Jäljitetty - Elina Rouhiainen

Kansi: Laura Lyytinen

Tammi
2014
ISBN 978-951-31-7786-7
483 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Kesytön
Uhanalainen

Ottakaa huomioon, että tämä on arvio Susiraja-sarjan kolmannesta osasta. Yllä on linkit kahden edellisen osan arvioihin, ja suosittelen lukemaan kirjat ennen arviota! Jatko-osa-arviot sisältävät AINA spoilereita (tahallisia tai tahattomia), eli jos et tahdo spoilaantua, älä lue tätä. 

Elina Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minut ihmissusiromaanillaan Kesytön, joka esitteli meille Raisan ja Mikaelin. Leiskuva romanssi oli juuri sitä, mitä silloin kaipasin, mutta toisessa ja nyt tässä kolmannessakin osassa romanssi on juurikin se, mikä jää uupumaan. Raisa on muuttanut Helsinkiin ja asuu nyt Kalliossa kämppiksenään Niko, jota ei juuri näy. Niko viettää kaiken aikansa Tanelin kanssa, eikä pojalta juuri liikene aikaa muille, josta Raisa ihan syystäkin vähän suivaantuu. Kun Konsta sitten saa tietää, mistä Raisan kaksoisveli löytyy, Raisan ei auta kuin lähteä etsimään veljeään, Mitjaa. Raisaa on nimittäin vaivannut jo pitkään mystiset oireet, joihin Mitja saattaa olla avain. Samalla kuvioon ilmestyy Vlassis, joka väittää tietävänsä vastauksen kaksosten arvoitukseen.

Raisa on tässä kirjassa siedettävämpi kuin kenties koskaan ennen. Hän on hylännyt snobbailunsa ja nenännyrpistelynsä ja keskittyy nyt asiaan. Tykkäsin siitä. Raisa on myös eronsa jäljiltä aika rikki ja turvautuu samanlaisiin parannuskeinoihin kuin monet muutkin - laastarisuhteisiin ja työhön upottautumiseen, esimerkiksi - mikä puolestaan tekee hänestä inhimillisemmän. Inhimillisyys tosin loppuu lyhyeen, kun selviää, mistä Raisan pitkään jatkuneet oireet johtuvat.

Alunperin se syy, miksi en lukenut Rouhiaisen kirjoja, oli se, että olin kuullut niissä olevan vampyyreja, joista olin saanut tarpeekseni. Sitten joku selitti minulle, että vampyyreja on oikeastaan vain yksi, eikä hänkään kimalla auringossa, joten uskaltauduin lukemaan ensimmäisen kirjan. