Pistoja - Marjane Satrapi

Broderies
Like
2010
ISBN 978-952-01-0426-9
136 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Tänä vuonna lukudiplomit päivitettiin aika kiivaaseen tahtiin painon kesälomista johtuen. Aikaa oli siis puolisentoista kuukautta vähemmän kuin esimerkiksi edellisvuonna, mutta toivottavasti se ei ainakaan liian selkeästi näy lopputuloksesta, jonka voi tarkistaa täällä. Tunnustan olleeni mukana sekä nelosdiplomi (eli yläkouluille tarkoitetun) että toisen asteen diplomin päivittämisessä. Mielestäni kokonaisuudet ovat hyvät ja toisen asteen diplomi on palautettu takaisin maan pinnalle niistä sfääreistä, joissa se leijaili täysin teini-ikäisten saavuttamattomissa. 

Sain kuitenkin välitöntä palautetta eilen, kun kollegani tokaisi, että sarjakuviin olisi ihan hyvin voinut panostaa enemmän. Sellaista aineiston osaa joka ei omaan erityisosaamiseen kuulu, on tosi hankalaa muistaa huomioida kun kiireessä tekee, mutta ensi vuonna paremmin. Siksipä toivonkin nyt teiltä, lukijani, vinkkejä! Tehdään ensi vuoden diplomeista vieläkin paremmat, joten vinkatkaapa tädille hyvää sarjakuvaa, mielellään suomeksi tehtyä tai suomenkielelle käännettyä!

Pitkän johdannon jälkeen käydäänkin sitten itse asiaan! Sarjisten huonoutta valittanut kollega vinkkasi ensi alkuun muutaman, kuten tämän Marjane Satrapin Pistoja. Pistoja kertoo iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat iltapäivisin teekupposten ääreen lempiharrastuksensa tarinoimisen pariin. Keskustelun nuorimpana osaanottajana on Marji, jolla on vielä yhtä jos toista opittavaa miehistä ja avioelämästä. Sitä tässä nimittäin käsitellään, naisten suhdetta miehiin, seksuaalisuutta ja seksiä sekä parisuhteen eri puolia.

Teheranilaisilla naisilla on sanansa sanottavana mitä tulee miehiin eikä näiden rouvien huumoria voi olla rakastamatta. Erityisesti Marijin isoäiti on varsin ihastuttava, joskin aivan äärettömän kaksinaismoralistinen. Toisaalta aviomiestään on kunnioitettava, eikä vainajista saa puhua pahaa, mutta asiat on sanottava niin kuin ne ovat ja selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Huomasin hihittäväni useammassakin kohdassa ääneen, sillä muistan hyvin itsekin joskus kuunnelleeni pöyristyneenä vanhempien naisten juttuja. Suomessa toki meno on melko toinen kuin Iranissa, jossa ajat ovat toki muuttuneet, mutta vanhojen arvojen kannattajia löytyy edelleen.

Pistojen piirrostyyli on hyvin yksinkertainen, mustavalkoinen ilman harmaansävyjä. Toisaalta se sopii hyvin, sillä sarjakuva keskittyy tarinoihin ja keskusteluun, eikä kuvilla sinällään ole tässä niin suurta roolia kuin joissain muissa lukemissani teoksissa. Kuvat auttavat näkemään Teheranilaista kulttuuria hiukan paremmin, onhan se kuitenkin monille suomalaisille aika vieras, mutta niiden rooli on tässä teoksessa nimenomaan tekstin tukena pikemminkin kuin sen osana. Kuvissa ei tapahdu oikeastaan mitään sellaista, mikä ei jo tekstistä kävisi ilmi. Sarjakuvana tämä on kuitenkin kevyempi lukea kuin muutoin ja kuvitus tuo toki oman hauskan lisänsä.

Storm Front - Jim Butcher

The Dresden Files #1
Orbit
2000
ISBN 978-0-356-50027-0
307 s.
☆☆☆
Oma

Storm Front on jälleen yksi työparini suosittelemista kirjoista, jota päätin kokeilla koska miksipäs ei. Sarjasta oli juuri sopivasti ilmestynyt uusintapainos Orbitilta varsin houkuttelevilla kansilla, ja kun pokkarit eivät edes maksa kovin paljoa, päätin antaa Harry Dresdenille mahdollisuuden. En tunnetusti lue dekkareita juurikaan, koska niistä on niin perin hankalaa pitää, enkä lue oikein fantasiaakaan, varsinkaan urbaania sellaista, joten Harry Dresdenistä, Chicagon ainoasta yksityisetsivävelhosta kertova teos ei kuulosta alun alkujaankaan ihan meikäläisen jutulta. Tartuin kirjaan oikeastaan vasta, kun huomasin Audiblessa tämän olevan alennuksessa, sillä olin aiemmin jo huomannut Goodreadsistä Patrick Rothfussin (<3) kirjoittaman arvion, jossa sanottiin, että ensimmäinen kirja on aika hiomaton, mutta että sarja paranee edetessään. Äänikirjan lukevaa James Mastersia Rothfuss kehui myös. Viisi dollaria äänikirjasta ei ole todellakaan paljon, joten ostin sen ja ryhdyin kuuntelemaan.

