Like Kustannus
2016
ISBN 978-952-01-1319-3
280 s.
☆☆☆☆☆
Oma
Aloitin suunnilleen vuosi sitten projektin, jossa tavoitteena oli tutustua sarjakuvien nykytarjontaan paremmin. Kyseessä oli aineistolaji, josta en tiennyt juuri mitään (enkä voi väittää vieläkään olevani mikään asiantuntija, kunhan nyt tiedän nimeltä muutaman sarjan), ja työkaverini osoitti tämän puutteen aiheuttamat jäljet työssäni. Niinpä otin, ja päätin perehtyä asiaan hiukan paremmin, joskaan aika ei riitä syventävään sarjakuvatutkimukseen.
Tajusin kuitenkin, että kotimainen sarjakuva on jäänyt melko vähälle huomiolle kuluneen vuoden aikana. Oikeastaan ainoat kotimaiset sarjakuvat joita säännöllisen epäsäännöllisesti seuraan ovat Mummo ja J.P. Ahosen työt. Kun siis huomasin tämän varsin herkullisen näköisen sarjakuva-albumin internetin aalloilta, päätin oitis tilata sen omaksi (huomaatteko, yritän edelleen kantaa korteni kekoon Suomen kuolevan kirja-alan puolesta). Albumin saatuani nielaisin sen yhdeltä istumalta ja tässä sitä nyt ollaan, Goodreadsin mukaan kaksi kuukautta myöhemmin, kirjoittamassa arviota. Ai miten niin muka tässä olisi nyt parantamisen varaa ja kunnolla?
Lilja haaveilee mestarivarkaan urasta, mutta hänen maailmansa on häntä vastaan. Hän on pieni, mutta ketterä tyttönen, jota kiltamestari kertakaikkiaan halveksuu koko sydämellään. Liljaan uskoo oikeastaan vain hänen oppi-isänsä, muttei vanhalla kääkällä ole oikein vaikutusvaltaa auttaa Liljaa urallaan eteenpäin. Niinpä Lilja päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja muutaman mutkan kautta Lilja päätyy kolmen kuninkaan aarteen jäljille.
Kukkosen sarjakuva on joutuisaa, menevää, tilavaa. Hän kuvaa liikettä hyvin ja pitää tunnelman hyppysissään. Paikoin Liljan alkuvaiheet toivat mieleen klassikkopelin nimeltä Thief, jonka ihan ensimmäiset tehtävät ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, jotka Lilja kohtaa. Mielleyhtymä oli kuitenkin (ainakin minulle itselleni) vain positiivinen ja kannusti lukemaan eteenpäin. Voroa lukiessa sai muutamassakin kohtaa pidätellä ihan hengitystään, kun Lilja oli niin hilkulla keikahtaa tai tipauttaa jotakin.
Juonensa puolesta Voro on loistava, joskin vähän turhan selvästi ensimmäinen osa. ~.n En kuitenkaan tästä mitenkään pahastunut, sillä Kukkosen tyyli ja tarinankerronta olivat niin loistavia, että tätä jäi janoamaan lisää. Mielellään ennemmin kuin myöhemmin, kiitos!
8. lokakuuta 2016
14. elokuuta 2016
Jäälohikäärme - George R. R. Martin
Kirjava
2016 (Alkup. 2014)
Suom. Satu Hlinovsky
ISBN 978-952-5802-12-2
118 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Voisi kenties lievästi ilmaisten sanoa, että lukujumi jatkuu edelleen. Luen todella vähän, ja ne vähät mitä luen, eivät ole juuri inspiroineet kirjoittamaan postauksia. Tuntuu, ettei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi sanonut. Ei ole alkuperäisiä mielipiteitä, jotka eroaisivat jotenkin joukosta. Toistelen vain sanoja, joita olen nähnyt muiden käyttävän. Siinäpä kirjablogistin kriisi pähkinänkuoressa.
Syksy lähenee ja tänä vuonna kirjavinkkauskiintiöni hoitaa joku toinen, sillä en itse siihen hommaan vielä kykene. Minulla on vinot pinot kirjoja luettavana, mutta mikään niistä ei kutsu. Aloitan jonkun ja totean, ettei minua kiinnosta lukea taas kerran jotain sellaista, mitä olen jo lukenut tuhanteen kertaan aikaisemminkin. Anteeksi vain, mutta lyyrinen kieli ei pelasta perinpohjin tyhjiin kaluttua juonta.
No, päätin hetkeksi herätä sarjakuvista rakentamastani pesästä ja lukea jotain ns. "oikeaa", jota kehtaa vaikka vinkatakin. Martin on hyvä kirjailija, vahva tekijä. Olen lukenut Tulen ja jään laulusta kaksi ensimmäistä osaa (englanniksi), joten tiesin vähän, mitä odottaa. Jäälohikäärme on selvästikin nuoremmalle yleisölle tarkoitettu. Kirjassa on runsas kuvitus ja vain muutamia kokonaisia aukeamia tekstiä. Fantasiamaailmoista innostuneille, lukemista vasta aloitteleville tai jo jonkin verran osaaville, tässä on oikein loistava seikkailutarina. Sanottakoot nyt kuitenkin sen verran, että Martinille ominaiseen tyyliin kuolemaltakaan ei ihan onnistuta välttymään.
Päähenkilö on pikkuinen tyttö, Adara, joka on syntynyt keskellä kylmintä talvea. Hänen äitinsä menehtyi synnytyksessä ja Adaraa pääsi pakkanen puraisemaan niin, ettei kylmyys haittaa häntä kuten muita ihmisiä. Adara tutustuu jäälohikäärmeeseen, myyttiseen olentoon, joka ilmestyy taivaalle vain kaikkein tiukimpien pakkasten aikaan. Maailmassa soditaan, ja Adara perheineen uhkaa jäädä sodan - ja sodassa lentävien, tulta syöksevien mutta kylmänarkojen lohikäärmeiden - jalkoihin.
Ihan pienenpienille lapsille en tätä suosittelisi, mutta 3.-6. luokkalaisille kylläkin.
2016 (Alkup. 2014)
Suom. Satu Hlinovsky
ISBN 978-952-5802-12-2
118 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Voisi kenties lievästi ilmaisten sanoa, että lukujumi jatkuu edelleen. Luen todella vähän, ja ne vähät mitä luen, eivät ole juuri inspiroineet kirjoittamaan postauksia. Tuntuu, ettei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi sanonut. Ei ole alkuperäisiä mielipiteitä, jotka eroaisivat jotenkin joukosta. Toistelen vain sanoja, joita olen nähnyt muiden käyttävän. Siinäpä kirjablogistin kriisi pähkinänkuoressa.
