Risteys - Tuula Kallioniemi

Otava

2016

ISBN 978-951-1-29587-7

90 s.

☆☆☆☆

Kirjasto

Olen pyrkinyt välttelemään työlukemista niin paljon kuin suinkin, sillä pelkään "pakkolukemisen" aiheuttavan uuden lukujumin, enkä kestäisi sellaista. Lukeminen on minulle niin suuri henkireikä, että sen puuttuminen elämästä jättää valtaisan tyhjiön, jota ei pysty täyttämään sitten millään. Joten olen ollut syystäkin varsin varovainen näiden mahdollisten vinkkauskirjojen suhteen.

Törmäsin hyllyttäessäni Kallioniemen uutuuteen nimeltä Risteys, ja jäin kiintoisan kannen (jonka suunnittelijan nimi oli peitetty milläs muullakaan kuin kirjaston viivakooditarralla) vuoksi lueskelemaan takakantta. Mielenkiinnon herätti se, että kirjan päähenkilö on 13-vuotias, mutta kirja sijaitsee kuitenkin lastenosastolla. Koska kyseessä on hyvin hyvin ohut teos, päätin lukaista tämän läpi ihan vain nähdäkseni, voisinko nipottaa hankinta- ja luettelointiosastolle väärin menneestä sijoittelusta. Tämän asian suhteen istun edelleen aidalla, enkä tiedä kumpaan suuntaan kallistuisin.

Risteys koostuu 13:sta lyhyestä tarinasta, joiden taustalla häärää skootterikolariin joutunut ja sittemmin suojelusenkeliksi muuttunut Mika, kulmakunnan kovanaama ja tunnettu pahantekijä. Tarinat ovat todella lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Teksti on hyvin kulkevaa eikä liian yksityiskohtaista, joten tätä voisi hyvinkin suositella kuudes- tai seitsemäsluokkalaiselle, jota lukeminen ei kiinnosta yhtään. En tosin ole ihan varma, onko tässä kirjassa tarpeeksi koukkua saamaan sellaisia tyyppejä lukemaan tätä kirjaa enempää. Kallioniemeltä kuitenkin hyvä veto kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta vain 90-sivuinen kirja, jollaisen jokainen nuori varmasti jaksaa lukea. <3

Pidin kirjassa olevasta salavihkaisesta kirjavinkkauksesta, josta tunnistin ainakin Kirsti Kurosen Pahan puuskan ja Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen. Molemmat kelpo kirjoja, jotka kannattaa lukea, mikäli rankat aiheet kiinnostavat mutta suhteellisen vähäinen sivumäärä on kuitenkin kriteerinä. En ole varma oliko kirjaan ujutettu muitakin, kenties minulta vilahti ohi jokin!

K18 - Johanna Hulkko

Kansi: Sylvester Kivelä & Saana Nyqvist

Karisto
2016
ISBN 978-951-23-6074-1
103 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Kotimaisia nuortenkirjoja ilmestyy aivan liian vähän, se on tosiasia, joka meidän kaikkien on myönnettävä. Harvoin nekään vähät, joita markkinoille kotimaasta tuotetaan, ovat näin loppuun asti mietittyjä ulkoasultaan, ja siitä tälle kirjalle iso kiitos. Satasivuinen, pehmeäkantinen läpyskä, jota kirjovat valokuvat (eivätkä mitkään lapselliset kuvitukset), isofonttinen ja helppolukuinen, kyllä tällaista kelpaisi tarjota nuorille, joiden on pakko lukea edes jotakin.

K18:n päähenkilö on Aksu, CS- ja ES-jonne. Aksu asuu vanhempiensa, kahden sisaruksensa ja äkäisen koiransa kanssa kaksikerroksisessa omakotitalossa kaupungin ulkopuolella ja seurustelee ihanan sirkusta harrastavan Marian kanssa. Seksi on jo kuvissa, mutta Aksu tunnustaa olevansa nössö, joka ei ryyppää. Viinahan maistuu pahalta, yäk. Aksun vanhemmat tykkäävät matkustaa, mutta viisihenkinen perhe ei ikinä mahdu samaan hotellihuoneeseen, joten varaa matkusteluun ei aina ole. Vihdoin Aksu on niin vanha, että lupautuu jäämään koiravahdiksi yksin kotiin sillä aikaa, kun muu perhe on viikonlopun yli poissa. Ensimmäinen kerta menee ihan hyvin, Aksu pyytää kaverinsa kylään ja pojat pelaavat seeässää ja juovat eeässää, niin kuin kirjassa sanotaan.

