hänninen & Ville Juurikkala

Like Kustannus
2014
ISBN 978-951-01-1054-3
432 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Vain elämää alkoi jokunen viikko sitten uudestaan ja tunnustan, että kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät ja nauravat artistien mukana. Toni Wirtasen päivä toi elävästi takaisin kaiken kymmenen vuoden takaa ja päivän aikana soitetut biisit pyöräyttivät helposti takaisin sinne vihaiseen teiniangstiin joka tuntui olevan se pääasiallinen vire silloin. Olin vähän ennen Tonin jakson katsomista kysellyt tätä kirjaa, joten kun mainoksessa luki "tilaa nyt, saat kirjan signeerauksella!", arvatkaa vain harmittiko. No, nyt ei harmita enää. <3

Olin huomattavasti teini-ikää nuorempi kun kuulin Apulantaa ensimmäisen kerran. Innostuin bändin musiikista todella vasta myöhemmin, ajattelevaan ikään ehtineenä (minulle se koitti jonkin verran aikaisemmin kuin monille Koiviksen nuorille, siitä lienee kiittäminen raittiutta). Sukulaistyttöni kuunteli Apulantaa ja oli viiltänyt ranteeseensa kauniin, hauraan ristikon, jota ihailin. En silloin tajunnut mistä siinä oli kyse - enkä oikeastaan tajua vieläkään, muttei sellaisia asioita ole tehty ulkopuolisten tajuttaviksi - mutta Apulannan musiikki miellytti jo silloin korvaa vaikka kuuntelinkin salaa kotona vielä Backstreet Boysia ja luin Zorroja kun kaverit näkivät vain mustaan verhoutuneen, ketjuista ja niiteistä painavan hevarin. Apulanta on ollut elämässäni eräänlainen alavire, bändi jonka pariin palaan silloin, kun kaipaan lisäannosta uhmaa elämään. Olin yläasteella myös loputtoman ihastunut yhteen poikaan joka näytti Tonilta, en tosin tiedä miten se liittyy tähän.

On tosi outoa lukea faktaa fiktiivisistä henkilöistä, siis julkkiksista. Julkkikset tuntuvat tällaisen tavallisesta tallaajasta niin etäisiltä, ettei heillä ole tähän omaan todellisuuteen mitään yhteyttä. Olen myös niitä tyyppejä, jotka eivät lue juorulehtiä, siis oikeasti. En tiennyt Apulannan taustameiningeistä juuri mitään ennen tätä kirjaa, koska jokaisella pitäisi olla oikeus päättää, mitä itsestään julkisuuteen jakaa. En myöskään tykkää siitä, että ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat bändistä tai artistista tykkäämiseeni kuten kävi vaikkapa Tarja Turusen kanssa. Oli myös blogistina mielenkiintoista lähteä kokeilemaan täysin tavallisesta valikoimasta poikkeavaa kirjallisuudenlajia. Väntäsen kirja ja tapa kirjoittaa saattavat Tonin ja Sipen alas julkisuuden jalustalta ja paljastavat, että tässä on kaksi ihan tavallista kloppia jotka ovat saaneet kaiken omistamansa kovalla työllä, lahjakkuudella ja ammattitaidolla. Jännää ajatella Apulannan ukkoja ihmisinä.

Kirjasta paljastuu siis kaksi miestä ja joukko basisteja, joilla kaikilla on omanlaisensa asenne elämään. Osan kirjasta muodostavat pätkät haastatteluista, jotka ovat oikeastaan kirjan antoisinta antia. Historiikki tämä aivan ehdottomasti on, sillä bändin historia käydään vaihe vaiheelta läpi aina hittien listasijoituksia ja listallakeikkumisaikoja ja musiikillisia vaikutteita ja tyylejä myöten. Tarkkaa vaihe vaiheelta kuvausta kaipaaville Kaikki yhdestä pahasta on siis oiva paketti Apulantaa. Pakko tunnustaa, etten ole todellakaan mikään musiikin asiantuntija, suurkuluttaja kenties, mutten tosiaankaan tunne musiikkialan jargonia niin, että olisin ymmärtänyt paljoakaan sanastosta. Onneksi sanojen rinnalla kulkee myös bändien nimiä, joista sentään suurin osa oli tuttuja, kiitos nuoruusajan punk-vaiheen. Niiden avulla on mahdollista yhdistellä tiettyjä juttuja ilman sanojakin, musiikki puhukoot puolestaan.

Kirjan ulkoasu on todella hieno ja sopii bändin henkeen. Valokuvat ja lehtileikkeet elävöittävät muuten todella asiapainotteista teosta. Tykkäsin siitä, että bändin jäsenten onnella ja onnettomuuksilla ei retostella sen enempää, vaikka ne on toki mainittu. En esimerkiksi tiennyt sitä, että Toni on naimisissa. Ei liity musiikkiin, ei ole kantautunut korviini. Väntänen on selvästi tehnyt todella suuren taustatyön, perehtynyt asiaansa ja kirjoittaa kuin olisi bändin puolella. Sellaista kirjaa on mukava lukea. Moralisointi on jäänyt kaapin perukoille minne se kuuluukin ja kirjassa puhutaan pelkkää asiaa. Sopii Apulannan henkeen. Oli silti ihan hauskaa lukea myös muusta kuin Apulannan musiikista. Esimerkiksi bändin jäsenten väliset kemiat oli kuvattu niin, että jännitteen kyllä huomasi. Kirjasta selviää myös hyvin, mitä kommunikoinnin puute tekee työyhteisölle, oli se sitten bändi tai joku muu.