Teos kertoo siis Harry Dresdenistä, valkeasta velhosta, jonka pään päällä keikkuu Domocleen tuomio. Hän on tappanut magian avulla ja yleensä sellaisesta seuraa automaattisesti kuolemantuomio, mutta Harry tappoi entisen mestarinsa itsepuolustuksena. Harry ei kuitenkaan voi notkahtaa yhtään valkean magian kaidalta polulta, tai hänen askeliaan tarkkaan seuraileva Morgan, velhoneuvoston miekkamies, tulee ja iskee Harryn kuoliaaksi. Harry joutuu siit puun ja kuoren väliin, kun Chicagon poliisilaitoksen etsivät Murphy pyytää hänen apuaan erään tapauksen selvittämisessä. Kyseessä on kaksoismurha, joka on selvästi saatu aikaan mustan magian avulla. Mustan magian kanssa pelaaminen on Harrylle varma kuolemantuomio, mutta rahattomalla velholla ei ole vaihtoehtoja mikäli mielii pitää katon päänsä päällä. Niinpä hän yrittää kaikin muin keinoin selvittää Murphyn apuna tapausta.

Kirjassa on mukana äärettömän mielenkiintoisia hahmoja kuten keiju Toot-Toot, Harryn kissa Mister ja Harryn avustaja, pääkallon sisään vangittu ilman henki Bob. Sarjassa on todella paljon potentiaalia, mutta tämä ensimmäinen osa junnaa kuin syvässä suossa. Jossain vaiheessa luin vain kustakin kappaleesta ensimmäisen lauseen enkä siltikään tippunut kärryiltä, mikä kertonee jo jotakin kerronnan hitaudesta. Päädyin siis lopulta lukemaan kirjan loppuun paperisena, sillä ainakin sarjan ensimmäinen äänikirja on äänitetty niin, että Mastersin suuäänet kuuluvat vähän turhan hyvin nauhalla. Masters on selvästi ensimmäistä kirjaa lukiessaan koko touhussa melko uusi, sillä hän huokailee paljon eikä muutoinkaan oikein osaa suhteuttaa hengittämistään ja lukemistaan.

Toisaalta minua kiehtoo aivan järjettömästi Butcherin luoma maailma, mutta toisaalta en jaksaisi enää toista yhtä hidastempoista dekkaria. Jopa taistelukohtaukset tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kuulun kaikessa muussakin viihteessä siihen sorttiin, joka meinaa nukahtaa taistelukohtauksissa tai pyrkii skippaamaan niiden ylitse. Aion kuitenkin kokeilla vielä toisen Dresdenin ja kenties vielä kolmannenkin, mikäli maailma vain pysyy yhtä mielenkiintoisena! Toivottavasti Butcher on myöhemmissä kirjoissa hiukan kiihdyttänyt tahtiaan, mutta sehän jää nähtäväksi.

The Girl on the Train - Paula Hawkins

(Nainen junassa, Otava, 2015)
Doubleday
2015
ISBN 978-0-857-52231-3
316 s.
☆☆☆☆
Oma

Työparini tykkää kuunnella äänikirjoja ja kertoo yhtenään siitä kuinka tässä ja tuossa äänikirjassa on hyvä tai huono lukija. Samaan aikaan olen kärsinyt järkyttävistä selkäjumeista, joihin työterveyshoitaja suositteli kävelyä parannuskeinoksi. En yleensä kuuntele äänikirjoja, koska olen kykenemätön vain istumaan paikallani tekemättä mitään (ei uskoisi, jos vaikka äidiltäni kysytään, mutta äidin mielestähän esimerkiksi pelaaminen on vähän ei-minkään tekemistä), joten tuppaan joko nukahtamaan tai sitten ryhdyn johonkin, joka vie huomion äänikirjasta. Kävelylenkkien ja äänikirjojen yhdistäminen vaikutti kuitenkin hyvältä idealta, joten päätin kokeilla sitä. Audiblella oli tutustumistarjouksena yksi ilmainen äänikirja, joten aikani tarjouksia selailtuani tartuin tähän. Paula Hawkinsin teosta on hypetetty ympäri kirjamediaa niin paljon, että aloin suhtautua koko kirjaan jo vähän skeptisesti, mutta päätin sitten että yrittäisin edes.

The Girl on the Train kertoo alkoholisoituneesta Rachelista, joka asuu toistaiseksi entisen opiskelukaverinsa luona ja käy päivittäin junalla Lontoossa töissä. Juna pysähtyy lähes joka aamu samaan kohtaan ja aikansa kuluksi Rachel katselee radan vierustalla olevia taloja, keksien niiden asukkaille uudet nimet ja elämät, täysin ulkonäön perusteella. Jessie ja Jason ovat kiiltokuvapari, joiden elämän Rachel kuvittelee täydelliseksi. Hänen oma entinen elämänsä sijaitsee vain muutaman talon päässä Jessien ja Jasonin talosta, jossa Rachelin ex-aviomies asuu uuden vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Eräänä päivänä Rachel näkee lehtijutun, jossa ilmoitetaan Megan - tai Jessie, kuten Rachel hänet on nimennyt - kadonneeksi. Rachel on juuri edellispäivänä todistanut jotakin, joka saa hänet osallistumaan Meganin etsintöihin.

Kirjan juoni on turhan monimutkainen selitettäväksi, vaikka teos itsessään tuntui hyvin (kenties vähän liiankin) yksinkertaiselta alkuun. Ensimmäinen kolmannes kirjasta on Rachelin vaikeuksien ja elämän purkamista, alkoholiongelmaa, muistikatkoksia ja vieraiden ihmisten vakoilua junan ikkunasta. Suoraan sanottuna Rachel on äärimmäisen epäluotettava kertoja ja vielä aika tylsä sellainen. Mutta vain aluksi. Kun Megan sitten katoaa, Rachelinkin elämä muuttuu ainakin sekavammaksi ellei mielenkiintoisemmaksi. Hän kokee kansalaisvelvollisuudekseen auttaa syyttömäksi uskomaansa miestä, Meganin aviopuolisoa Scottia. 

Harmi vain, että Rachel on kuten kaikki alkoholistit kautta ihmiskunnan historian; omaa etuaan tavoitteleva valehtelija. Hänen ex-miehensä Tom ja tämän uusi vaimo Anna ovat ahdistuneita Rachelin jatkuvista yhteydenotoista ja tekevät kaikkensa saadakseen Rachelin uskomaan, ettei tällä ole mitään syytä roikkua Whitneyssä, kun taas Rachel tekee kaikkensa kokeakseen olevansa jollain tavoin tarpeellinen poliisille ja Scottille, joka on vaimonsa katoamisesta täysin hajalla.

Racheliin oli todella hankalaa samaistua millään tasolla kenties jo henkilökohtaisten kokemustenikin vuoksi. Minulla ei riitä sekuntiakaan kärsivällisyyttä alkoholisteille, ei oikeille eikä fiktiivisille. Rachelin edesottamukset olivat niin tuttuja, lupaukset itselle ja muille, joilla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, selittelyt ja anteeksipyytelyt, joita ei tarkoiteta, ettei minun edes tehnyt mieli olla Rachelin puolella, siitä huolimatta että hän kuvitteli voivansa auttaa. Sinällään saavutus kirjailijalta. 

Kirjassa on Rachelin lisäksi myös kaksi muuta kertojaa, Megan ja Anna. En tiedä miltä kirja olisi luettuna vaikuttanut, mutta kuuntelin tämän tosiaan äänikirjana ja jokaisella naisella oli oma kertojanäänensä. Annan lukijan ääni ärsytti minua kaikkein eniten, Rachelin ääni taas oli ystävällinen, tasainen ja luotettava, aivan päinvastoin kuin henkilöhahmo jolle ääni kuului. Meganin ääni puolestaan sopi haihattelevaiselle taiteilijattarelle hyvin, joskin hänen hiukan pureskellusta englannistaan oli paikoin hankalaa saada selvää. Kertojien vaihtuminen toi kirjaan selkeyttä ja minusta oikein mukavan säväyksen! Omassa päässä kun lukee, niin kertojanääni on aina sama (ellei se sitten ole Stephen Fry ~.n), joten äänikirjan kuunteleminen oli oikein virkistävää vaihtelua! Hyvin jaksoi lenkkeillä ja pelata connect the dots -peliä. Huomasin muuten myös, että äänikirjasta kirjoittaminen on yllättävän haastavaa jostain ihmeen syystä!

Viimeinen toivomus - Andrzej Sapkowski

Ostatnie życzenie
WSOY
Suom. Tapani Kärkkäinen
2010 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-36569-4
333 s.
☆☆☆
Kirjasto

Luin tämän kirjan joskus vuosikausia sitten, silloin kun tämä oli vielä ihan uusi. Olin vastikään saanut pelatuksi ensimmäisen Witcher-pelin, joka ilmestyi ja on edelleen olemassa vain PC:lle, ja olin täysin tämän maailman lumoissa. Päätin lukea kirjan kuitenkin uudestaan nyt, kun pelisarjan kolmas (ja viimeinen?) osa on pelattu lähestulkoon läpi. Kenties tällä kertaa jaksan lukea koko sarjan, tai ainakin tähän mennessä ilmestyneet osat. Täytyy heti tähän alkuun sanoa, että pelien maailma ja musiikki vaikuttivat mielipiteeseeni tästä kirjasta hyvin vahvasti. CD Projekt Red, videopelit kehittänyt studio, on noudattanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjojen kuvailemaa maisemaa ja hirviöitä, ja tunnistinkin monet tässäkin kirjassa mainituista otuksista peleistä. On mielenkiintoista, miten kaksi niinkin erilaista mediaa voi kietoutua toistensa ympärille niin vahvasti. Minulle ei ole olemassa kirjoja ilman pelejä, eikä pelejä ilman kirjoja. Jos rakastit kirjasarjaa ja tykkäät edes vähän videopeleistä, kannattaa kokeilla myös Witchereitä, suosittelen!

Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa ja koostuu erinäisistä novelleista. Koko kirjan halki kulkee pidempi jatkuva kertomus otsikolla Järjen ääni, mutta sen lomassa tutkaillaan noituri Geraltin elämää ja tekoja. Geralt on hahmona hurmaavan suorasukainen ja asiantunteva. Hän on vahva päähenkilö, jonka varjosta on turvallista tutkailla hirviöiden täyttämää maailmaa. Kirjoissa on pelejä enemmän huumoria ja niin Geral kuin Valvattikin (joka peleissä kulkee nimellä Dandelion) ovat jossain määrin kuolevaisemman tuntuisia kirjoissa. Paperilla on kuitenkin mahdollista tutkailla hahmojen historiaa ja ajatuksia paremmin ja helpommin kuin peleissä. Viimeinen toivomus vie lukijan helposti syvälle Geraltin maailmaan ja teokseen onkin todella helppoa uppoutua. En yleensä pysty keskittymään lukemiseen kovin hyvin jos ympärillä hälistään, mutta Geraltin seurassa se onnistui vallan hyvin. Geralt lienee mielenkiintoisempi siis kuin ihmiset ympärilläni.