Syksy lähenee ja tänä vuonna kirjavinkkauskiintiöni hoitaa joku toinen, sillä en itse siihen hommaan vielä kykene. Minulla on vinot pinot kirjoja luettavana, mutta mikään niistä ei kutsu. Aloitan jonkun ja totean, ettei minua kiinnosta lukea taas kerran jotain sellaista, mitä olen jo lukenut tuhanteen kertaan aikaisemminkin. Anteeksi vain, mutta lyyrinen kieli ei pelasta perinpohjin tyhjiin kaluttua juonta.
No, päätin hetkeksi herätä sarjakuvista rakentamastani pesästä ja lukea jotain ns. "oikeaa", jota kehtaa vaikka vinkatakin. Martin on hyvä kirjailija, vahva tekijä. Olen lukenut Tulen ja jään laulusta kaksi ensimmäistä osaa (englanniksi), joten tiesin vähän, mitä odottaa. Jäälohikäärme on selvästikin nuoremmalle yleisölle tarkoitettu. Kirjassa on runsas kuvitus ja vain muutamia kokonaisia aukeamia tekstiä. Fantasiamaailmoista innostuneille, lukemista vasta aloitteleville tai jo jonkin verran osaaville, tässä on oikein loistava seikkailutarina. Sanottakoot nyt kuitenkin sen verran, että Martinille ominaiseen tyyliin kuolemaltakaan ei ihan onnistuta välttymään.
Päähenkilö on pikkuinen tyttö, Adara, joka on syntynyt keskellä kylmintä talvea. Hänen äitinsä menehtyi synnytyksessä ja Adaraa pääsi pakkanen puraisemaan niin, ettei kylmyys haittaa häntä kuten muita ihmisiä. Adara tutustuu jäälohikäärmeeseen, myyttiseen olentoon, joka ilmestyy taivaalle vain kaikkein tiukimpien pakkasten aikaan. Maailmassa soditaan, ja Adara perheineen uhkaa jäädä sodan - ja sodassa lentävien, tulta syöksevien mutta kylmänarkojen lohikäärmeiden - jalkoihin.
Ihan pienenpienille lapsille en tätä suosittelisi, mutta 3.-6. luokkalaisille kylläkin.
18. toukokuuta 2016
Mätä - Siri Pettersen
Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-528-7
499 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi
Siri Pettersenin Odininlapsi oli ihan mieletön lukukokemus. Rakastin sen hahmoja ja maailmaa, sekä siinä olevaa mytologiaa. Hihkuin innosta, kun huomasin, että toinen osa tulee ja vielä enemmän, kun huomasin, että kolmas osa tulee vielä tämän vuoden aikana. Syksy ei noin niin kuin yleensä ole mikään suosikkivuodenaikani, mutta jos saan käsiini tämän sarjan viimeisen osan, uskon selviäväni syksystä jälleen hengissä. Varoitettakoon, että niille, jotka eivät ole vielä lukeneet sarjan ensimmäistä osaa (hyi hyi), tässä tekstissä on spoilereita. Älkää siis spoilaantuko, vaan painukaa lukemaan ensimmäinen kirja. Mitä pikemmin, sitä parempi!
Mätä jatkaa siitä, mihin Odininlapsi jäi. Hirka on matkustanut Korpinkehän kautta pois Yminmaasta suojellakseen Rimeä, omiensa pariin tänne meidän maailmaamme. Pettersen laajentaa universumiaan tosin tässä kirjassa melko reilulla kädellä, sillä jo olemassa oleviksi tiedettyjen maailmojen lisäksi Korpinkehien kautta pääsee vaikka minne. Hirka asuu Yorkissa olevan kirkon kellotornissa korppinsa Kuron kanssa ja koettaa tulla toimeen vieraassa maailmassa. Hänen suojelijanaan on isä Brody, pappi, joka ei kysele turhia. Yminmaassa Rime on noussut Korpinkantajaksi ja hallitsee Neuvostoa, mutta hänen päätöksiinsä eivät kaikki todellakaan ole tyytyväisiä. Asiaa ei yhtään auta se, että vaikka Hirkan poistumisen piti lopettaa sokeiden vyöry Yminmaahan, sokeita on edelleen tavattu pitkin yhtätoista valtakuntaa. Rimelle, ja pian Hirkallekin, käy hyvin selväksi, että heidän eronsa on täysin turha. Molemmilla on kuitenkin taistelunsa taisteltavanaan.
Rakastin tätä kirjaa. Pettersen osaa punoa tarinaa, joka pysyy mielenkiintoisena ja pitää lukijan herkeämättä otteessaan. Suomennos on erinomainen, eikä tässä kirjassa ollut tietoakaan ensimmäistä osaa kiusanneista kirjoitusvirheistä. Mätä on täynnä juonikoukkuja ja -silmukoita, eikä hahmoista oikein ota selvää ennen kuin vasta aivan lopussa. Mikä ihmeellisintä tosin, Pettersen onnistuu tekemään pahiksista pidettäviä vain muutamassa kappaleessa ilman, että se tuntuu mitenkään oudolta. Hänen luomansa motiivit ovat uskottavia ja hahmot toimivat vakuuttavasti omien tarkoitusperiensä mukaan.
Tässä teoksessa on vähän väliosan tuntua, sillä kirjassa tapahtuu aivan hirvittävä määrä kaikkea ja välillä oli hiukan hankala muistaa hahmoja ensimmäisestä osasta, erityisesti mitä tulee Neuvostoon. Yllättävän hyvin avainhenkilöt kuitenkin palautuvat mieleen, eikä minulle ainakaan ehtinyt tulla laisinkaan sitä eksymisen tunnetta, joka toisinaan iskee kun pitkästä aikaa jatkaa jotakin sarjaa. Mukaan tulee jonkin verran uusia lankoja, eikä mitään edellisistä vielä tässä kirjassa päätellä, mutta odotan todella suurella mielenkiinnolla, minkälainen kudelma tästä vielä tulee. Tämä on yksi parhaita fantasiasarjoja, joita olen aikoihin lukenut. Jatkoa, kiitos!