Oli kuitenkin aika erikoista lukea sellaisen bändin vaiheita, joka on perustettu jo ennen meikäläisen syntymää, ja joka silti tuntuu, kuin se olisi ollut Se Iso Juttu nuoruudessani (mitä se olikin, mutta se oli sitä jo paljon ennen tämän peikon teini-ikää). Mieletöntä, että Apulanta on edelleen aika iso juttu. Täytyy nyt vain toivoa, että ukot jatkavat samalla meiningillä myös tulevaisuudessa, vaikka aika aikaansa kutakin.

Kirkkaalla liekillä - Venla Saalo

Kansi: Sára Köteleki

Robustos
2012
ISBN 978-952-5758-17-7
240 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kirkkaalla liekillä melkein päätyi opinnäytetyöni kurjuuskirjalistalle, muttei sitten kuitenkaan. Ensin siinä kävi niin, että aika loppui kesken, ja sittemmin olen lainannut tämän uudestaan ja uudestaan, aina vakain aikomuksin mutta joka kerta jokin on vienyt huomioni. Kirkkaalla liekillä on ollut julkaisuvuonnaan Finlandia Junior -ehdokkaana ja vaikka se monien mielestä on kehu, itse en yleensä aikuisten palkitsemista nuortenkirjoista syty. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Valoa valoa valoa, vuoden 2011 voittaja, joka oli minusta aivan käsittämätöntä huttua. Siksi siitä ei taidakaan olla arviota täällä. Miksi Saalon teoksesta sitten on? No...

Kirkkaalla liekillä kertoo Maariasta, joka on menettänyt veljensä ja jäänyt kahdestaan äitinsä kanssa. Kumpikaan ei oikein osaa tai tahdo käsitellä Kalen kuolemaa, eivätkä he pääse edes yksimielisyyteen siitä, oliko kyseessä onnettomuus vai ei. Maaria purkaa omaa sisäistä tuskaansa sekoiluun ystävänsä Kiken kanssa ja eksyy kotoaan karkuun Peten luo kuin pieni orpo kissanpoika. Pete soittaa bassoa bändissä ja on muutenkin aivan järjettömän kuuma, mutta Maariaa melkein kymmenen vuotta vanhempi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millainen kipinä Maarian sisällä kytee eikä sitä, kuinka paljon hän haluaisi vain päästää tuon kipinän roihahtamaan täyteen liekkiin. Tallinnan matkalla Maaria sattuu kytevän kirkon jäänteiden luo ja tajuaa siinä samassa ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa.

Ensimmäisenä kirjassa pistää silmään todella, todella erikoinen kirjoitustyyli. Koko kirja on kuin yhtä pitkänpitkää lausetta ja siinä lienee syy miksi olen aloittanut tämän kirjan useampaan kertaan mutta jättänyt aina kesken. En kerta kaikkiaan pidä näin äärimmäisistä kikkailuista. Valoa on samanlainen kikkailukirja, mutta Saalon teoksessa on sentään enemmän sisältöä. Maarian sisäinen maailma hajoaa palasiksi ja Saalo kuvaa sen hyvin. Jossain vaiheessa jo epäilin, josko Maaria olisi ihan aito skitsofreenikko harhanäkyineen ja sekavine unimaailmoineen, mutta ihan niin ei kuitenkaan taida olla. Pelkäsin hetken, että Kirkkaalla liekillä olisi yksi pitkä lause, jossa ei tulisi minkäänlaista taukoa, mutta tulihan sentään. 

Pidin siitä, että vaikka Maarian päänsisus hajoaa, ihmiset hänen ympärillään jatkavat elämäänsä ja pysyvät normaaleina. Pidin myös siitä, kuinka käsittämättömältä se Maariasta tuntuu. Olen itsekin ollut joskus tilanteessa, jossa pää ei meinaa pysyä enää kasassa ja tiedän, kuin absurdia normaali elämä silloin on. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä, kaikkein vähiten omassa olemisessa, ja sen Maariakin käy kirjassa läpi. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten lukenut tätä opinnäytetyöhöni, koska sille kirjalistalle tämä olisi ollut onnen omiaan.

Assassin's Apprentice - Robin Hobb

Kansi: Jackie Morris & Stephen Raw

(Salamurhaajan oppipoika, Otava, 1996)
Harper Voyager
2014 (alkup. 1995)
ISBN 978-0-00-756225-1
392 s.
☆☆☆☆
Oma

Salamurhaajan oppipoika on suomennettu aikana, jolloin kannet olivat toinen toistaa hirveämpiä. Se on epäilemättä tullut myös minulle vastaan joskus penkoessani Koivukylän kirjaston fantasiahyllyä, mutta jostain syystä mennyt täysin ohi. Ja nyt tuntuu, että kaikki kehuvat Hobbia ja hänen kirjojaan, joten päätin antaa Hobbille mahdollisuuden ja tavoilleni ominaisesti ostin koko trilogian omaan hyllyyn, jotta voisin lukea sitä sitten jos ja kun sattuisi huvittamaan ilman paineita palauttamisesta kenellekään.