En ole tähän päivään mennessä onnistunut lukemaan Nörttiä lähinnä kirjassa käytetyn kammottavan puhekielen takia. Tämä kirja meinasi joutua saman kirveen alle. Pelaan paljon, siis todella paljon, mutten kylläkään seeässää. MLG- ja 360-läpät eivät tee vaikutusta, eivät edes vähän. En siis kenties ole oikeaa kohderyhmää tälle kirjalle ja vastikään läpikäymäni Assembly-kokemuksen jälkeen en ole edes hirveän sympaattinen CS-jonneja kohtaan.

Pahinta kirjassa ei kuitenkaan ole päähenkilön huumori tai hänen käyttämänsä kieli. Uskoisin, että nämä varmasti vetoavat oikeaan kohdeyleisöön. Kirja on lyhyt, puhuu nuorille ajankohtaisista aiheista ja käyttää samaa kieltä kuin he. Puhekielisyys saattaa olla joillekin hankalaa, sillä Aksu kirjoittaa auki sanoja, jotka muuten kulkevat lyhentein (äm äl gee, esim.) ja voivat täten olla hankalia hahmottaa. Kirjan alussa mietin, noinkohan tässä on vedetty vähän överiksi, sillä Aksulla on kaikelle, siis ihan kaikelle, jokin lempinimi, väännelmä tai läppä, jota hän käyttää. Aksun tapaan nimittää kaikkea jollain muulla kuin oikealla nimellä kuitenkin tottuu. Pahinta tässä on valistuksellinen teema, joka paistaa melko ilkeästi läpi siitäkin huolimatta, että Aksu vakuuttaa taka-ajatuksettomuuttaan. Alkoholi ja sen (liika)käyttö sekä seksi ovat aiheita, jotka epäilemättä kiinnostavat kohderyhmää, mutta eikö niistä ihan oikeasti voi kirjoittaa ihan vaan sellaisena kuin ne ovat, ilman sormenheristelyä ja kirjaan ympättyä terveystiedon maikkaa, jonka viisauksia Aksu välillä lainailee.

Kaikesta tästä huolimatta kirjan lopussa kiitos seisoo. Kirjan opetus on se, minkä sen voi olettaakin olevan, mutta loppukohtaus on kieltämättä hyvä muistutus, eikä pelkästään teineille. Kirja jätti tällä kertaa kylmäksi, mutta kenties joku 13-vuotias löytää tästä sellaisia ulottuvuuksia, jotka jäivät minulta huomaamatta. Oikea kirja oikealle lukijalle ja sitä rataa.

A Darker Shade of Magic - V. E. Schwab

Kansi: Will Staehle

Tor
2015
ISBN 978-0-7653-7645-9
400 s.
☆☆☆☆☆
Oma

V. E. Schwab on kirjailija, josta olen kuullut paljon ja lähes pelkkää hyvää. On kuitenkin aina riski tarttua sellaiseen kirjaan, jota on miltei yksistään hehkutettu, sillä usein tällaiset kirjat koituvat pettymyksiksi. Yksi rakastetuimpia Schwabin teoksia on tämä, A Darker Shade of Magic, tai ainakin näin oman kokemukseni perusteella kuvittelisin. Tähän on juuri ilmestynyt jatko-osa, jonka kansi on vielä tätäkin kirjaa lumoavampi. Koska olen vaikutuksille altis peikonpoika, tilasin Schwabin teoksen suosikki-booktubereideni suosituksesta, mutten kuitenkaan uskaltanut tarttua siihen ennen kuin nyt, mistä lie johtuukaan.

A Darker Shade of Magic on (ymmärtääkseni) aikuisille suunnattua fantasiaa, vaikkei tässäkään toki mitään ikärajaa ole. Toistaiseksi sisältökään ei ole sellaista, etteikö sitä nuorikin voisi lukea ja ymmärtää lukemaansa. Kirjan päähenkilö on Kell, antari, verimagiaa taitava harvinaisuus, joka on yksi voimakkaimmista maageista, joita Lontoo kaduillaan kantaa. Kell asuttaa maailmaa, jossa päällekkäisissä ulottuvuuksissa sijaitsee neljä eri Lontoota. Kaikkien nimi on Lontoo ja kaikkien halki virtaa Thamesin kaltainen joki, mutta siihen näiden Lontoiden yhtäläisyydet päättyvät. On Harmaa Lontoo, jossa magiaa on vähän tai ei lainkaan. Tämä Lontoo muistuttaa kaikkein eniten historiastakin tuttua Lontoota ja meidän maailmaamme. Sitten on Punainen Lontoo, josta Kell on kotoisin. Punainen Lontoo on se, jossa magia on kaikkein voimakkaimmillaan. Seuraavana on Valkea Lontoo, jossa magia on valtaa ja valta on korruptoivaa. Valkea Lontoo on vaarallinen paikka kenelle tahansa, mutta erityisesti antarille. Sitten on vielä Musta Lontoo, viimeinen ja muista Lontoista eristetty. Mustan Lontoon on niellyt magia, joka on kuluttanut kaikki tämän Lontoon asukkaat loppuun ja rellestää omassa ulottuvuudessaan mielin määrin. Mustaan Lontooseen ei kenelläkään ole asiaa.