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-528-7
499 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi
Siri Pettersenin Odininlapsi oli ihan mieletön lukukokemus. Rakastin sen hahmoja ja maailmaa, sekä siinä olevaa mytologiaa. Hihkuin innosta, kun huomasin, että toinen osa tulee ja vielä enemmän, kun huomasin, että kolmas osa tulee vielä tämän vuoden aikana. Syksy ei noin niin kuin yleensä ole mikään suosikkivuodenaikani, mutta jos saan käsiini tämän sarjan viimeisen osan, uskon selviäväni syksystä jälleen hengissä. Varoitettakoon, että niille, jotka eivät ole vielä lukeneet sarjan ensimmäistä osaa (hyi hyi), tässä tekstissä on spoilereita. Älkää siis spoilaantuko, vaan painukaa lukemaan ensimmäinen kirja. Mitä pikemmin, sitä parempi!
Mätä jatkaa siitä, mihin Odininlapsi jäi. Hirka on matkustanut Korpinkehän kautta pois Yminmaasta suojellakseen Rimeä, omiensa pariin tänne meidän maailmaamme. Pettersen laajentaa universumiaan tosin tässä kirjassa melko reilulla kädellä, sillä jo olemassa oleviksi tiedettyjen maailmojen lisäksi Korpinkehien kautta pääsee vaikka minne. Hirka asuu Yorkissa olevan kirkon kellotornissa korppinsa Kuron kanssa ja koettaa tulla toimeen vieraassa maailmassa. Hänen suojelijanaan on isä Brody, pappi, joka ei kysele turhia. Yminmaassa Rime on noussut Korpinkantajaksi ja hallitsee Neuvostoa, mutta hänen päätöksiinsä eivät kaikki todellakaan ole tyytyväisiä. Asiaa ei yhtään auta se, että vaikka Hirkan poistumisen piti lopettaa sokeiden vyöry Yminmaahan, sokeita on edelleen tavattu pitkin yhtätoista valtakuntaa. Rimelle, ja pian Hirkallekin, käy hyvin selväksi, että heidän eronsa on täysin turha. Molemmilla on kuitenkin taistelunsa taisteltavanaan.
Rakastin tätä kirjaa. Pettersen osaa punoa tarinaa, joka pysyy mielenkiintoisena ja pitää lukijan herkeämättä otteessaan. Suomennos on erinomainen, eikä tässä kirjassa ollut tietoakaan ensimmäistä osaa kiusanneista kirjoitusvirheistä. Mätä on täynnä juonikoukkuja ja -silmukoita, eikä hahmoista oikein ota selvää ennen kuin vasta aivan lopussa. Mikä ihmeellisintä tosin, Pettersen onnistuu tekemään pahiksista pidettäviä vain muutamassa kappaleessa ilman, että se tuntuu mitenkään oudolta. Hänen luomansa motiivit ovat uskottavia ja hahmot toimivat vakuuttavasti omien tarkoitusperiensä mukaan.
Tässä teoksessa on vähän väliosan tuntua, sillä kirjassa tapahtuu aivan hirvittävä määrä kaikkea ja välillä oli hiukan hankala muistaa hahmoja ensimmäisestä osasta, erityisesti mitä tulee Neuvostoon. Yllättävän hyvin avainhenkilöt kuitenkin palautuvat mieleen, eikä minulle ainakaan ehtinyt tulla laisinkaan sitä eksymisen tunnetta, joka toisinaan iskee kun pitkästä aikaa jatkaa jotakin sarjaa. Mukaan tulee jonkin verran uusia lankoja, eikä mitään edellisistä vielä tässä kirjassa päätellä, mutta odotan todella suurella mielenkiinnolla, minkälainen kudelma tästä vielä tulee. Tämä on yksi parhaita fantasiasarjoja, joita olen aikoihin lukenut. Jatkoa, kiitos!
Kesän jälkeen kaikki on toisin - Siri Kolu
Otava
2016
ISBN 978-951-1-29090-2
112 s.
☆☆☆
Kirjasto
Vietin eilen lukupäivää Tikkurilan kirjaston lastenosaston työhuoneen sohvalla odotellessani, että yleiskokous alkaisi. Päivän ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat todella rattoisasti lukiessani tätä Siri Kolun uutukaisteosta, joka houkutti paitsi upealla kannellaan ja ohukaisuudellaan, myös aiheellaan. Työlukemisena tämä oli yllättävän kevyt, kiva ja helppolukuinen, vaikka aihe on vaikea eikä Kolun kielikään ole yksinkertaisimmasta päästä.
Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo 17-vuotiaasta Peetusta, syntyjään Petrasta, joka on aina identifioitunut pojaksi. Tytöksi syntyminen oli virhe, jonka Peetu on päättänyt korjata, ja hän onkin prosessissa jo suhteellisen pitkällä. Teknisten asioiden sijaan teos keskittyy enemmänkin Peetun elämässä tapahtuviin muutoksiin sekä hänen läheistensä suhtautumiseen.
Peetu on luonteeltaan mietiskelijä, samoin kuin Peetun isä. Hänen äitinsä on mainosalalla töissä ja todella nopea liikkeissään ja väkevä mielipiteissään. Peetun isoveli on tullut tässä suhteessa äitiinsä. Peetu saa isältään parhaan mahdollisen lahjan, kun tämä ottaa pojan mukaansa purjelentämään. Ilmassa Peetu saa tilaisuuden jakaa ajatuksiaan isänsä kanssa, joka ymmärtää yllättäen enemmän ja paremmin kuin poika osaa odottaakaan.
Kolun valitsema aihe on sellainen, josta on kirjoitettu jonkin verran ja aina eri tavoin. Kokemus on jokaisen henkilön kohdalla erilainen ja läheisten suhtautuminen vaihtelee. Peetun muutos ei suju ihan ongelmitta, mikä lienee melko itsestään selvyys. Mielestäni Kolu kirjoittaa hyvin Peetun ajatusmaailmaa auki, sillä Peetu on muutokseensa todella keskittynyt ja unohtaa helposti toimiensa vaikutukset kaikkiin hänen ympärillään oleviin ihmisiin kuten hänen tyttöystäväänsä Aamuun. Kirjassa laitetaan monen ihmisen identiteetit uusiksi, ei pelkästään Peetun.
Minulle, henkilökohtaisesti, kirjan pilaa kuitenkin sen runollisuus ja kauneus. En tykkää kikkailusta, en sitten yhtään. En pidä siitä, että sanotaan juttuja muttei sitten kuitenkaan sanota, vaan jätetään sanomatta ja toivotaan, että kyllä se lukija täältä rivien väleistä tulkitsee. Joku tykkää sellaisesta, mutta samat ihmiset varmaan tykkäävät runoudestakin. Minä en. Pidän siitä, että puhutaan suoraan asioista, kirjoitetaan keskustelut auki ja annetaan hahmoille sitä kautta mielipiteitä ja syvyyttä. Tässä kirjassa on hyvin sille sopivaa ilmassa leijailua ja keveyttä, mutta minulle tämä on ihan pikkuisen huti. Oikea kirja oikealle lukijalle, ja sillai.