Sapkowskin luoma maailma on kiehtova ja sitä asuttavat hirviöt sitäkin kiehtovampia. Kirjassa sovelletaan hyvin vanhoja satuja kuten Lumikkia, Kaunotarta ja Hirviötä sekä muita hyvinkin tuttuja. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin aiemmalla kerralla. Kirjan loppupuolisko on melko tylsä, mikä johtunee siitä ettei Yennefer Vengebergistä ole missään vaiheessa lukeutunut tämän universumin lempihahmoihini. Hän ei herätä minussa mitään mielenkiintoa, kun taas sivulauseessa mainittu Triss Merigold puolestaan...

Syventävän tiedon toivossa aion kuitenkin jatkaa tämän sarjan lukemista! Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli järjestyksessään vasta toinen Sapkowskin kirjoittamista kirjoista, voi suoda paljon anteeksi. Henkilökemioillehan ei sitä paitsi voi mitään, eikä sille, että minun tekisi mieli törkätä Yennefer jostakin korkeasta tornista alas kädet sidottuina ja suu kapuloituna.

Muukalainen - Diana Gabaldon

Kansi: Eevaliina Rusanen

Outlander
Gummerus
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
2013 (alkup. 1991)
ISBN 978-951-20-9189-8
825 s.
☆☆
Oma

Muukalaista kehuttiin ja ylistettiin jokapuolella niin paljon, että minun oli pakko tarttua siihen. Olin jo aiemmin pyöritellyt käsissäni tätä (yllättäen) Gummeruksen superkaunista pokkaripainosta (yllättäen) Eevaliina Rusasen suunnittelemalla kannella. Tiedätte kuinka hankalaa minun on vastustaa kauniita kirjoja eikä tämä ollut nyt mikään poikkeus, varsinkin kun vielä lupailtiin, että tämä olisi oikein tosi hyvä! Minua arvelutti tarttua tähän yli 800-sivuiseen järkäleeseen jo ihan vaan siitä syystä, että töissä on meneillään kesätauko, koulu on kesälomalla ja aivoni ovat hukkuneet jonnekin eivätkä luultavasti aio palata ennen syksyä. Kesälomaan on enää pari vaivaista viikkoa ja työmotivaanioni on täysin nollassa, aivan kuten lukuintonikin. Koitan vain selviytyä lomalle ja sitten voin hengittää. <3

Muukalainen oli pettymys. En olisi kaivannut tähän väliin yhtään lukupettymystä, mutta tässä semmoinen nyt on. Gabaldonin teos on tankea ja kökkö, eikä skottimurteen suomennos ole mielestäni laisinkaan onnistunut. Vietin neljä ja puoli kuukautta Lontoossa työharjoittelussa eräällä skottilaisten omistamalla klubilla ja tapasin siellä lukuisia eripuolilta Skotlantia kotoisin olevia ihmisiä. Ylämaan englanti on jotain todella kaunista kuunneltavaa, joskin perin eri tavalla kuin tuo kouluissa opetettu Oxfordin englanti. Vei kaksi viikkoa ennen kuin ymmärsin vahvasti skottilaisittain murtanutta hovimestariamme, mutta sitten hänen (ja muidenkin) puheita olisi voinut kuunnella loputtomiin. Mitään yhteistä hänen vahvalla murteellaan ja suomennoksessa käytetyllä murteella ei kuitenkaan ole keskenään. Jamien puhetapa loi mielleyhtymän Karhuveljeni Kodan turkulaisiin hirviin, joten häntä oli harvinaisen hankalaa ottaa tosissaan. Hänen imelät puheenpartensakin tuntuivat lähinnä naurettavilta.

Minua ärsytti kirjassa myös se, että Claire on tyhmä (ei itsepäinen, kuten asia kirjassa ilmaistaan) nainen, joka hankkiutuu väkipakolla hankaluuksiin ja itkee sitten kun mikään ei onnistu ja prinssikin saapui vasta yhdennellätoista hetkellä pelastamaan niin että joku punatakki oli repinyt jo hameen korviin ja pudottanut omat housunsa nilkkoihin. Oli äärimmäisen epäuskottavaa, että Jamie tuntui olevan aina lähistöllä ja valmiina pelastamaan heitukkansa. Ärsyttävää oli, että pääpari joutui jatkuvasti erilleen ja aina toisen piti rynnätä pelastamaan toinen hinnalla millä hyvänsä. Kaikki pyöri seksin ympärillä oikeastaan ilman mitään erityisen hyvää syytä, mutta kunniakkaita miehiä 1700-luvulla vaikuttaisi olevan vain kourallinen, yhtenä näistä Jamie. Kirjassa oli useita kohtia (useimmiten ne liittyivät seksiin, joskus myös tappeluun) joissa jo riisutut vaatteet ilmestyivät mystisesti takaisin henkilöiden päälle tai jo nurkkaan liukuneet aseet liukuivat sinne uudestaan tai ilmaantuivatkin äkkiä takaisin omistajansa käteen. Tällainen huolimattomuus kaivelee ja tuntuu jotenkin todella amatöörimäiseltä. Kaikkein suurimpana kuoppana kirjassa oli kuitenkin se, että Claire niin helposti unohti sen alkuperäisen aviomiehensä. Frank sai jäädä eikä häntä turhan paljoa kirjassa surtu, kun Jamie oli niin herkullinen ja komea ja vahva ja kilttinsä alla alasti ja ah.