Kell on ihana hahmo. Hän on kasvanut kuninkaallisen perheen kasvattina, veljenään kruununprinssi Rhy ja vanhempinaan Punaisen Lontoon hallitsijapari. Hän on ylimielinen ja vakava, suhtautuu magiaan kunnioituksella ja käsittelee sitä vertaisenaan (lienee hyvä mainita, että Schwabin universumissa magia on oleva, ajatteleva olento, eikä mikään abstrakti voima). Kellin veli Rhy on myöskin hurmaava, joskin vähän turhan lipevä minun makuuni. Rhy rakastaa naisia ja flirttailu on hänen lempi ajanvietettään. Hän on kuitenkin hyvä prinssi, empaattinen ja oikeudenmukainen, eikä ole laisinkaan hankala ymmärtää, miksi hänen alamaisensa rakastavat häntä.

Paras hahmo tässä kirjassa on kuitenkin Harmaasta Lontoosta kotoisin oleva Lila, tai Delilah Bard, pätevä varas ja varsin omapäinen nuori nainen. Lila haluaa matkustaa jonnekin pois Lontoostaan, joten kun hänelle tarjoutuu tilaisuus kiristää Kell ottamaan hänet mukaansa muihin Lontoisiin, Lila ei epäröi hetkeäkään tarttua tilaisuuteen. Kell harrastaa tavaroiden salakuljettamista ulottuvuuksien välillä, mutta jo se riittäisi tuomitsemaan hänet maanpetokseen. Nyt hän salakuljettaakin mukanaan ihmisen, mutta se on vasta alkua hänen ongelmilleen.

Rakastuin yli kaiken Schwabin luomaan maailmaan, sen tunnelmaan ja hänen hahmoihinsa, jotka kukin toimivat ympäristössään omalla persoonallisella tavallaan. Jopa Schwabin luomissa pahiksissa (sillä kyllähän nyt fantasiaromaanissa täytyy pahiksia olla!) on persoonallisuutta ja syvyyttä. Vaikka ensimmäinen osa kääriytyy kivaksi paketiksi loppua kohti, ilmaan jää kuitenkin leijumaan paljon kysymyksiä, joihin kaipaan vastausta. Onneksi toisen osan pitäisi piakkoin olla jo tuloillaan!

The Demon Prince of Momochi House - Aya Shouoto

Viz Media
2015 (Alkup. 2013)
ISBN 978-1-4215-7962-7
172 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Tunnustus. 16-vuotiaana olin tosipaha otaku. Siis se semmoinen, joka tykkää Japanista, japanilaisista, mangasta ja ihan kaikesta ihan hirveästi ja haluaa tietää siitä kaiken, pitää hiuksia animen mukaan mallinnetuilla kampauksilla ja sanoo kaikkeen "Kawaii~! >3<". Onneksi pääsin siitä vaiheesta yli, mutta tuohon aikaan rakastin ylitse kaiken tällaisia kauniita prinssejä, jotka olivat laihoja ja siroja ja herkkiä ja hauraita ja vailla suojelua. Korvat ja häntä eivät suinkaan olleet silloin (no okei, eivät ole vieläkään) ainakaan haitaksi. Siis söpöhän tuo poika tuossa kannessa on, vai eikö?

Siinäpä motiivini tämän mangan lukemiseen. :D Pidän oikein erityisesti perinteisestä tyylistä, siis noista pilvenhattaroista tuolla takana, kimonoista (tuo taitaa olla yukata?) ja noista paperisista päivänvarjoista. Kun sitten vielä lisätään yhtälöön vanha ja perinteikäs japanilainen kartano kaikkine sokkeloineen ja perinteisine arkkitehtuureineen sekä kasa hyväntahtoisia sekän pahanhenkisiä jumalolentoja, on oikein kunnollinen peikonhoukutussoppa valmis!