Ensimmäinen kirja kertoo Fitzin alkutaipaleesta ja vaiheista, joiden kautta hän muuttuu onnettomasta pikkuisesta pojasta monitaitoiseksi nuoreksi mieheksi. Helppoa hänen elämänsä ei ole, enkä lukijana sitä toivonutkaan, sillä Fitz on sen tyyppinen henkilö, joka selviytyy pahoistakin vastoinkäymisistä. Minusta ei siis ollut laisinkaan traagista, kun Fitzin elämässä puhalsivat paikoittain epäreiluiltakin tuntuneet vastatuulet, koska oli alusta asti selvää, että Fitz oli selviytyjä. Kenties kirjan elämäkertamaisuus teki sen selväksi, ettei Fitz ainakaan missään vaiheessa kuolisi. Ilahduin siitä, että kirjassa oli niin valtavasti koiria ja että Fitz koki juuri koiran läheisimmäksi eläimekseen. Se yllättäen helpotti samaistumista Fitziin melko paljon. Eniten tunteita herättivätkin juuri ne kohdat, joissa Fitzin ja koiran suhdetta kuvattiin.

Rakastuin tämän painoksen kansiin niin, etten voinut vastustaa kirjan kutsua. Kyseessä on kuitenkin englanninkielinen versio enkä voi sanoa yllättyneeni, kun Hobbin kieli osoittautui alkuun melko vaikeaksi ja hidaslukuiseksi. En ole eläissäni lukenut fantasiaa englanniksi, en ainakaan niin paljon, että sanasto olisi mitenkään määrättömän tuttua, joten osasin odottaa ainakin jonkinlaista alkukankeutta jos en mitään muuta. Yllätyksekseni Hobbin käyttämä englanti ei kuitenkaan osoittautunut miksikään ylitsepääsemättömäksi esteeksi, vaan kun onnistuin omistamaan kirjalle useamman perättäisen hetken, suorastaan nautin kirjailijan käyttämästä kielestä ja sen kuvaavuudesta. 

Aivan erityisesti ihastuin siihen, että sen sijaan että hovissa olisi ollut kymmenittäin ja taas kymmenittäin juonittelijoita, Hobb keskittyi kouralliseen henkilöitä, toiset suuremmissa ja toiset pienemmissä rooleissa, joiden luo aika ajoin palattiin. Oli ihana tuntea sellainen "hei, minähän muistan tuon tyypin" -tuulahdus, jota ei kovin usein fantasiakirjoissa tule. Ihanaa on myös se, että Kuuden herttuakunnan perinteessä oleva sääntö jonka mukaan etenkin kuninkaallisen suvun vesoille annetaan kuvaavat nimet jotka sitten määrittävät heidän luonteensa ja jossain määrin kai heidän kohtalonsakin. On huomattavasti helpompi muistaa sellaisia nimiä kuin Shrewd, Regal, Chivalry, Patience ja Verity, kuin nazgûleita ja muita tuulesta temmattuja nimiä jotka on lähes mahdoton lausua, saati muistaa. Hobbin tapa nimetä hahmojaan helpottaa huomattavasti henkilöiden tunnistamista myöhemmin sekä näihin kiintymistä.

Jotkin kohdat jäivät minulta hämäriksi. Luin kirjaa bussissa ja töissä tauoilla, sekä ajoittain myös väsyneenä, jolloin ajatus tuppaa harhailemaan, joten välttämättä syy ei ollut kirjassa. On harmillista, kun silmät liukuvat sivulla, mutta mitään ei tartu mieleen. Kenties joskus vielä voitan kammottavien kirjankansien kauhuni ja luen tämän suomeksikin, mutta siihen saakka taidan nautiskella Hobbin erinomaisesta kielestä ja hahmoista. En yleensä juurikaan tykkää sotakuvauksista tai taisteluista, eikä niitä tässä kirjassa juuri nähdäkään. Minua turhautti välillä, kun oletin Fitzin olevan luonnonlahjakkuus jossakin asiassa, jonka oppiminen veikin häneltä sitten huomattavan kauan. Silti, loppuratkaisu jätti minulle hyvin tyytyväisen olon, vaikka eräille olisi mielestäni voinut käydä huomattavasti huonomminkin.

Vuori - Helena Waris

Otava
2014
ISBN 978-951-1-27934-1
317 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Helena Waris on minulle täysin uusi tuttavuus, joten en tiennyt laisinkaan, mitä tältä kirjalta olisi pitänyt odottaa. Ihastuin sen kanteen (kuulun siihen ihmisjoukkoon jotka pitävät käärmeistä) ja luettelossa olleeseen kuvaukseen, jossa puhuttiin viikinkimytologiasta. Myöhemmin muistelisin lukeneeni jostakin, ettei kirjailija erityisemmin ihastunut luettelon kuvaukseen sillä se paljasti kirjasta jotain olennaista, mutta tämän olen saattanut kuvitellakin. Niin tai noin, viikinkimytologia oli se, mikä tämän kirjan minulle lopulta myi. Se, ja kimppalukutempaus. Vuorta olivat kanssani lukemassa Hyllytonttu, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Routakoto ja Todella vaiheessa.

Vuori kertoo Lifistä, 19-vuotiaasta tytöstä, joka on menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hän työskentelee kaupungin turistinähtävyydessä, katakombeissa. Eräänä päivänä hänen pomonsa mättää hänen käteensä neljä tonnia kassasta ja käskee hankkia varusteita, sillä jotain todella kamalaa on tapahtumassa. Lif ei tietenkään usko pomoaan vaan epäilee tämän menettäneen lopullisesti järkensä. Kun Lifin ottoisä O antaa Lifille samankaltaisen neuvon, Lif päättelee tulleensa itse hulluksi. Kuvioissa on myös hurmaava pörröpäinen rokkari Arri, jonka välittömyys voittaa aran ja epäileväisen Lifin puolelleen. Mutkien kautta Lif päätyy matkaamaan vuorelle, vaikka valtaosaa väestöstä evakuoidaan jokea pitkin.