Kieltäydyn olemasta pahoillani siitä, etten tykännyt tästä. Liian usein tulee sanottua, etten nyt ole oikea lukija tälle kirjalle tai tämä nyt vaan osui väärään kohtaan elämässä. Ei. Muukalainen on huono. Se on huonosti kirjoitettu ja sen asia olisi hyvin voitu tiivistää puoleen siitä, mitä se nyt on. Kaunis kansi ei pelasta tätä teosta, ei sitten ollenkaan. Ehkäpä se tv-sarja on parempi, kun se on nostattanut tällaisen hypen, mutta nyt kyllä suoraan sanottuna vähän epäilyttää.

How to Train Your Dragon - Cressida Cowell

(Näin koulutat lohikäärmeesi, Otava, 2004)
Hodder
2010 (alkup. 2003)
ISBN 978-0-340-99907-3
227 s.
☆☆☆
Oma

Nyt jo järjestyksessä kahdeksas lukupiirikirja on tässä! Tällä kertaa kirjan valitsi Shikibu, joka arpoi tämän ja Tuhannen loistavan auringon välillä tovin, ennen kuin sitten (peikon ystävällisellä myötävaikutuksella "mieluummin se kun toi toinen!") päätyi tähän. Olen katsonut näiden kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, sekä ykkösen että kakkosen, ja tykkäsin molemmista todella paljon. Hiccup on suloinen, mutta kenties maailman epäviikinkimäisin viikinki, kun taas Toothless on lohikäärmeksi melkoinen rääpäle, mutta poikkeuksellisen nätti. 

Näin siis elokuvissa, kirjojen todellisuus onkin sitten roimasti erilainen. Hiccup Horrendous Haddock the Third on edelleen päällikön epäkelpo poika, joka on huomattavasti nörtimpi kuin mitä viikinkiyhteisö mielellään sallisi. Hän on arka ja jää herkästi äänekkäämpien viikinkikokelaiden varjoon. Häntä paremmin johtajaksi sopisi esimerkiksi hänen serkkunsa, seikka, josta serkku jaksaa vähän väliä kyllä muistuttaa. Varsinaiset erot Dreamworksin hittileffoihin ilmenevät kuitenkin viikinkien suhteessa lohikäärmeisiin. Elokuvissahan lohikäärmeet ovat pelättyjä petoja, jotka terrorisoivat viikinkiheimoa, kunnes Hiccup kesyttää yhden ja todistaa viikingeille, etteivät lohikäärmeet ole ollenkaan hullumpia otuksia. Kirjassa lohikäärmeet elävät edelleen kyllä villeinä saarella, mutta viikinkipoikien on todistettava kykynsä sotureina kaappaamalla selkäreppuunsa lohikäärmeen poikanen, jonka he sitten kesyttävät.

Toki ohuista kirjoista koostuva, toistaiseksi yhdeksänosainen sarja vaatiikin jonkin verran mukauttamista taipuakseen elokuviksi (etenkin sellaisiksi hittileffoiksi kuin nuo kaksi ovat olleet), mutta lohikäärmeiden olemus on totaalisesti elokuviin muutettu. Toothless on toki leffoissakin melko itsekäs ja monella tapaa hyvin kissamainen, mutta kirjassa se on hädin tuskin pikkuista terrieriä suurempi. Kirjassa ei myöskään ollut ihan samantasoista toveruutta Hiccupin ja Toothlessin välillä, tai ainakaan sitä ei kuvattu tässä ensimmäisessä osassa niin, että siitä oikein olisi saanut kiinni. Juuri tuota toveruutta jäin kaipaamaan kaikkein eniten. Lohikäärmeet eivät muutoinkaan ole tässä kirjassa kovin suuria, lukuunottamatta merenpohjassa muutamaa vuosisataa viettänyttä merilohikäärmettä.

How to Train Your Dragon on kuitenkin hyvin ja mielenkiintoisesti rakennettu. Hiccup herättää sääliä ja saa lukijan toivomaan pojalle parasta, kun taas Toothless kehittyy hyvin itsekkäästä pikku lohikäärmeestä ehkä ihan pikkurippusen vähemmän itsekkääksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, kuinka parivaljakon suhde seuraavissa kirjoissa etenee, mutten ole mikään hillittömän suuri lastenkirjojen ystävä, joten nähtäväksi jää tartunko koskaan sarjan seuraavaan osaan.

Tuulen vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus
2014
ISBN 978-951-20-9718-0
383 s.
☆☆☆☆
Oma

No nyt! Anneli Kannon Pyöveli sai minut pyörtämään kaikki pahat puheeni historiallisista romaaneista ja Havasteen Tuulen vihat vahvistaa kyllä sen, minkä Pyöveli jo lupasi. Suomen historia voi olla ja on mielenkiintoista, kun siitä kirjoitetaan kiinnostavalla ja herkullisellakin tavalla. Tuulen vihat on kenties Pyöveliä kevyempi luettava, ainakin tavallaan. Vertaan näitä kahta keskenään lähinnä nyt siksi, että molemmat ovat Gummeruksen kustantamia, molemmissa on upea, varsin suomalaisen näköinen kansi ja molemmat päätyivät kirjan ja ruusun päivänä ostoskoriini. Niin ja tässä ovat nyt kaksi ekaa historiallista romaania, jotka olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut, tai näin ainakin uskoisin.