2016
ISBN 978-951-1-29090-2
112 s.
☆☆☆
Kirjasto
Vietin eilen lukupäivää Tikkurilan kirjaston lastenosaston työhuoneen sohvalla odotellessani, että yleiskokous alkaisi. Päivän ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat todella rattoisasti lukiessani tätä Siri Kolun uutukaisteosta, joka houkutti paitsi upealla kannellaan ja ohukaisuudellaan, myös aiheellaan. Työlukemisena tämä oli yllättävän kevyt, kiva ja helppolukuinen, vaikka aihe on vaikea eikä Kolun kielikään ole yksinkertaisimmasta päästä.
Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo 17-vuotiaasta Peetusta, syntyjään Petrasta, joka on aina identifioitunut pojaksi. Tytöksi syntyminen oli virhe, jonka Peetu on päättänyt korjata, ja hän onkin prosessissa jo suhteellisen pitkällä. Teknisten asioiden sijaan teos keskittyy enemmänkin Peetun elämässä tapahtuviin muutoksiin sekä hänen läheistensä suhtautumiseen.
Peetu on luonteeltaan mietiskelijä, samoin kuin Peetun isä. Hänen äitinsä on mainosalalla töissä ja todella nopea liikkeissään ja väkevä mielipiteissään. Peetun isoveli on tullut tässä suhteessa äitiinsä. Peetu saa isältään parhaan mahdollisen lahjan, kun tämä ottaa pojan mukaansa purjelentämään. Ilmassa Peetu saa tilaisuuden jakaa ajatuksiaan isänsä kanssa, joka ymmärtää yllättäen enemmän ja paremmin kuin poika osaa odottaakaan.
Kolun valitsema aihe on sellainen, josta on kirjoitettu jonkin verran ja aina eri tavoin. Kokemus on jokaisen henkilön kohdalla erilainen ja läheisten suhtautuminen vaihtelee. Peetun muutos ei suju ihan ongelmitta, mikä lienee melko itsestään selvyys. Mielestäni Kolu kirjoittaa hyvin Peetun ajatusmaailmaa auki, sillä Peetu on muutokseensa todella keskittynyt ja unohtaa helposti toimiensa vaikutukset kaikkiin hänen ympärillään oleviin ihmisiin kuten hänen tyttöystäväänsä Aamuun. Kirjassa laitetaan monen ihmisen identiteetit uusiksi, ei pelkästään Peetun.
Minulle, henkilökohtaisesti, kirjan pilaa kuitenkin sen runollisuus ja kauneus. En tykkää kikkailusta, en sitten yhtään. En pidä siitä, että sanotaan juttuja muttei sitten kuitenkaan sanota, vaan jätetään sanomatta ja toivotaan, että kyllä se lukija täältä rivien väleistä tulkitsee. Joku tykkää sellaisesta, mutta samat ihmiset varmaan tykkäävät runoudestakin. Minä en. Pidän siitä, että puhutaan suoraan asioista, kirjoitetaan keskustelut auki ja annetaan hahmoille sitä kautta mielipiteitä ja syvyyttä. Tässä kirjassa on hyvin sille sopivaa ilmassa leijailua ja keveyttä, mutta minulle tämä on ihan pikkuisen huti. Oikea kirja oikealle lukijalle, ja sillai.
15. toukokuuta 2016
Syvään veteen - Anne-Maija Aalto
Otava
2016
ISBN 978-951-1-29469-6
253 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Olen pikkuhiljaa ja hyvin varovaisesti palannut työlukemisen pariin. Nykyisellään minulla on eteisessä kirjakassi, jossa on työlukemiseen tarkoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa yhden kerrallaan, ei enempää, ja kun sen yhden on lukenut, se pitää palauttaa eikä tilalle ole pakko ottaa uutta jos ei tahdo. Kirjakassista ei myöskään ole pakko ottaa lukuun kirjaa, jos ei halua, vaan saa lukea ihan mitä vaan mitä kotoa löytyy, tai jos ei tee mieli, niin ei tarvitse tehdä sitäkään vähää. Katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee liikkeelle, mutten minä kyllä lukemattakaan osaa olla.
Anne-Maija Aallon Syvään veteen on saanut kunniamaininnan Otavan kirjoituskilpailussa, ja hyvästä syystä. Kirjan kieli on eheää ja kaunista, juoni on kokonainen ja etenee hyvin ja miellyttävällä temmolla. Teoksen päähenkilö on 15-vuotias Taika, joka menettää äitinsä auto-onnettomuudessa. Taikan isä pakenee muistojaan ja kipuaan ulkomaille, jättäen Taikan yksin Suomeen, tädin hoiviin vieraaseen kaupunkiin. Taika jää surunsa kanssa hyvin yksin, eikä osaa oikein purkaa sitä kenellekään. Koulussa hän tutustuu Maddeen, joka saa juosta yöjalassa niin paljon kuin häntä huvittaa ilman, että hänen äitinsä edes huomaa hänen olleen poissa. Lisäksi uudessa koulussa äidinkieltä opettaa ihana Antti, joka ihan varmasti katsoo Taikaa eri tavalla kuin muita oppilaitaan.
Syvään veteen kuvaa mielestäni todella hienosti nuoren tytön selviytymistaistelua, kun kaikki tuttu revitään pois ja missään ei ole oikein hyvä olla. Kaikki ahdistaa ja pelottaa, mutta kenellekään ei oikein voi puhua, joten Taika luo nahkansa uudestaan ja uudestaan, yrittää olla aikuisempi ja itsevarmempi ja haavoittumattomampi kuin onkaan.
Kirja on tiiviisti todellisuudessa kiinni ja Taika voisi olla kuka tahansa 15-vuotias tyttö, jonka elämä on muuttunut pysyvästi täysin. Hän on hyvin samaistuttava päähenkilö, mutta samalla jokseenkin ennalta-arvattava. Olisin kenties toivonut, että kirjassa olisi päädytty erilaisiin ratkaisuihin, tehty jotakin yllättävämpää ja kenties uudempaa. Tällaisenaan kirja tuntuu jossain määrin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus ennenkin. Silti, tämänkaltaisista tarinoista Syvään veteen on ehdottomasti kärkipäässä, niin kielellisesti, juonellisesti kuin hahmokaartiltaankin. Jonkin verran olisin kenties kaivannut lisäeloa sivuhenkilöihin, mutta toisaalta Taika on kirjassa minä-kertoja, ja itsekin joskus teininä olleena tiedän, kuinka vähän tilaa ajatuksissa on muille ja muiden ominaisuuksille.