En tiedä kuvittelinko vain, vai oliko tuossa luettelon tekstissä tosiaan joku spoileri, mutta jokainen joka vähääkään tietää viikinkimytologiasta jotakin, tajuaa kyllä heti kuka vanha mies O kaksine korppeineen on. Viimeistään pelin paljastaa synkän goottirunoilijan hahmon ottanut Loki.

Koitin tänään töissä selittää tätä kirjaa kollegoilleni, mutta jossain meni pieleen, sillä kun rupesin puhumaan vuoren rinteeltä paljastuvasta hotellista (joka sekin esiintyy melko aikaisessa vaiheessa kirjaa ensimmäisen kerran), he rupesivat nauramaan. En alkuunkaan ymmärtänyt heidän reaktiotaan, sillä minusta Waris on kirjoittanut mielettömän seikkailutarinan, jossa kaksi täysin modernisoitunutta nuorta pakotetaan uskomaan vanhoihin tarustoihin, sillä se on heidän ainoa keinonsa pysyä hengissä. Tykkäsin myös viimehetken paljastuksista, koska ehdin jo hetken epäillä täysin erilaista loppua. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, jotta jännitys säilyy muillakin loppuun saakka!

Pidin myös kirjan helppolukuisuudesta ja kulkevuudesta. Päiviin jaettu kertomus tekee kirjasta nopeasti etenevän tuntuisen eivätkä sivut muutenkaan tuntuneet turhan raskailta. Luin tämän vähän viimetingassa ehtiäkseni kimppalukutempaukseen, enkä suinkaan nopeimpaan mahdolliseen tahtiin, muttei Wariksen teos silti käynyt missään vaiheessa väsyttämään toisin kuin usein käy lukiessani pitkiä pätkiä putkeen. Vuori on kiehtova kirja etenkin, jos sattuu olemaan norjalaisesta mytologiasta kiinnostunut. Mietinpä vain, kuinka hienon teoksen tästä olisi saanut, jos norjalaisen sijaan olisikin sovellettu suomalaista mytologiaa, hienoa sekin ja paljon tuntemattomampaa!

Syyskuussa kirjaostoksilla

Viime vuonna vietettiin Osta täysihintainen kirja -päivää syyskuussa, johon tosin osallistuin vasta lokakuussa. Tänä vuonna ajatus oli, että ostettaisiin kirja, minkähintainen tahansa, mistä paikasta tahansa. Myönnettäköön, että olen edelleen Book Depositoryn edullisten hintojen houkuttelema, ja ostinkin sieltä vinon pinon kirjoja. Kuva niistä tulee tässä:

Vasemmalta oikealle järjestyksessä kirjat ovat seuraavat:

Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer - Jonkinlainen nuorten dekkari, en ole vielä kerennyt perehtymään sen tarkemmin että osaisin juuri muuta sanoa, mutta tämä löytyi useammankin yhdysvaltalaisen nuortenkirjaekspertin vuoden 2013 top 20 kirjatapauksista, joten päätin ottaa tämän lukuun.

Robin Hobb: Farseer Trilogy - Useampikin on suositellut Robin Hobbia minulle. Olen kohdannut niin epäuskoa kuin vähän halveksuntaakin sen vuoksi, etten ole lukenut ensimmäistäkään Hobbin kirjaa. Sori, mutta Drizzt oli muksuna paljon mielenkiintoisempi (puhumattakaan ohuemmasta). Nyt aion korjata tämän epäkohdan. Hobbin englanti on vain fantasiakirjoille melko tyypilliseen tapaan aika kuvailevaista, hidastempoista ja noh, hankalaakin. Otan Hobbin enemmän nautiskelun kannalta kuin niin, että kirja pitäisi saada luetuksi päivässä.

Anne McCaffrey: Dragonriders of Pern - Lohikäärmeen lento oli minulle nuorena jonkinlainen lohtukirja. Palasin siihen uudestaan ja uudestaan, enkä pettynyt, kun luin sen tässä hiljattain uudemman kerran. Sarjaahan on suomennettu vain kolme osaa (joidenkin mielestä väärässä järjestyksessä, mutta järjestys on kuitenkin kirjailijan itsensä suosittelema: ensin kaksi ensimmäistä osaa alkuperäistä trilogiaa, siihen väliin Harper Hall trilogia ja sitten viimeinen osa alkuperäistä), joten ajattelin kokeilla lukea englanniksi. Näissä kirjoissa on hyvin samankaltaista kieltä kuin Hobbin kirjoissa, joten hankalahkoa on, etenkin kun tietää sanat kyllä suomeksi.

Stephanie Perkins: Isla and the Happily Ever After - Perkinsin kirjat ovat tulleet vastaan useammassakin eri yhteydessä. Ajattelin kokeilla kerrankin jotain helppoa tyttöjenlällyä. Katsotaan mitä tästäkin tulee.

John Green: Paper Towns - John Green nousi Suomessakin suuren kansan tietoisuuteen Tähtiin kirjoitetun virheen myötä. Nyt Paper Townsistakin on tulossa elokuva ja arvatkaa kuka haluaa olla hipsteri? Pakkohan se on lukea ennen kuin se suomennetaan ja elokuva tulee ulos, ihan vaan että pääsee sanomaan!

Näiden kirjojen lisäksi ennakkotilasin vielä Marie Lun uuden, piakkoin ilmestyvän The Young Elites -teoksen. Aiemmin olen lukenut Lulta huikaisevan hienon Legend-sarjan. En odota tältä uudelta kirjalta yhtään vähempää, melkeinpä toivon, että Young Elites olisi, mikäli suinkin mahdollista, vielä parempi kuin Legend.