Tyylillisesti tämä manga on täysin minun juttuni. Tykkään myös yliluonnollisista jutuista ja niitähän tässä riittää. Toisaalta vähän hirvittää, sillä kartano ja sitä asuttavat henget tuovat mieleen Project Zero -nimisen pelisarjan, jota pelkäsin niin että melkein itkin, kun kaverit pakottivat pelaamaan sitä.

16-vuotias orpo Himari Momochi perii tuntemattomalta sukulaiseltaan kartanon, ja on onnensa kukkuloilla. Oma talo, näin nuorena. Eikä Momochi Estate todellakaan ole mikään vaatimaton tönö! Saapuessaan perille Himari kuitenkin huomaa, että paikat ovat päässeet hiukan rapistumaan. Hän ryhtyy siivoamaan, mutta saa pian huomata, ettei todellakaan ole talossa yksin, sillä sitä asuttaa ennestään jo kolmen nuoren (ja komean) miehen joukkio, joka komentaa Himarin poistumaan. Hän ei sellaiseen suostu, onhan talo hänen, mutta nuorukaisten käskyjen takana on ihan oikeita syitä.

Ensimmäisen osan perusteella sanoisin, että tästä on tulossa paitsi herkullinen romanssi, myös melko tapahtumarikas sarja. Kyseessä on melko tuore sarja, tätä taitaa olla englanniksi ulkona nelisen kirjaa tätä kirjoittaessani. Tunnustettakoon, että olin sen verran myyty tämän luettuani, että tilasin itselleni loputkin käännetyt volumet! Mystistä ja romanttista mangaa hakeville, tästä nyt lukuun!

Wolf Children Ame & Yuki - Mamoru Hosoda

Yen Press
2012
ISBN 978-0-316-40165-4
549 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Vietin tuossa jokin viikko sitten viikonlopun Helsingissä (juu, kokonaisen viikonlopun), istumalla Messukeskuksessa dataamassa. Olisin ollut ihan tyytyväinen jo pelkästään siihen, että onnistuin raahautumaan vapaa-ajallani jonnekin koiralenkkiä kauemmas, mutta ystävien ansiosta uskaltauduin keskustaan saakka. Perinteisiin kuuluu Fantasiapelikauppa ja Wrong Noodle Bar, jota ei tosin enää ole, mutta vierailimme sen sijaan sen tilalle tuleessa Momotoko-ramen ravintolassa. Viimeisistäkin roposista pääsee yleensä eroon varsin helposti, kun pistäytyy Fantsussa, eikä tälläkään kertaa tapahtunut poikkeusta. Sen sijaan, että olisin tilannut tämänkin netistä, päädyin ostamaan tämän kun se kerran oli siinä hyppysissäni. Meinasin pökertyä, kun myyjä sanoi hinnaksi 31€. Ei ole ihme, jos jok'ikinen kirjatuotteita myyvä kauppa menee Suomessa nurin, kun tällainen melkein epäterveen paljon kirjoja rakastavakin meinaa kuukahtaa hintatason vuoksi.

Silti, kyseessä oli sen verran kaunis teos, jota mukana ollut Shikibukin kehui, että päätin uhrata roposeni suomalaisen kirjakaupan hyväksi. Joskus näinkin! Kuten sivumäärästä näkyy, kyseessä on melko paksu teos, sisällön perusteella kolme mangakirjaa sidottuina yhteen.

Tarina kertoo, kuten otsikkokin jo vähän paljastaa, kahdesta sisaruksesta, Amesta ja Yukista, joiden perimä on hiukan erikoisempi. Heidän äitinsä, Hana, on täysin normaali ihminen, mutta heidän isänsä on muodonmuuttaja ja puoliksi susi. Lapsissakin on susimaisia piirteitä, mukaan lukien temperamentin mukanaan tuomat muodonmuutokset. Heti teoksen alussa lasten isä kuolee ja Hana jää kolmistaan lastensa kanssa. Susilapset eivät sovi kaupunkiin ulvomisen ja riehumisen vuoksi, joten Hana pakkaa vähän omaisuutensa, ja muuttaa lastensa kanssa maaseudun rauhaan. Teos keskittyy Hanaa enemmän kuitenkin susilasten kasvamiseen ja sopeutumiseen ihmisten maailmaan.

Tarina on todella kaunis ja voin vain kuvitella, kuinka hyvältä se animoituna näyttää. Tämä käy tunteisiin jo heti alussa, kun Hana menettää miehensä, eikä meno siitä hirveästi helpotu, sillä susilasten elämä ihmisten keskellä on välistä riipivän hankalaa. Yun taide puolestaan kuvaa loistavasti japanilaista maaseutua ja maisemaa, joten vaikka tarina olisikin jättänyt toivomisen varaa (ei jättänyt), taide olisi viimeistään pelastanut tämän siitä huolimatta. Tässä on juuri minuntyyliseni manga, kyllä kannatti vähän tuhlata. <3

Dumplin' - Julie Murphy

(Dumplin, Otava, 2016)
Balzer + Bray
2015
ISBN 978-0-06-232718-5
375 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Nyt tulee taas omakohtaista tekstiä ja omiin kokemuksiin perustuvia mielipiteitä, joten jos sellaiset eivät miellytä, sopii tsippailla jonnekin muualle. Öö, ihan vaan varoituksena.

Niin kuin kirjan iskulauseestakin voi jo hiukan päätellä, kyseessä on teos ylipainosta ja elämästä sen kanssa. Dumplin' kertoo texasilaisesta Willowdean Dicksonista, "Dumplin'ista", kuten hänen äitinsä häntä kutsuu. Will on läski. Tässä tulee nyt ensimmäinen asia, joka kirjassa pisti silmään. Läski on yhteiskunnalle kirosana, jota ei saa sanoa, ei missää yhteydessä. Meille lihaville ihmisille se on kuitenkin vain sana. Läski on läskiä, kyllä me sen tiedostamme itse, mitäs sitä kiertelemään. Nauroin katketakseni kirjan kuvaukselle siitä, kuinka ihmiset aina säpsähtävät Willin sanoessa "fat", aivan kuin se olisi ilmateitse tarttuvaa. Nauroin, koska niin se menee oikeassakin elämässä. Mainittakoon, että kirjailija on itsekin läski, joten teksti on asiantuntevaa. Mukana on myös se kauniimpi, laihempi, sirompi ja kaikin puolin muutenkin parempi paras ystävä, joka on kyllä apuna ja tukena, muttei tajua ollenkaan, millaista lihavan ihmisen elämä on, koska ei ole päivääkään sellaisena viettänyt.

Willowdean ei anna painonsa kuitenkaan estää onneaan. Hänellä ei ole oman vartalonsa kanssa ongelmaa ja se käy varsin selväksi kirjan sisäliepeestä. Willowdeanin asenne on nuoreksi naiseksi harvinaisen terve: "Her thoughts on having the ultimate bikini-body? Put a bikini on your body." Edes entisen kauneuskuningatar-äidin jatkuvat laihdutusvihjailut eivät vaikuta hänen omaan asennoitumiseensa itsensä suhteen, joskin äiti-tytär-väleihin senkin edestä. Kuka nyt haluaa kuulla jatkuvaa huomauttelua omasta kropastaan kun ihminen koostuu niin paljosta muustakin?

Toinen kirjassa kiehtova asia on, ettei Will ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota omaan olemukseensa ja on itseensä ja elämäänsä varsin tyytyväinen, kunnes kuvioon astuu komea poika. Jokainen lihavana kasvanut tyttö tietää sen epävarmuuden kun ensikertaa suudellessa ihastuksen kädet eksyvät makkaroille ja hetkestä katoaa kaikki taika murto-osa sekunnissa. Willin taistelu omien, vastaheränneiden epävarmuuksiensa ja ympäristön jatkuvan tuijottamisen ja arvostelun kanssa on vähintäänkin kiehtovaa, joskin sydäntäsärkevää luettavaa.

Tunnustan nyt ja heti, että itkin silmät päästäni tätä lukiessani, niin ilosta kuin surustakin. Murphyn teksti menee ihon alle ja herättää kaikki muistot, joita lihavana kasvaneella tytöllä on. Willowdeanissa on kuitenkin jotakin todella voimaannuttavaa. Hänellä on lopultakin todella positiivinen asenne itseensä. Koko tämä kirja on täydellinen kaikille itsensä hyväksymisen kanssa taisteleville. Mukana on myös dragqueeneja, paljon Dolly Parton -viittauksia, huumoria ja mekkoja. <3 Jostain syystä tosin silmien taakse ilmestyvät polttelemaan kyyneleet taas nytkin, kun tätä kirjaa ajattelen.

The Voyage of the Basilisk - Marie Brennan

Kansi ja kuvitus: Todd Lockwood

Tor
2015
ISBN 978-0-7653-3198-4
348 s.
☆☆☆☆☆
Oma
A Natural History of Dragons
The Tropic of Serpents

Lady Trentin muistelmat ovat edenneet jo kolmanteen osaansa. Kolmas osa sijoittuu vuosikymmentä myöhemmäksi edellisosaan nähden, joten Isabella ei ole enää tytönheitukka, eikä Jacob - siis Isabellan poika - ole enää vauva. Niin juu tosiaan, ei ehkä kannata lukea tätä arviota, ellei ole lukenut kirjaa. Spoilereita ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte!