Toivottavasti Aalto kirjoittaa vielä jotakin muutakin, sillä alku on ainakin hyvin vahva!
2016
ISBN 978-951-1-29469-6
253 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Olen pikkuhiljaa ja hyvin varovaisesti palannut työlukemisen pariin. Nykyisellään minulla on eteisessä kirjakassi, jossa on työlukemiseen tarkoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa yhden kerrallaan, ei enempää, ja kun sen yhden on lukenut, se pitää palauttaa eikä tilalle ole pakko ottaa uutta jos ei tahdo. Kirjakassista ei myöskään ole pakko ottaa lukuun kirjaa, jos ei halua, vaan saa lukea ihan mitä vaan mitä kotoa löytyy, tai jos ei tee mieli, niin ei tarvitse tehdä sitäkään vähää. Katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee liikkeelle, mutten minä kyllä lukemattakaan osaa olla.
Anne-Maija Aallon Syvään veteen on saanut kunniamaininnan Otavan kirjoituskilpailussa, ja hyvästä syystä. Kirjan kieli on eheää ja kaunista, juoni on kokonainen ja etenee hyvin ja miellyttävällä temmolla. Teoksen päähenkilö on 15-vuotias Taika, joka menettää äitinsä auto-onnettomuudessa. Taikan isä pakenee muistojaan ja kipuaan ulkomaille, jättäen Taikan yksin Suomeen, tädin hoiviin vieraaseen kaupunkiin. Taika jää surunsa kanssa hyvin yksin, eikä osaa oikein purkaa sitä kenellekään. Koulussa hän tutustuu Maddeen, joka saa juosta yöjalassa niin paljon kuin häntä huvittaa ilman, että hänen äitinsä edes huomaa hänen olleen poissa. Lisäksi uudessa koulussa äidinkieltä opettaa ihana Antti, joka ihan varmasti katsoo Taikaa eri tavalla kuin muita oppilaitaan.
Syvään veteen kuvaa mielestäni todella hienosti nuoren tytön selviytymistaistelua, kun kaikki tuttu revitään pois ja missään ei ole oikein hyvä olla. Kaikki ahdistaa ja pelottaa, mutta kenellekään ei oikein voi puhua, joten Taika luo nahkansa uudestaan ja uudestaan, yrittää olla aikuisempi ja itsevarmempi ja haavoittumattomampi kuin onkaan.
Kirja on tiiviisti todellisuudessa kiinni ja Taika voisi olla kuka tahansa 15-vuotias tyttö, jonka elämä on muuttunut pysyvästi täysin. Hän on hyvin samaistuttava päähenkilö, mutta samalla jokseenkin ennalta-arvattava. Olisin kenties toivonut, että kirjassa olisi päädytty erilaisiin ratkaisuihin, tehty jotakin yllättävämpää ja kenties uudempaa. Tällaisenaan kirja tuntuu jossain määrin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus ennenkin. Silti, tämänkaltaisista tarinoista Syvään veteen on ehdottomasti kärkipäässä, niin kielellisesti, juonellisesti kuin hahmokaartiltaankin. Jonkin verran olisin kenties kaivannut lisäeloa sivuhenkilöihin, mutta toisaalta Taika on kirjassa minä-kertoja, ja itsekin joskus teininä olleena tiedän, kuinka vähän tilaa ajatuksissa on muille ja muiden ominaisuuksille.
Toivottavasti Aalto kirjoittaa vielä jotakin muutakin, sillä alku on ainakin hyvin vahva!
7. toukokuuta 2016
Nutcase - Laura Lähteenmäki
WSOY
2016
ISBN 978-951-0-41617-4
195 s.
☆☆☆
Kirjasto
Tosi monet kotimaiset nuortenkirjat ovat olleet minulta tänä keväänä pannassa ihan vain jo siitä syystä, että niiden lukeminen muistuttaa liiaksi työstä, enkä tahdo enää toisintoa viimeisimmästä, ihan liian kauan kestäneestä lukujumista. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Lähteenmäeltä lukemistani kirjoista, joten olin siis ihan syystä innoissani, kun huomasin, että häneltä tulee jälleen uusi, nuorille suunnattu teos. Paitsi että kirjan kansi on todella hieno ja miellyttää ainakin tämän peikon värisilmää, kirjan aihekin on melko ajankohtainen.
Nutcase kertoo sisaruksista, Juhosta ja Saimista, jotka ovat kasvaneet maalla seuranaan lähinnä toisensa. Sisarukset ovat todella läheisiä, mutta nyt on tullut Juhon aika muuttaa kaupunkiin käymään lukiota. Saimi jää vielä vuodeksi jälkeen. Elämä tuntuu todella tyhjältä ilman Juhoa, ja Saimi saa pian huomata, että Juhon kaverit ovat Juhon kavereita, ja ettei Saimilla oikeastaan ole omia kavereita. Pienessä koulussa ei ole ketään, josta olisi Juhon korvaajaksi, joten Saimi uppoaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja blogeihin. Erityisesti häntä kiehtoo Juhon koneelta löytynyt Leluni on pakattu -blogi, jossa Sumu purkaa tuntojaan maailmasta ja häntä kohdanneista vääryyksistä.
Lähteenmäen uutukainen puuttuu mielestäni todella hyvin siihen, kuinka nopeasti ihmiset tekevät oletuksia muista muutamien hyvin huterien yksityiskohtien perusteella. Menemättä Sumuun sen syvemmin, täytyy tunnustaa, että tulee sitä itsekin joskus vedettyä johtopäätöksiä muista ihmisistä esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he isoja alkukirjaimia kirjoittamissaan viesteissä, kiroilevatko he paljon tai käyttävätkö hymiöitä täydentääkseen muutoin tunteesta riisuttua formaattia. Nutcasessa käy hyvin ilmi, kuinka nopeasti oletuksista tulee ihmismielen pyörityksessä totuuksia, joiden varaan sitä rakentaa ties mitä mielikuvitusrakennelmia.
Vaikka kirja on ajankohtainen ja käsittelee aihettaan hyvin inhimillisellä tavalla, koin sen jollain tapaa hankalaksi. En oikein saanut otetta Saimista tai Juhosta, joten kiintyminen kirjan hahmoihin jäi hyvin alkeelliselle tasolle. Juhon muutos on hyvin äkkinäinen, ja vaikka yritin selitellä itselleni, että kyllähän nyt kaupunkiin muuttanut teini väkisinkin muuttuu, mutta Juhon täysi 180 asteen käännös oli liian äkillinen, ainakin minulle. Saimi oli ehkä vähän lähestyttävämpi hahmo jo siksikin, että toimii kirjan kertojana. Saimikin tosin oli vähän sellainen liukas luikero, jonka päämääristä ja oikeista mielipiteistä oli vähän turhan hankala ottaa selkoa.