Tilasin myös ihan kiusallani kaksi ensimmäistä osaa Päätalon Iijoki-sarjaa. Huonemiehen poika ja Tammettu virta ovat siis matkalla luokseni, mutta saattaa mennä kesälomalle ennen kuin ehdin tarttua niihin. Täällä Pohjantähden allakin odottelee tuolla vielä vuoroaan (ensimmäinen kirja oli mielettömän hyvä, mutta jotenkin se jäi). Voisiko joku muuten tehdä niistä uuden painoksen? Minua ei nappaa yhtään nuo tuollaiset järkäleet joissa on kolme kirjaa samassa.

Läpi yön - Terhi Rannela

Kansi: Tiina Palokoski

Otava
2014
ISBN 978-951-1-28236-5
284 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Olen aivan ehdottoman totaalisesti Terhi Rannela -fani, sen voin myöntää tässä heti alkuunsa täysin avoimesti. Jos tämän kirjan lukeminen siis tuntuu epävarmalta, kannattaa lukea jonkun muunkin mielipide kuin vain minun, koska ihailen Rannelaa niin suuresti. Olen myös hyvin vaikeista oloista kotoisin (en tosin niin vaikeista kuin jotkut muut, mutta ns. "normaaliin" nähden silti hyvin vaikeista) ja samaistun ehkä Mariaan enemmän kuin moni muu. Tästä postauksesta saattaa tulla hyvin henkilökohtainen, koska koin kirjankin hyvin henkilökohtaisena.

Kun sain kesällä käteeni Otavan syksyn listan, en meinannut pysyä nahoissani kun huomasin, että Rannelalta ilmestyy uusi nuortenkirja. Oli listalla toki muutakin hyvää, mutta tiesin heti, mikä kirja nousisi minun kirjasyksyni odotetuimmaksi teokseksi. Läpi yön kertoo Mariasta, joka heti kirjan alussa koettaa selvitä itsemurhayrityksensä jälkimainingeista. Hän päättää kirjoittaa itsensä selville vesille ja kirjoittaminen yhtenä vahvimmista kantavista voimistaan hän käy taistoon elämän puolesta. Maria kasvaa vaikean isän varjossa, kuten kirjassakin sanotaan, ja se oli vain yksi minua ja Mariaa yhteen sitovista tekijöistä. Saatoin hyvin kuvitella nuoren Marian seisomaan riitelevien vanhempiensa väliin ja välttelemään alkoholisoitunutta isäänsä. Marian todellisuus koskettaa varmasti monia nyky-Suomessakin asuvia nuoria. Kirja tosin alkaa vuodesta 1996, joten en tiedä kuinka helppoa nykynuoren on palata sellaiseen aikaan jossa aika moni ei ollut vielä syntynytkään. Itse tunnistin joitakin juttuja (olin vuonna -96 kahdeksanvuotias) ja kuuntelinkin itku silmässä Don Huonoja ja Apulantaa tätä lukiessani.

Marian elämässä keskeisiä asioita ovat koulu ja siellä menestyminen, muutamat hyvät ystävät, rakastuminen ja rakkaudessa selviytyminen, bilettäminen ja ennen kaikkea pimeydestä valoon pääsy. Maria asuu pienessä tuppukylässä, jossa kaikki tietävät toistensa asiat ennen kuin niistä on edes itse ehtinyt kenellekään kertoa, eikä Sellukylässä ainakaan hyväksytä erilaisuutta. Pikkuisessa yhteisössä asuminen ahdistaa Mariaa, sillä tuntuu, ettei mitään yksityisyyttä ole. Maria päättää vakaasti tulla ihan oikeaksi, julkaistuksi kirjailijaksi, ja siihen hän keskittää kaikki voimavaransa. Romaani on päiväkirjamuotoinen ja kuvaa hyvin torjutuksi tulemisen tunteita kun yksi käsikirjoitus toisensa jälkeen hylätään, mutta Maria ei anna periksi. 

En tiedä kuinka realistista Marian sinnikkyys on jos ajattelee masennusta sairastavien ihmisten toimintakykyä yleensä, mutta muistan kyllä, kuinka musta mieli joskus voi olla, ja kuinka sitä ainoaa valopilkkua kohti tarpoo keinolla millä hyvänsä - ainakin niin kauan kuin voimat riittävät. Maria on ihailtava nuori nainen, joka hukuttautuu vaikeina aikoina koulutyöhön ja kirjoittamiseen. Niin ja rakkauteen, totta kai. Marian elämään osuu ihania ihmisiä, jotka kaikki myötävaikuttavat Marian onnistumiseen, kuten psykiatri (ihanan psykiatrin vuoksi minäkin istun vielä täällä ja kirjoitan tätä) ja äidinkielenopettaja, joka kannustaa Mariaa eteenpäin. 

Kirjan ulkoasu on myöskin varsin onnistunut. Pidin tummansinisen ja oranssin yhdistelmästä, sekä kannessa olevan tytön siluetista, josta tulee vähän mieleen Taivaan tuuliin -kirjan kannessa oleva tyttö. Iloinen yllätys olivat myös takakannen sisäpuolella olevat Rannelan oma nuoruuskuvat. (Me oltaisiin voitu olla ystäviä, ainakin me näytettiin nuorena ihan samalta. ~.n)

Tätä kirjaa voi suositella paitsi arjekseen helvetissä eläville nuorille tukimateriaaliksi, myös aikuisille, jotta he tajuaisivat, millaisia seurauksia heidän teoillaan ja tekemättä jättämisillään saattaa olla heidän lapsiinsa. Oman vanhemman kuoleman toivominen on yksi raskaimpia asioita, joita nuori saattaa joutua sydämellään kantamaan. Marian tarina on erinomainen muistutus siitä. Rannelalle iso kiitos tästä kirjasta. Kuinka paljon siitä perustuu omaan kokemukseen, en voi arvata, mutta hyvin se on joka tapauksessa kirjoitettu. Raadollisemminkin Mariaa olisi voinut käsitellä, mutta toisaalta on joskus ihan kiva lukea sellaisiakin teoksia, joissa päähenkilöä kohdellaan olosuhteisiin nähden hellin käsin.