Kolmannessa osassa Isabella Camherst valmistautuu kaksi vuotta kestävälle merimatkalle, jonka tarkoituksena on tutkia merissä eläviä valtavia käärmeitä, joiden Isabella epäilee olevan lohikäärmeiden sukua. Mukaan lähtee tuttuun tapaan Thomas Wilker sekä Isabellan poika Jacob, josta on kasvanut vilkas pojankoltiainen. Basilisk on ylväs alus, jonka on määrä kuljettaa matkustajansa ympäri maailman. Eräästä satamasta matkaan nousee myös komea nuori arkeologi, joka jakaa Isabellan kiinnostuksen luonnonhistoriaan ja vähän muuhunkin.

Minusta tuntuu, että Brennanin luontokuvaus vain paranee jokaisen kirjan myötä. Hän tuntuu myös päässeen todella Isabellan nahkoihin, niin luontevalta Isabella nyt tuntuu verrattuna aiempiin osiin. Oli ilo huomata, ettei Isabellan poika Jacob jäisi todellakaan vain sivuosaan sarjassa - ovathan lapset yleensä vanhemmilleen aika iso juttu - vaan pääsisi toimimaan aktiivisena ja itsenäisenä hahmona kirjassa. Olen pitkään kaivannut sarjaan vähän enemmän sutinaa. Vaikka kyseessä on viktoriaanisen Englannin mukaan mallinnettu yhteiskunta, soisin Isabellan elämään vähän enemmän rakkautta ja romantiikkaa. Toistaiseksi sarjassa on keskitytty todella vahvasti lohikäärmeisiin, eri maiden välisiin poliittisiin suhteisiin ja Isabellan asuttaman maailman historiaan, nimenomaisesti Draconianeihin, jotka ovat viimeisin edistynyt sivilisaatio ennen nyky-yhteiskuntaa ja sittemmin kadonneet. Tässä kirjassa, nyt kun Isabellan ensimmäisen aviomiehen kuolemasta on pian kymmenen vuotta, Isabella alkaa viimeinkin kaivata kumppanuutta ja muutakin kuin ystävyyttä.

Olen totaalisen rakastunut tähän sarjaan. Kirjoihin kätketty Todd Lockwoodin taide tuo elämää muutoinkin hyvin värikkäisiin seikkailutarinoihin, Brennan tutkii mielenkiintoisella tavalla useita eri ympäristöjä ja jotenkin tässä kolmannessa osassa tuntuu ihan siltä kuin, suokaa anteeksi englanti, shit's getting real. En malta odottaa piakkoin ilmestyvää neljättä osaa! Kuuntelin muuten vastikään kirjailijan haastattelun, jossa sanottiin, että kyseessä on viisiosainen sarja. Olisi näitä mielellään enemmänkin lukenut! Harmittaa, että humpsahdin puolivälin yli edes itse sitä tajuamatta. :<

Matkakertomusten, vanhojen aikojen seikkailutarinoiden ja tutkimusmatkojen sekä historiallisten romaanien ystäville, suosittelen lämpimästi. Isabella Camherst on melkoinen nainen!

Stolen : A Letter to My Captor - Lucy Christopher

Chicken House
2009
ISBN 978-0-545-17094-9
299 s.
☆☆☆☆
Oma

Australia on maa, joka on meistä kaukana ja jotenkin hiljaa. Törmään hyvin harvoin australialaisiin teoksiin tai edes Australiaa käsitteleviin teoksiin, mikäli en erikseen niitä etsi käsiini. Siispä kun littlebookowl suositteli kanavallaan tätä australialaisen kirjailijan Australian takamaille sijoittuvaa teosta, päätin kokeilla jotain uutta ja tuoretta. Asiaa auttoi toki sekin, että kirja käsittelee jollain tasolla myös Tukholma-syndroomaa.

Luin tämän kirjan itseasiassa jo tammikuussa, mutta minut yllätti totaalinen epävarmuus omaa kirjoitustaitoani ja mielipiteitäni kohtaan. Bloggarikollegojen neuvosta päätin kuitenkin kirjoittaa nyt lopuistakin tammikuun aikana lukemistani kirjoista (luin yhteensä 17 kirjaa, mutta osa siitä on mangaa ja jatko-osia jo esiteltyihin sarjoihin, joten niistä en kirjoita), huolimatta lopputuloksen laadusta. Pahoittelen siis jo etukäteen, mikäli seuraavat neljä postausta ovat laadultaan keskitasoani (millainen se sitten ikinä onkaan) rutkasti huonompia.