Tuulen vihat kertoo Kertestä, joka asuu isänsä tuvassa Suomen maaseudulla. Kirjassa itsessään sitä ei missään kohdin tarkalleen sanota, mutta Gummeruksen sivuilla lukee, että kirja sijoittuu 1100-luvun Suomeen, Köyliönjärven maisemiin. Jo kirjan takakannessa luvataan paljon kansanperinnettä, taikoja, enteitä, loitsuja sekä ennustuksia, ja niitä totta vie piisaa. Havaste kirjoittaa todella eläväistä tekstiä, mutta sellaiseen tyyliin, että se tuntuu uskottavalta. Vanhakantainen kieli ja kaskut luovat ilmapiirin, joka pysyy yllä alusta loppuun saakka. Kirjasarjassa seurataan Kerten ja hänen perheensä edesottamuksia, ja tässä ensimmäisessä osassa seurataan Kerten varttumista tytöstä naiseksi ja emännäksi.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä Tuulen vihoissa niin veti puoleensa, mutta yksi iso tekijä oli varmasti Paimiolan tupa. Tuvassa asuvat Kerten ja tämän isän Paimion lisäksi myös veli Sule, joka aika ajoin saa kohtauksia, joiden aikana ennustaa tulevaisuutta, sekä Uvanta, vanharouva, jonka Kerten äiti ja Paimion tuulen vihoihin joutunut rouva Rauni on ottanut taloonsa turvaan. Uvannan mukana on tullut myös Ahto, poika, joka ei oikeastaan ole renki, vaikka rengin virkaa toimittaakin. Eläväisten lisäksi tupaa asuttavat myös henget, jotka Kertte näkee ja joiden kanssa hän pystyy jollain tasolla myös kommunikoimaan. Sule on vakaasti sitä mieltä, etteivät naiset pysty näkemään henkiä, mutta Kerttepä pystyy. 

Kun tuulen vihat sitten tarttuvat Kerten isäänkin, hän tajuaa tarvitsevansa tuvalle isännän. Kertte lähtee isolle kylälle etsimään itselleen sulhoa ja törmää siellä jo entuudestaan tuttuun Larriin, jolla on ihastuttava (ja vähän ärsyttäväkin) r-vika. Larri on mukava mies, mutta vihastuksissaan tappavan voimakas.

Jäin todella innolla nyt odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Tunsin itseni todella tyhmäksi tätä lukiessani, sillä tajusin Larrin jujun vasta kirjan puolivälin jälkeen (vaikka olisihan se pitänyt tajuta jo heti alkuunsa..), mutta se oli pientä verrattuna siihen iloon, jonka tämän kirjan lukeminen tuotti. Iso kiitos Havasteelle tästä lukunautinnosta ja seuraavaa osaa odotellessa!

Takaikkuna - Pauliina Susi

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi
2015
ISBN 978-951-31-8130-7
555 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Näin valokuvan kirjailijasta kirjansa kera ja rakastuin siltä silmäykseltä tämän kirjan kansitaiteeseen. Siis. Juuri näin se kuuluu tehdä! Sanna-Reeta Meilahti on tehnyt upeaa työtä kannen suunnittelun kanssa, kaikki kiitos siis hänelle. Kannen PCB:ia jäljittelevä, kiiltävä kuviointi ohjaa ajatukset jo alkuunsa oikeille urille, eikä naisen silhuettikaan juuri jätä arvailun varaa. Siis tästä kannesta näkee kirjasta jo kaiken olennaisen, eikä takakansitekstiä tarvita laisinkaan. Tunnustan, että nyt olen suorastaan pähkinöinä! :D Iik!

Mitä taasen tulee Pauliina Suden tekemään työhön kirjailijana, kiitettävää on sekin. En ole mikään suunnaton dekkareiden ystävä, enkä yleensä jaksa kiinnostua niiden ennalta-arvattavista ja toisiaan kopioivista kuvioista yhtään enempää kuin on ammattini kannalta pakollista. Suden dekkari sijoittuu kuitenkin sellaiseen maailmaan ja sellaisen aiheen ympärille, jota ymmärrän ja joka minua kiinnostaa. Vaikka Suden nörttiyttä ilmentämään valitsemat teemat ovatkin kenties niitä kaikkein valtavirtaisimpia (Star Wars ja Taru sormusten herrasta), täytyy tässä tehdä myönnytys suurta yleisöä kohtaan. Noista nyt ovat ainakin kaikki joskus kuulleet, jos ei mitään muuta. Takaikkuna piti mielenkiinnon yllä ihan viimeisille sivuille asti ja huokaisinpa jopa helpotuksesta kun viimeinen luku koitti.

Takaikkuna kertoo siis Leia Laineesta, joka toimii hankevaiheessa olevan ProMen-yhdistyksen toimitusjohtajana. ProMen edustaa ja tarjoaa tukea seksiriippuvaisille miehille, jotka pakonomaisesti ostavat seksiä prostituoiduilta. Tämä aiheuttaa totta kai närää suomalaisissa, mutta erityisesti vastavalitussa oikeusministerissä Tarmo Häkkilässä sekä ammattilaishakkerissa, joka kulkee vain nimellä Land-o. Kirjan alussa Tarmo seikkailee netissä ja kohtaa uhkean nuoren opiskelijattaren, mutta kohtaamisella ei olekaan onnellista loppua vastoin Tarmon odotuksia. Leia joutuu antamansa haastattelun myötä vainoamisen kohteeksi ja Land-o saa tehtävänannokseen selvittää sotkut.