Samantekevää - Janne Teller

Kansi: Unni Dahl

Intet
Bazar
Suom. Veijo Kiuru
2000
ISBN 978-952-279-036-1
136 s.
☆☆☆☆
Oma

Samantekevää vaikutti niin runolliselta ja tekotaiteelliselta, että jätin sen pitkiksi ajoiksi täysin huomiotta. En varmaan olisi vieläkään tarttunut siihen, ellei eräs kirjavinkkari olisi suositellut sitä minulle. Oikeastaan kirjan myi kahden kollegani kehonkieli, joka kertoi kirjasta enemmän kuin sanat olisivat voineetkaan; toinen oli innoissaan, toinen taas selvästi kauhistunut. Kaksi näin erilaista reaktiota tällaiseen pikkuruiseen kirjaan herättivät mielenkiintoni siinä määrin, että ostin tämän oikein omaksi. Nyt kirjan luettuani ymmärrän, mistä heidän reaktioissaan oikein oli kyse.

Samantekevää alkaa suhteellisen viattomasti. Pierre Anton, jonka isä asuu kommuunissa ja on juuttunut vuoteen -68 (ainakin aikuisten mukaan), nousee eräänä päivänä pulpetistaan, julistaa kaiken olevan samantekevää ja painuu luokasta ulos. 7A-luokkalaiset tapaavat Pierre Antonin luumupuusta, josta poika heittelee heitä raaoilla luumuilla ja elämänviisauksilla. Pian Pierre Anton alkaa saada luokkalaisiaan vakuutetuiksi siitä, ettei millään tosiaan ole mitään merkitystä, ja niinpä luokka päättää todistaa Pierre Antonille, että jollakin on todella merkitystä. Niinpä he rupeavat keräämään merkityksen kasaa vanhalle hylätylle sahalle vakaana aikomuksenaan saada Pierre Anton alas puusta ja lopettamaan hömpötyksensä.

Jos ihan totta puhutaan, niin suhtauduin Tellerin kirjaan ensialkuun melko huumorilla. En uskonut, että se voisi olla hyvä, koska tällaisilla muka-filosofisilla kirjoilla on taipumusta olla huonoja. En tiedä mikä minut lopulta vakuutti, mutta Samantekevää todella on hyvä kirja. Koska kertomus on sellainen kuin se on (en voi sanoa tästä kirjasta juuri mitään pilaamatta sen hyviä yllätyksiä), en osannut odottaa aivan sellaista loppua kuin mitä tässä teoksessa on. Oletin, että koska kyseessä on nuortenkirja, loppu olisi pehmustettu ja suloinen, kaikki olisivat onnellisia ja muutenkin kaikki järjestyisi parhain päin. No, yllätyin positiivisesti, sen verran voinen sanoa. Ihan näin aitoa ahdistusta nuortenkirja ei olekaan aiheuttanut hyvään toviin.

Uhanalainen - Elina Rouhiainen

Kansi: Saara Niinikoski

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7042-4
446 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Kesytön

Luettuani Kesyttömän minun oli saatava käsiini sarjan jatko-osa Uhanalainen, ihan vain jo siksikin, että Mikaelin ja Raisan juttu jäi niin mielenkiintoiseen kohtaan ensimmäisen kirjan lopussa. Ilokseni voin myös ilmoittaa, ettei Uhanalaisessa ollut häivähdystäkään väliosan mitäänsanomattomuudesta ja "kirjoitinpa tämän nyt kun trilogiassa kuuluu olla kolme kirjaa vaikkei yhtään oikeastaan nappaisi" -asennetta. Niinpä kun ilokseni huomasin, että Uhanalainen nökötti Lumon kirjastossa hyllyssä ja olin sattumoisin matkaamassa sinne seuraavana päivänä kirjatraileripajaan (aloin tekemään traileria Kesyttömästä, mutten tosin saanut valmiiksi. Jos jossain vaiheessa saan, jaan sen toki teidän kanssanne), laitoin kirjasta hetimmiten varauksen ja noudin sen sitten mukaani perjantaina lähtiessäni. Eilinen osoittautui kiireisemmäksi päiväksi kuin olin toivonut, joten tänään kun isäntä päätti lähteä Sipooseen sieniretkelle, otin tilaisuudesta kaiken irti ja hautauduin sängyn pohjalle kolmeksi ja puoleksi tunniksi ahmimaan tätä kirjaa. Niin ja hei, kuten tavallista kun puhutaan sarjan toisesta osasta: spoiler alert!