Stolen kertoo 16-vuotiaasta Gemmasta, lontoolaistytöstä, joka on vanhempiensa kanssa matkalla Thaimaaseen lomalle. Kahvilassa hän kohtaa komean nuoren miehen, joka tarjoaa hänelle kahvit ja juttelee mukavia. Mitä ihmettä komea, vanhempi mies näkee Gemmassa? Huomiota on vaikea vastustaa, mutta epävarmuus on helppo hukuttaa kahvimukiin, jonne Ty on sujauttanut jotain ylimääräistä. Pian Gemma löytääkin itsensä Australian takamailta, Tyn itse rakentamasta puutalosta, ja tajuaa tulleensa siepatuksi. Missään ei näy mitään eikä ketään, vain autiomaata silmänkantamattomiin. Gemma taistelee urheasti alistumista vastaan, mutta Ty ei kenties olekaan ihan niin hirveä, kuin kidnappaajien yleensä annetaan ymmärtää olevan...

Aiheeltaan todella mielenkiintoinen teos, joka samalla vaatii lukijalta sympatiaa kamalia kokenutta Tytä kohtaan, mutta myös karmii selkäpiitä. Gemma viedään turvallisesta elinympäristöstään täysin vieraaseen paikkaan, jossa Ty osaa selviytyä, kaupungissa kasvanut Gemma taas ei niinkään. Christopher kuvaa australialaista maisemaa todella hyvin ja maalailevasti, aavikon vaaroja ja sen kauneutta. Gemman ja Tyn kasvava, kehittyvä ja paikoittain todella ristiriitainen suhde aiheutti ainakin minussa väkeviä tunteita sekä puolesta että vastaan. Stolen on vähintäänkin tunteiden vuoristorata, huolimatta siitä kykeneekö tuntemaan sympatiaa Tytä kohtaan vai ei. Mielestäni kyseessä oli hieno kirja harvinaisesta aiheesta. Suosittelen!

The Tropic of Serpents - Marie Brennan

Tor
2014
ISBN 978-0-7653-3197-7
331 s.
☆☆☆☆☆
Oma
A Natural History of Dragons

Kate Reading käännytti minut lopullisesti äänikirjojen ystäväksi kuunneltuani tämän sarjan ensimmäisen osan, jonka arvioon löytyypi linkki tuosta yläpuolelta. Periaatteessa Lady Trentin muistelmia voi lukea missä järjestyksessä tahansa, mutta toisaalta suositeltavaa on, että suojelee itseään kaikesta huolimatta spoilereilta ja lukee järjestyksessä. Yksi massiivinen spoileri tässä arviossa ainakin tulee, heti seuraavan kappaleen alussa. Älkää sanoko, ettenkö varoittanut.

Jacobin kuolema on jättänyt Isabella Camherstin tuuliajolle. Leskeys tuo elämään vakautta ja vapautta, joita naimattomilla tai naimisissa olevilla naisilla ei yleensä ole. Isabellalla on pieni lapsi, isänsä ilmetty jäljennös, jota Isabella ei osaa kohdata mitenkään. Hänelle on siis helpotus, kun hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä uudelle tutkimusretkelle, tällä kertaa vuoristojen sijaan soisiin maisemiin. Hän matkaa sodan riepottelemaan Erigaan muassaan Vystranassakin mukana ollut Tom Wilker sekä Natalie Oscott, jonka isä ei laisinkaan ilahdu nuoren tyttären matkustusinnosta. Sen sijaan, että Natalie jäisi kotiin naitavaksi jollekin vanhempien valitsemalle herrasmiehelle, Isabella salakuljettaa hänet mukanaan laivaan ja tarjoaa näin pakokeinon.

Mitä pidemmälle luen tätä sarjaa, sitä enemmän rakastun. Isabella Camherst on ihanan itsepäinen, itsenäinen ja esimerkillinen nainen. Hän elää ajassa, jossa naisille ei suoda erivapauksia eikä heitä hyväksytä osaksi tieteellistä yhteisöä (juu, sellainenkin aika on ihmiskunnan historiassa nähty, toivottavasti ei nähdä enää!), mutta se ei Isabellaa pysäytä. Hän myös tukee Natalien pyrkimyksiä kehittyä insinöörinä, alalla joka vielä luonnontieteitäkin enemmän katsotaan miesten alaksi, oman maineensa menettämisen uhallakin. Isabellaa ei pidättele myöskään pieni poika, jonka hän jättää tämän sedän perheen hoiviin matkansa ajaksi. Kaikenkaikkiaan hän kieltäytyy jäämästä kotiin, yhteiskunnan paineiden ja sääntöjen kahlitsemaksi.