2016
ISBN 978-951-0-41617-4
195 s.
☆☆☆
Kirjasto
Tosi monet kotimaiset nuortenkirjat ovat olleet minulta tänä keväänä pannassa ihan vain jo siitä syystä, että niiden lukeminen muistuttaa liiaksi työstä, enkä tahdo enää toisintoa viimeisimmästä, ihan liian kauan kestäneestä lukujumista. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Lähteenmäeltä lukemistani kirjoista, joten olin siis ihan syystä innoissani, kun huomasin, että häneltä tulee jälleen uusi, nuorille suunnattu teos. Paitsi että kirjan kansi on todella hieno ja miellyttää ainakin tämän peikon värisilmää, kirjan aihekin on melko ajankohtainen.
Nutcase kertoo sisaruksista, Juhosta ja Saimista, jotka ovat kasvaneet maalla seuranaan lähinnä toisensa. Sisarukset ovat todella läheisiä, mutta nyt on tullut Juhon aika muuttaa kaupunkiin käymään lukiota. Saimi jää vielä vuodeksi jälkeen. Elämä tuntuu todella tyhjältä ilman Juhoa, ja Saimi saa pian huomata, että Juhon kaverit ovat Juhon kavereita, ja ettei Saimilla oikeastaan ole omia kavereita. Pienessä koulussa ei ole ketään, josta olisi Juhon korvaajaksi, joten Saimi uppoaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja blogeihin. Erityisesti häntä kiehtoo Juhon koneelta löytynyt Leluni on pakattu -blogi, jossa Sumu purkaa tuntojaan maailmasta ja häntä kohdanneista vääryyksistä.
Lähteenmäen uutukainen puuttuu mielestäni todella hyvin siihen, kuinka nopeasti ihmiset tekevät oletuksia muista muutamien hyvin huterien yksityiskohtien perusteella. Menemättä Sumuun sen syvemmin, täytyy tunnustaa, että tulee sitä itsekin joskus vedettyä johtopäätöksiä muista ihmisistä esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he isoja alkukirjaimia kirjoittamissaan viesteissä, kiroilevatko he paljon tai käyttävätkö hymiöitä täydentääkseen muutoin tunteesta riisuttua formaattia. Nutcasessa käy hyvin ilmi, kuinka nopeasti oletuksista tulee ihmismielen pyörityksessä totuuksia, joiden varaan sitä rakentaa ties mitä mielikuvitusrakennelmia.
Vaikka kirja on ajankohtainen ja käsittelee aihettaan hyvin inhimillisellä tavalla, koin sen jollain tapaa hankalaksi. En oikein saanut otetta Saimista tai Juhosta, joten kiintyminen kirjan hahmoihin jäi hyvin alkeelliselle tasolle. Juhon muutos on hyvin äkkinäinen, ja vaikka yritin selitellä itselleni, että kyllähän nyt kaupunkiin muuttanut teini väkisinkin muuttuu, mutta Juhon täysi 180 asteen käännös oli liian äkillinen, ainakin minulle. Saimi oli ehkä vähän lähestyttävämpi hahmo jo siksikin, että toimii kirjan kertojana. Saimikin tosin oli vähän sellainen liukas luikero, jonka päämääristä ja oikeista mielipiteistä oli vähän turhan hankala ottaa selkoa.
5. toukokuuta 2016
In the Labyrinth of Drakes - Marie Brennan
![]() |
Kansi ja kuvitus: Todd Lockwood |
2016
ISBN 978-0-7653-7763-0
350 s.
☆☆☆☆☆
Oma
A Natural History of Dragons
The Tropic of Serpents
The Voyage of the Basilisk
Marie Brennanin Lady Trent -sarja on sellainen, jota odotan aina tulisilla hiilillä hypähdellen. Ennakkotilasin tämän viimeisimmän osan heti, kun huomasin sen olevan saatavilla, eikä minun tarvinnut miettiä hetkeäkään mihin käyttäisin kuukausittaisen Audible creditini nähtyäni tämän uutuuslistalla. Kate Reading on minulle Lady Trent.
Silti, tänään huomasin, että äänikirjan verkkainen tahti ei riittänyt, vaan Isabellan viimeisintä seikkailua piti päästä ahmimaan huomattavasti nopeampaan tahtiin. Niinpä nappasin käsiini kirjan, asetuin mukavimmassa yöpuvussani sänkyyn ja luin. Luin, luin ja luin, kunnes kirja loppui kesken ja sydämeni revittiin brutaalisti rinnastani tajutessani, että joutuisin odottamaan seuraavaa osaa ainakin vuoden, huonolla tuurilla vieläkin pidempään.
Sarjan neljännessä osassa Isabella matkustaa uskollisen kumppaninsa Thomas Wilkerin kanssa Akhiaan, aavikkovaltioon, jossa heidän on tarkoitus osallistua lohikäärmeiden kasvattamista tutkivaan projektiin. Oikeammin, heidän on tarkoitus johtaa kyseistä projektia, heidän edeltäjänsä osoittauduttua tehtävässään epäpäteväksi. Isabellan edellisestä matkasta on nyt kolmisen vuotta aikaa, eikä Suhailista ole kuulunut tämän ajan kuluessa sanaakaan. Komea arkeologi kuitenkin edelleen häälyy Isabellan mielessä, ja kun tämä nyt sattumoisin on kotoisin Akhiasta, Isabella lähestyy uutta työtehtäväänsä lepattavin sydämin. Akhiassa paljastuu monen monituista asiaa, jotka heittävät Isabellan uskomukset, tietämyksen ja lohikäärmeasiantuntemuksen täysin päälaelleen.
Rakastin tätä neljättä osaa kenties enemmän kuin yhtäkään aiemmista kirjoista. Brennan ei edelleenkään sorru kirjoittamaan hömppää, vaan pysyttelee tiukan asiallisella linjalla, mutta Suhailin ilmaantuminen takaisin kuvioon kyllä oli kirjoitettu ihan riittävän henkeäsalpaavasti ilman hekumoivaa kieltäkin. Maisemakuvaus on edelleen huippuluokkaa ja Brennan rakentaa tunnelman kirjassaan hyvin intensiiviseksi, vaikka kyseessä on jälleen seikkailu, jossa on mukana aimo annos politiikkaa, valtioiden välisiä suhteita ja luonnontieteitä.