Raisa on palannut Helsinkiin ystävänsä Nikon kanssa. Hän on edelleen kasvissyöjä, mutta Stadi taidettiin mainita kirjassa vain kerran, siitä pisteet kotiin. Hän on saanut kesätyön, päässyt takaisin omistamaansa asuntoon ja viettää huoletonta opiskelijaelämää. Nikon kanssa hän on hankkiutunut kaikenlaisiin taideprojekteihin, kuten esimerkiksi muotinäytöksen malliksi. Raisa on päättänyt aloittaa myös valokuvauksen ja hän on hakenut Kuvataideakatemiaan jo tavallista aikaisemmin, sillä Kuvataideakatemiaan hyväksytään myös sellaisia, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa, joten Raisa on päättänyt yrittää. Eräänä päivänä heidän oveltaan löytyy hyvin kärsineen oloinen Mikael (jonka Raisa melko kylmäverisesti hylkäsi Hukkavaaraan eikä viitsinyt sitten edes jälkikäteen hirveästi ilmoitella itsestään), joka kertoo vallan Hukkavaarassa vaihtuneen. Lopputulema on, että Raisan, Nikon ja Mikaelin on jätettävä kesäinen Helsinki taakseen ja painuttava Hukkavaaraan pelastamaan, mitä pelastettavissa on.

Raisa on aikuistunut, joskin ehkä ihan minipienesti, edellisestä kirjasta. Hän ei edelleenkään ole mikään maailman tasapainoisin päähenkilö, mutta toisaalta hänet on ympäröity ihmissusilla, joten mitä voi odottaakaan? Susiraja-sarjan kirjat on kirjoitettu niin menevään ja mukaansavetävään tyyliin, ettei minun tullut mieleenkään jättää kirjaa toviksi ja tehdä jotakin muuta. Kuten vähän epäilinkin, Raisaa oppii kyllä sietämään (jännää tässä on, että lukion ensimmäisellä luokalla olisin vielä halunnut olla Raisa, jännää, miten ajat muuttuvat) joskin joitain hänen päätöksiään on hankala antaa anteeksi. Jos jokin nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillinen juttu minua ärsyttää, niin se, että sarjan ensimmäisessä osassa esitellään jokin komea urho, jonka kanssa sitten soudetaan ja huovataan edestakaisin loppusarjan ajan. Jos homma ei toimi, se ei toimi, ja on ihan hyväksyttävää vaihtaa urhoa. Tästä kärvistelystä tuli lähinnä mieleen Untinen-Auelin Jondalar ja Ayla -sekoilu. Turhauttavaa. Kai nyt kylällisestä komeita ukkoja löytyisi joku vähän järkevämpi valinta kuin Mikael? Herää, Raisa.

Ihmissudet ja heidän myyttinsä muuttuvat tässä kirjassa jos mahdollista vieläkin mielenkiintoisemmiksi. Selviää, ettei Hukkavaara ehkä olekaan ainoa olemassa oleva lauma. Selviää myös, että vallan kaapannut Martti ei olekaan mikään hyvä tyyppi, ja on kenties hukkavaaralaisten oman selviytymisen kannalta olennaista, että he löytävät mystisesti kadonneen Daniel Sarrin ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Raisan voimat pääsevät ainakin vähäsen enemmän valoon. Rouhiainen on luonut ihmissusille oman eepoksen, jonka nimi on Hukkapoika. Olisin melkein suonut, että Hukkapoikaa olisi käsitelty enemmänkin, mutta hyvin se nousee esiin näinkin. Uhanalainen olisi voinut olla viimeinen osa. Tahdon ehdottomasti lukea piakkoin ilmestyvän kolmannenkin osan, mutta toisaalta pelkään, että se keskittyy liikaa Raisaan. En ole ihan varma jaksanko lukea neljääsataa sivua pelkästään Raisasta, vaikka hän tuntuukin pikkuhiljaa kasvavan ihan järkeväksi ihmisolioksi.

Kesytön - Elina Rouhiainen

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tammi
2012
ISBN 978-951-31-6647-2
426 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sitten Twilightien tuottaman pettymyksen vuosikausia sitten, en ole hirveästi piitannut sen enempää ihmissusista kuin vampyyreistakaan. Toki luin Stiefvaterin Väristyksen ja ihastuin sen originaaliin tapaan käsitellä ihmissusia, mutten ole millään tapaa kaivannut takaisin ihmissusimyyttien ääreen. Kirjavinkkauskokouksessa tuli kuitenkin puheeksi tämä Elina Rouhiaisen kirja, ja kun kerran päätin päästä ylitse ennakkoluuloistani Night Schoolia kohtaan, ajattelin, että voisin samaan syssyyn lukea sitten tämänkin.

Raisa menettää äitinsä yhtäkkiä yllättäin autokolarissa ja löytää itsensä pian Kajaanin juna-asemalta, vastassaan kiusaantunut mies joka esittäytyy Jaakoksi, tuttavien kesken Jaskaksi. Jaska on kuulemma Raisan eno, vaikkei Raisa olekaan kuullut miehestä koskaan aikaisemmin. Raisan on kuitenkin määrä asua Jaskan luona siieksi, että täyttää kahdeksantoista, jonka jälkeen Raisa on vapaa tekemään mitä huvittaa. Hän on lupaava taiteilijanalku ja horisontissa häämöttävät opinnot Kuvataideakatemiassa. Hukkavaara ja sen asukkaat vaikuttavat vain välttämättömältä välietapilta, kunnes Raisa törmää rehtorinkansliasta tullessaan karatepukuiseen Mikaeliin, jolla on tuuheat tummat hiukset ja lävistävän sininen katse. Puhumattakaan niistä kaikista muista hengästyttävän kauniista ihmisistä, joita Hukkavaara tuntuu olevan väärällään.