Parasta tässä kirjassa olivat kuitenkin lohikäärmeet. Isabellan maailma avartuu, kun hän matkustaa seurueineen kuukausiksi Mouleenin soille, paikkaan, joka tunnetaan yleisemmin Vihreänä Helvettinä. Brennan kirjoittaa niin taidokkaasti, että sitä ihan kuvittelee olevansa itsekin tropiikissa ötököiden syötävänä, tutkimassa lohikäärmeitä, joiden siipinivelet ovat sopeutuneet niin liitämiseen kuin uimiseenkin. Isännän kommentti kertonee kaiken tarvittavan tämän kirjan koukuttavuudesta: "Näytät vähän eksyneeltä." Kai nyt.

Vengeance Road - Erin Bowman

Houghton Mifflin Harcourt
2015
ISBN 978-0-544-46638-8
327 s.
☆☆☆☆
Oma

Villi länsi ja siitä kertovat tarina kiehtovat minua suuresti. Rakastan (etenkin näin sydäntalvella) lukea kuivista, kuumista ja pölyisistä paikoista, joita asuttavat kojootit ja joihin eksyminen on hengenvaarallista. Kuolema saattaa koittaa niin kalkkarokäärmeen, säikähtäneen hevosen, hiekkamyrskyn tai luodin - joko tahallisen tai tahattoman - toimesta, aurinko paahtaa yksinäisen ratsastajan niskaan ja ainoaa seuraa ovat tuuli ja satunnaiset villieläimet. Luonto ei kumarra ketään ja valkoista miestä uhkaa alkuperäisväestö, joka on suhtautunut maidensa riistämiseen liian kauan liian hellämielisesti.

Ei siis liene mikään ihme, että kun silmieni eteen ponnahti näin uskomattoman mahtavalla kannella varustettu nuortenkirja, joka sijoittuu vuoteen 1877, Arizonaan, en pystynyt mitenkään vastustamaan houkutusta. Kirjan kansi on vielä erikoisen tuntuinenkin, jotenkin hiukan muovisempi ja karheampi kuin yleensä. Sisäkansikin on ruskeaa nahkajäljitelmää, joka hyvin korostaa kirjan fiilistä. 

Teos kertoo nuoresta Kate Thompsonista, jonka isä hirtetään puuhun näennäisesti ilman mitään syytä. Kate naamioituu pojaksi ja lähtee ajamaan murhamiehiä takaa, vannoen kostoa. Isänsä neuvoa noudattaen Kate etsii käsiinsä Aben tilan, jonne Katea on käsketty menemään mikäli hänen isälleen sattuisi jotakin. Abe on aikaa sitten kuollut, mutta tilaa asuttavat Aben lapset, Sarah, Will ja Jesse. Will ja Jesse ovat lähdössä muutenkin karjanajoon, joten he tuppaavat Nateksi esittäytyneen Katen mukaan matkalle. Mukaan liittyy myös nuori apassi-tyttö, jota kaikki eivät suinkaan ole noin vain toivottamassa tervetulleiksi.

Bowmanin kirjoitustyyli on todella vetävää ja tarina pysyy mielenkiintoisena. Loppua kohti tuntui vähän jo siltä, että maisemakuvaukset saisivat pian riittää, mutta toisaalta ne tarjosivat tarvittavia hengähdystaukoja ammuskelukohtausten väliin. Pidin miljööstä ja tarinasta siinä määrin, että taisin hetkittäin unohtaa henkilöhahmot ja keskittyä vain kanjoneihin. Kate on päättäväinen nuori nainen, härkäpäinen jopa, ja surussaan varsin verenhimoinen. Hänen äkkiväärää persoonallisuuttaan tasapainottavat Coltonin veljekset melko hyvin, erityisesti syötävän hyvännäköinen ja myöskin melkoisella omapäisyydellä varustettu Jesse. Bowman antaa hahmoilleen hyvän taustatarinan ja tekee heistä omaan aikaansa sopivia, eikä kirjassa käytetty lavea murre ainakaan haittaa tarinaan eläytymistä, joskin huonommin englantia ymmärtävälle se saattaa ajoittain tuottaa vaikeuksia. Länkkäreiden katsominen auttaa murteeseen sopeutumista!