Jos et vielä ole lukenut tätä sarjaa, niin suosittelen. Lockwoodin kuvitukset tuovat eloa muutenkin jo eloisaan ja tapahtumarikkaaseen teokseen, mutta koen, että elämästä puuttuu jotakin todella oleellista, mikäli siitä puuttuu Lady Trent. <3
29. huhtikuuta 2016
Viiden kirjan haaste
Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Mari paiskaisi minua haasteella (helmikuun alussa, köh, kesti hiukan), johon nyt vastaan! Tarkoituksena siis vastata viiteen kysymykseen viidellä kirjalla. Mikäli sinua (juuri sinua) ei ole vielä haastettu, mutta haluaisit osallistua, niin BAM! nyt sinut on haastettu! Voit listata viisi kirjaa myös missä tahansa sosiaalisessa mediassa. Lukeva peikko löytyy Facebookista, Twitteristä, Instagramista ja nyt myös Tumblrista! Tägää ihmeessä postaukseesi meikäläinen, niin käyn ihmettelemässä ja poimimassa matkaan lukuvinkit. <3
Pitemmittä puheitta, tässä lukevan peikon viisi kirjaa:
1. Kirja, jota luen parhaillaan:
Parhaiten tähän voisin vastata linkittämällä iloksenne Goodreadsin luettavien listan. Aktiivisesti juuri NYT tosin kuuntelen äänikirjana Marie Brennanin In the Labyrinth of Drakesia, sekä (vähän tuulestani riippuen) Hannah Kentin The Burial Ritesia. Kirjakirjoina luettavan on juuri nyt Marieke Nijkampin This Is Where It Ends sekä Renee Ahdiehin The Wrath & The Dawn.
2. Kirja, josta pidin lapsena:
Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua. Vaikka olen nykyisin aivan järkyttävä kirjahyllysnobi (siis kirjojen pitää olla kiiltäviä, uusia ja teräväkulmaisia), säilön edelleen hyllyni kätköissä tätä 60-luvulta peräisin olevaa kammottavan keltaista, selästään repsottavaa lastenkirjaa, jonka päähenkilö on mäyräkoira Diogenes ja sivuhahmona maailman suloisin tanskandoggi Mooses. Täytynee lukea tämä pian uudestaan, oih. <3
3. Kirja, joka jäi kesken:
Näitä on lukemattoman monia, mutta sanottakoon nyt ihan ensimmäiseksi mieleen tullut Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. Meh. Liian korkealentoista scifiä tämän peikon makuun, vaikka isäntä jaksaa edelleen hehkuttaa taisteluautismia. TAISTELUAUTISMI, oikeasti?! Tirsk.
4. Kirja, joka teki vaikutuksen:
Näitäkin on niin pitkä lista, etten tiedä mistä edes aloittaisin. Yksi ikuisuuden mukanani pysynyt kirja on ehdottomasti Gavriil Trojepolskin Bim Mustakorva. Toinen aikuisemmalla iällä vaikutuksen tehnyt kirja oli Terhi Rannelan Läpi yön. Nämä eivät ole ainoat, mutta varmastikin tärkeimpien joukossa.
5. Kirja, johon aina palaan:
Nykyään aikaa on töiltä ja aikuisten riesana olevilta asioilta niin vähän, etten juurikaan lue uudestaan kirjoja, jotka olen lukenut joskus aikaisemmin. Yleensäkin muistan melko hyvin, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. Jos jonkin kirjan (tässä tapauksessa kirjasarjan) uudelleen lukemista olen miettinyt, niin Harry Pottereiden. Keskustellessani näistä innostuneiden ihmisten kanssa, saan huomata uudestaan ja uudestaan, kuinka paljon pieniä yksityiskohtia on painunut unholaan. Tilasin jo hienon kirjanmerkinkin (ja sain ranskalaiselta ystävältäni pari lisää), jotka sopivat Harry Pottereiden lukemiseen paremmin kuin mainiosti. Kenties otan tästä itselleni projektin! Tai siis lukuhaastehan siitä jo on olemassa. En kyllä yhtään odota innolla neljättä kirjaa. En, en edes vähän. Sirius! ;~;
Pitemmittä puheitta, tässä lukevan peikon viisi kirjaa:
1. Kirja, jota luen parhaillaan:
Parhaiten tähän voisin vastata linkittämällä iloksenne Goodreadsin luettavien listan. Aktiivisesti juuri NYT tosin kuuntelen äänikirjana Marie Brennanin In the Labyrinth of Drakesia, sekä (vähän tuulestani riippuen) Hannah Kentin The Burial Ritesia. Kirjakirjoina luettavan on juuri nyt Marieke Nijkampin This Is Where It Ends sekä Renee Ahdiehin The Wrath & The Dawn.
2. Kirja, josta pidin lapsena:
Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua. Vaikka olen nykyisin aivan järkyttävä kirjahyllysnobi (siis kirjojen pitää olla kiiltäviä, uusia ja teräväkulmaisia), säilön edelleen hyllyni kätköissä tätä 60-luvulta peräisin olevaa kammottavan keltaista, selästään repsottavaa lastenkirjaa, jonka päähenkilö on mäyräkoira Diogenes ja sivuhahmona maailman suloisin tanskandoggi Mooses. Täytynee lukea tämä pian uudestaan, oih. <3
3. Kirja, joka jäi kesken:
Näitä on lukemattoman monia, mutta sanottakoon nyt ihan ensimmäiseksi mieleen tullut Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. Meh. Liian korkealentoista scifiä tämän peikon makuun, vaikka isäntä jaksaa edelleen hehkuttaa taisteluautismia. TAISTELUAUTISMI, oikeasti?! Tirsk.
4. Kirja, joka teki vaikutuksen:
Näitäkin on niin pitkä lista, etten tiedä mistä edes aloittaisin. Yksi ikuisuuden mukanani pysynyt kirja on ehdottomasti Gavriil Trojepolskin Bim Mustakorva. Toinen aikuisemmalla iällä vaikutuksen tehnyt kirja oli Terhi Rannelan Läpi yön. Nämä eivät ole ainoat, mutta varmastikin tärkeimpien joukossa.
5. Kirja, johon aina palaan:
Nykyään aikaa on töiltä ja aikuisten riesana olevilta asioilta niin vähän, etten juurikaan lue uudestaan kirjoja, jotka olen lukenut joskus aikaisemmin. Yleensäkin muistan melko hyvin, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. Jos jonkin kirjan (tässä tapauksessa kirjasarjan) uudelleen lukemista olen miettinyt, niin Harry Pottereiden. Keskustellessani näistä innostuneiden ihmisten kanssa, saan huomata uudestaan ja uudestaan, kuinka paljon pieniä yksityiskohtia on painunut unholaan. Tilasin jo hienon kirjanmerkinkin (ja sain ranskalaiselta ystävältäni pari lisää), jotka sopivat Harry Pottereiden lukemiseen paremmin kuin mainiosti. Kenties otan tästä itselleni projektin! Tai siis lukuhaastehan siitä jo on olemassa. En kyllä yhtään odota innolla neljättä kirjaa. En, en edes vähän. Sirius! ;~;
12. huhtikuuta 2016
Everything everything - Nicola Yoon
![]() |
Kansi ja kuvat: David Yoon |
2015
ISBN 978-0-553-49664-2
310 s.
☆☆☆☆
Oma
Goodreadsin laskurin mukaan olen lukenut tänä vuonna jo 32 kirjaa. Moniko niistä on päätynyt tekstinä tänne blogiin? Ei kovinkaan moni, suunnilleen puolet. Luovuin jo jokin aika sitten sarjakuvien jatko-osista kirjoittamisesta, sillä tuntuu turhalta kirjoittaa jostain sellaisesta, mikä on jo suurimmilta osin käsitelty. Sarjakuvia olenkin lukenut ihan reippaasti, jotenkin ne tuntuvat edelleen helpomminlähestyttäviltä kuin nämä varsinaiset pitkät romaanit. Ei sillä, luin tämänkin kahdessa päivässä, mutta aloittaminen oli työn ja tuskan takana. Kenties vielä joskus saan takaisin itsevarmuuteni siitä, että pystyn ihan oikeasti lukemaan monta sataa sivua ilman ongelmia. En tiennytkään, että lukujumi voi jättää näin syvät arvet.
Nicola Yoonin Everything Everything tarttui matkaan ensiksikin upean kantensa takia (kansi on livenä vielä jonkin verran upeampi, sillä siinä on tekstuurit kohdillaan), ja toisekseen mielenkiintoisen synopsiksen takia. Kirja kertoo Medeleinesta, joka on allerginen maailmalle. Hän on joutunut viettämään koko elämänsä neljän seinän sisällä, vangittuna taloon, jossa sisäilma puhdistetaan säännöllisin väliajoin, ruoka on tarkkaan valvottua ja kirjatkin saapuvat bakteereista puhdistettuina ja muoviin pakattuina. Miten realistista tuo viimeisin sitten on, mene ja tiedä. Eräänä päivänä Madeleinen naapuriin muuttaa uusi perhe, jonka poikaan Madeleine oitis ihastuu. Olly on vieras ja kiehtova ja komea ja Ollyn huoneen ikkuna on sopivasti Madeleinen ikkunaa vastapäätä.
Vaikka kirja on lopulta ihan puhdasta höpöhöpöä, mutta hyvin kirjoitettua sellaista. Madeleinen maailma on todella rajoittunut ja mielestäni Yoon kuvaa hyvin sitä, miten ihminen sopeutuu kulloisiinkin olosuhteisiin. Olemme me melkoisia selviytyjiä. Ollyn ilmaantuminen Madeleinen elämään vie tytön kertakaikkiaan mennessään ja voisin hyvin kuvitella, että kun ihminen joka ei juuri ole ollut kosketuksissa muiden ihmisten kanssa paitsi internetin välityksellä, kohtaa uuden ja ihmeellisen, komean ja ystävällisen pojan, joka osoittaa mielenkiintoa, niin miten sellaista nyt vastustaisi? Jos kaipaa siis jotain kevyttä, mutta kuitenkin vähän erikoista, niin tässä on oiva valinta siihen tarpeeseen. Loppua kohti kirja tosin paranee/pahenee, miten sen nyt haluaa nähdä, sillä tässäpä onkin sellainen juonenkäänne että huh!
19. maaliskuuta 2016
Risteys - Tuula Kallioniemi
Otava
2016
ISBN 978-951-1-29587-7
90 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Olen pyrkinyt välttelemään työlukemista niin paljon kuin suinkin, sillä pelkään "pakkolukemisen" aiheuttavan uuden lukujumin, enkä kestäisi sellaista. Lukeminen on minulle niin suuri henkireikä, että sen puuttuminen elämästä jättää valtaisan tyhjiön, jota ei pysty täyttämään sitten millään. Joten olen ollut syystäkin varsin varovainen näiden mahdollisten vinkkauskirjojen suhteen.
Törmäsin hyllyttäessäni Kallioniemen uutuuteen nimeltä Risteys, ja jäin kiintoisan kannen (jonka suunnittelijan nimi oli peitetty milläs muullakaan kuin kirjaston viivakooditarralla) vuoksi lueskelemaan takakantta. Mielenkiinnon herätti se, että kirjan päähenkilö on 13-vuotias, mutta kirja sijaitsee kuitenkin lastenosastolla. Koska kyseessä on hyvin hyvin ohut teos, päätin lukaista tämän läpi ihan vain nähdäkseni, voisinko nipottaa hankinta- ja luettelointiosastolle väärin menneestä sijoittelusta. Tämän asian suhteen istun edelleen aidalla, enkä tiedä kumpaan suuntaan kallistuisin.
Risteys koostuu 13:sta lyhyestä tarinasta, joiden taustalla häärää skootterikolariin joutunut ja sittemmin suojelusenkeliksi muuttunut Mika, kulmakunnan kovanaama ja tunnettu pahantekijä. Tarinat ovat todella lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Teksti on hyvin kulkevaa eikä liian yksityiskohtaista, joten tätä voisi hyvinkin suositella kuudes- tai seitsemäsluokkalaiselle, jota lukeminen ei kiinnosta yhtään. En tosin ole ihan varma, onko tässä kirjassa tarpeeksi koukkua saamaan sellaisia tyyppejä lukemaan tätä kirjaa enempää. Kallioniemeltä kuitenkin hyvä veto kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta vain 90-sivuinen kirja, jollaisen jokainen nuori varmasti jaksaa lukea. <3
Pidin kirjassa olevasta salavihkaisesta kirjavinkkauksesta, josta tunnistin ainakin Kirsti Kurosen Pahan puuskan ja Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen. Molemmat kelpo kirjoja, jotka kannattaa lukea, mikäli rankat aiheet kiinnostavat mutta suhteellisen vähäinen sivumäärä on kuitenkin kriteerinä. En ole varma oliko kirjaan ujutettu muitakin, kenties minulta vilahti ohi jokin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)