Heti ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana kirja lumoaa kuvainnoollisuudellaan. Voin hyvin istuttaa itseni Kajaanin jylhiin maisemiin ja kuvitella Jaskan vanhan puutalon isoine pihoineen. Vaikka Raisa oli mielestäni harmistuttavan raivostuttava ituhippi stadilaissnobi, hänet oli kohtalaisen helppo sivuuttaa kun ihmissusimyytit kävivät niin mielenkiintoisiksi. Mikaelin typerästä nimestäkin pääsin yli melko pian (ei siis millään pahalla Mikaeleita kohtaan, minusta keskellä Suomea asuvan ihmissuden nimi olisi voinut olla jokin perinteekkäämpi ja suomalaisempi). Raisalla on raivostuttava taipumus aina kirmata ulos jokaisesta talosta kun tilanne käy tukalaksi ja sitten odottaa, että prinssi Hurmaava saapuu pelastamaan. Hän jaksaa myös jankuttaa kasvissyönnistään, mutta onneksi jankutus vähenee loppua kohti.

Kirjassa on onneksi kaarti muita hahmoja, jotka ovat paljon Raisaa mielekkäämpiä seurattavia. Esimerkiksi Niko, jonka osuus Raisan selviytymisessä Hukkavaarassa jää sivuosaan, mutta on silti varsin tärkeä. Kirja loppuu kiihkeästi ja nopeasti, aivan kuten sarjan ensimmäisen osan voi olettaakin. Toivon kovasti, ettei seuraava osa ole yhtä tyypillinen väliosa (siis mitäänsanomaton ja tylsä), sillä kaipaan takaisin Hukkavaaraan, Raisasta huolimatta. <3 Josko sitä seuraavan kirjan myötä oppisi vaikka pitämään Raisasta.

Night School: Yön valitut - C. J. Daugherty

Night School
Otava
Suom. Kirsi Ohrankämmen
2013 (alkup. 2012)
ISBN 978-951-1-265-68-9
477 s.
☆☆
Kirjasto

Daughertyn kirja on istunut nenäni edessä kirjaston hyllyssä jo kauan, ja vaikka kansi onkin perin viehättävä (tekijää en tuosta omasta kappaleestani näe, kun viivakooditarra peittää sen, kääks), oletin että tässä on vampyyreja. En jaksa enää yhtään vampyyria, oikeasti. En varsinkaan teiniromantiikkavampyyrejä, ne on jo niin nähty. Joten miksi ihmeessä kirjailija antaa kirjansa nimeksi Night School, ellei kyse sitten ole vampyyreistä? Minua se ainakin johti niin pahasti harhaan, että olisin tyystin jättänyt tämän lukematta, ellei työkaverini olisi kertonut, ettei tässä tosiaankaan ole mitään verenimijöitä, ei edes mitään yliluonnollista (epäilin tosin pitkään hänen huijanneen, siihen tyyliin kirja oli kirjoitettu). Uskalsin siis vihdoinkin napata kirjan kasasta käteen ja lukea. Ei tämä mitään maailmankirjallisuutta ole, mutta ihan viihdyttävä.

Allie on ongelmateini. Hän jää kiinni graffitienmaalailusta koulunsa seinään ja hänet pidätetään. Kolmatta kertaa vuoden sisään. Niinpä Allien vanhemmat päättävät, että Allien on aika vaihtaa maisemaa ja lähettävät tytön sisäoppilaitokseen, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Cimmeria sijaitsee ikuvanhassa goottilaisessa kartanossa keskellä metsää, jonne ei saa mennä. Myöskään koulun kolmannen kerroksen luokkasiipeen ei saa mennä, koska siellä sijaitsee mystinen yökoulu, johon saavat osallistua vain harvat ja valitut. Allie ei kuulu näihin tyyppeihin, ja hetken koulussa oltuaan hän rupeaa miettimään, kuuluuko hän tähän kouluunkaan. Kaikilla tuntuu olevan suvussa perinteenä Cimmerian käyminen, mutta Allien vanhemmat ovat keskiluokkaisia virkamiehiä, eivät mitään pamppuja joilla olisi määrättömästi rahaa ja valtaa. Allie saa kuitenkin ensimmäistä kertaa kunnollisia ystäviä, kuvioon ilmestyy ihana, uskomattoman komea ja (minun mielestäni lipevä) romanttinen Sylvain, joka osoittaa kiinnostusta Allieen. Äidinkielen tunnilla istuu kuitenkin synkkä ja mutrusuinen Carter, jolla on sydäntä läpäyttävät vastaukset runnollisuutta koskeviin kysymyksiin ja lävistävä katse. Kolmiodraamahan siitä syntyy.

Yön valitut on todella kliseinen, todella väsynyt kirja. Juoni etenee vähän nitkuttaen ja näin tekstimuotoisia roolipelejä harrastaneena mieleen tulivat loputtomat vuorot, joissa tapahtuu asioita ihan vain siksi, ettei lakkaisi tapahtumasta. Mikään ei oikein liity mihinkään, nuorten väliset suhteet ovat vähintäänkin huteria ja minusta on suoraan sanottuna todella outoa, että kolme kertaa pidätetty teini laitetaan keskelle hienostopamppujen lapsia. Toki syykin sille selviää sitten lopussa (siis viimeisten 50 sivun aikana, jossa selviää sitten moni muukin asia, joita on ensin vatvottu ensimmäiset nelisensataa sivua). Minulta taisi päästä useampikin syvä huokaus kun yökoulua ja sen jäseniä arvuuteltiin. Se lakkaa olemasta jännittävää aika lailla heti ensimmäisen arvuuttelukerran jälkeen. En kerrassaan syttynyt tälle kirjalle, en laisinkaan.