Aivan erityisesti rakastin tässä kirjassa Land-oa. Hän kehittyy ihmisenä kirjassa todella paljon ja vaikka alkuun vihasin häntä ja hänen moraalittomuuttaan sekä hänen nörttiluolaansa, opin pitämään Land-osta kenties kaikkein eniten. Leia on tasaisen raivostuttavan saamaton pelkuri, mutta kukapa ei olisi, joutuessaan vainoajan kohteeksi. Leia saa osakseen kaikkea mahdollista kiusaa, niin pientä kuin vähän suurempaakin. Lisäksi kirjassa esiintyy Leian tytär Viivi, jonka käyttämä puhekieli on herttaisen todentuntuista. Kirosanat tosin puuttuvat, mutta suotakoon se hänelle, ei sellaista kukaan oikeasti jaksaisi lukeakaan. Suden luomat hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän realistisia ja kirja tuntuukin hyvin todelliselta. Eniten se toki saa huolehtimaan omasta internet-turvallisuudestaan ja miettimään sitä, mitä kaikkea onkaan tullut jaetuksi vuosien varrella. Ei suositella vainoharhaisille! Takaikkuna vaatii rautaiset hermot lukijaltaan.

Deadman Wonderland - Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou

Deadman Wonderland Vol. 1
Viz media
2014 (alkup. 2007)
ISBN 978-1-4215-5548-5
210 s.
☆☆☆
Oma

Päätin tuossa taannoin, että yrittäisin lukea enemmän sarjakuvaa. Luin joskus nuorempana melko paljonkin erityisesti mangaa, jonka pariin halusin palata. Harmi vain, että olen menettänyt täysin kosketukseni kyseiseen taiteenlajiin ja sarjoihin, jotka minua voisivat mahdollisesti kiinnostaa. Niinpä päädyin arvalla sellaiseen, jonka piirrostyyli sentään miellytti silmääni, se kun on sarjakuvassa aika isossa osassa. Deadman Wonderland näytti tarpeeksi häröltä toimiakseen uutena avauksena mangan maailmaan. 

Kannessa esiintyvät sarjan kaksi päähenkilöä, Ganta Igarashi sekä Shiro. Ganta on yläasteikäinen poika, joka lavastetaan syylliseksi koulukavereidensa varsin brutaaliin massamurhaan. Hänet lähetetään Deadman Wonderlandiin, yksityisin varoin rahoitettuun huvipuistoon, joka toimii samalla myös vankilana. DW:n julkinen tarkoitus on toimia turistirysänä ja toiminallaan kerätyin varoin tukea Tokion maanjäristyksen jälkeistä uudelleenrakentamista. Toisaalta se on myös kuolettava vankila, jossa vangit koittavat vain selviytyä. Viaton Ganta joutuu siis paatuineiden rikollisten joukkoon, mutta törmää kokovartalopukuun pukeutuneeseen Shiroon, joka väittää tuntevansa Gantan lapsuudestaan. Ganta ei tyttöä muista, mutta tajuaa ennen pitkää tämän olevan hänen selviytymisensä kannalta varsin arvokas.

Olin alkuun todella pihalla tämän sarjan maailmasta. En ole aikoihin lukenut mangaa, joten japanilaiseen tyyliin asennoituminen vei hetken (enkä tarkoita vain lukusuuntaa, vaan menevää tyyliä, niukkasanaisuutta, ilmeitä joilla kerrotaan puolet viestistä ja niin edelleen), mutta sitten luinkin tämän yhtä kyytiä. Gantalle selviää, että säilyäkseen hengissä DW:ssä, hänen on kerättävä Cast Pointseja joilla DW:ssä ostetaan esimerkiksi lääkkeitä ja ruokaa. Muutoin vangit saavat tasan tarvittavan säilyäkseen nippa nappa hengissä, ei yhtään enempää. Ganta on saanut vieläpä kuolemanrangaistuksen, eli hänen kaulallaan keikkuva kauluri pistää häneen jatkuvalla syötöllä myrkkyä, jonka vaikutuksia torjuakseen Gantan on syötävä kolmen päivän välein karkinmuotoisia antidootteja. Harmi vain, että tällainen antidootti maksaa 100,000CP:tä, eli tuhottoman paljon.

Deadman Wonderlandin maailma on kiehtova ja kyseessä on aivan selvästi enemmän pojille suunnattu manga. Shiro on mukana lähinnä esittelemässä muotojaan, sen kertoo jo vartalonmyötäinen asukin, ja mangassa keskitytään paljon enemmän kuvaamaan toimintaa kuin juuri mitään muuta. Juonitteluakin tässä on juuri sen verran, että mangasta kiinnostuu. Piirrostyylistä pidin, joskin olen edelleen enemmän yazawamaisemman piirrostyylin ystävä. DW:n ensimmäinen osa on melko tasapaksu ja tosiaankin toimintapainotteinen, mutta kiinnostuin sarjasta silti. DW on mangana kenties sitä sorttia, jota luetaan kun muutakaan tekemistä ei ole tai ei oikein jaksa vaivautua ajattelemaan mitään sen suurempia asioita.

Pyöveli - Anneli Kanto

Gummerus
2015
ISBN 978-951-20-9881-1
387 s.
☆☆☆☆
Oma

Pyöveli on toinen ostamistani Kirjan ja ruusun päivän kirjoista (jotka tilasin erikseen, koska halusin kauniskantista Kantajaa yhden omaksi ja yhden kirjastolleni), ja (yllättäen) täysin kannen vuoksi ostettu. Gummerus on yksi niistä kustantajista, jonka kirjojen kansia huomaan kiitteleväni kerta toisensa jälkeen. Myös toinen KJRP:nä ostamistani kirjoista on Gummeruksen kustantama Paula Havasteen Tuulen vihat. Pyöveli oli minulle täysin uusi lukukokemus ensinnäkin siksi, etten ole aiemmin lukenut Anneli Kannolta mitään ja toisekseen siksi, että se on historiallinen romaani, joiden kuvittelin olevan täysin jonkun muun kuin meikäläisen juttu. No, mukava huomata ettei asian laita ihan näin ole.

Pyöveli sijoittuu siis (tarkistin) 1670-luvulle ja pääosin Pohjanmaalle, ruotsinkielisille alueille. Kirjalla on kolme päähenkilöä, joiden vaihtelevista näkökulmista elämää kuvataan. Yksi on tuomari Wisander, toinen on varkaasta apteekkariksi muuttunut ja kovin vaihtuvaniminen Eggerts ja kolmas on pyövelinpoika Johann. Nämä kolme miestä ovat kaikki lähtöisin hyvin erilaisista olosuhteista ja edustavat täysin toisistaan poikkeavia luonteenlaatuja. (Kannolle muuten iso kiitos siitä, ettei tarina todellakaan kulkenut ennalta-arvattavasti, vaikka ihan hyvin olisi voinut! Povasin Magdalenalle paljon karumpaa kohtaloa ja jäi vähän harmittamaan, että kävi niin kuin kävi.) 

Näistä kolmesta koin mielenkiintoisimmiksi Johannin sekä alkuun Wisanderin. Wisander edustaa niitä tuomareita, jotka tulkitsevat lakia armollisesti eivätkä usko humputuksiin kuten Jumalaan. Ääneenhän sitä ei tietenkään voi sanoa, mutta oppinut mies on oppinut mies, ja Wisander käsittelee asioita järjellä. Hän vaikuttaa alkuun ankaralta, mutta tasapuoliselta mieheltä, jota on helppo arvostaa ja kunnioittaa. Johann puolestaan aloittaa taipaleensa melko naiivina nuorena poikana, joka kasvaa ja kehittyy kirjan aikana merkittävästi. Hän tekee hyviä ja pahoja asioita, oppii kokemuksistaan ja katuu tekemisiään, eikä kadota missään vaiheessa omanarvontuntoaan tai uskoaan parempaan tulevaisuuteen. 

Eggerts puolestaan aloittaa taipaleensa Pieti Sipinpoikana, muuttuu Per Grelsinpojaksi, sitten apteekkari Eggertsiksi ja vielä kertaalleen. Alussa hänet kuvataan rumana, lyhyenä miehenä, joka on jäänyt varkaudesta kiinni ja joutunut orjuuteen. Hän pakenee ja pesee kasteensa Kymijokeen, kuoriutuen uudestaan uuteen elämään. Eggertsin hahmo kuvotti minua, suoraan sanottuna. Hän on kenties hahmoista se, joka kehittyy kirjan aikana kaikkein eniten, muuttaa maailmankuvaansa ja prioriteettejaan, sekä oppii ja kasvaa niin ammattilaisena kuin miehenäkin. En pitänyt hänestä tosin vielä lopussakaan, mutta olen hitaasti lämpenevää sorttia enkä yleensä opi tykkäämään ihmisistä, joista en alkuunkaan pidä.

Vaikuttavinta on, että kykenin pitämään ja olemaan pitämättä Kannon luomista ihmisistä. Historiallinen romaani perustuu toki historiaan, joten maailma oli syystäkin aidontuntuinen, mutta hahmot olivat mielestäni erityisen värikkäitä, siis hyvällä tavalla. En yleensä tunne mitään sen suurempia tunteita kirjojen hahmoja kohtaan (tai no joskus, mutta aika harvoin), mutta Kanto onnistui vakuuttamaan minut. Mikä parempaa, hän onnistui muuttamaan mielipiteeni eräistä hahmoista täysin kirjan kuluessa, joka lienee vielä suurempi saavutus. 

Kirja etenee aika reipasta tahtia, mutta täytyy myöntää, että kun noitavainot vihdoin saapuivat Suomeen, minun oli todella hankalaa jatkaa lukemista. Järkevät miehet sortuivat uskomaan typeryyksiin ja keskittyivät tyydyttämään omia halujaan sen sijaan, että olisivat nähneet uskonnollisesta kiihkosta läpi. Kirjan viimeinen osio oli suorastaan luotaantyöntävä, sen verran sekava se oli kaiken hurmoksen ja noitahöpinän keskellä. Loppuviimeksi kuitenkin kirjan lukemisesta jäi hyvin sivistynyt (?!) ja oikeastaan ihan hyväkin olo. Taidanpa lukea näitä historiallisia lisää, kun ovat kerran näin hyviä!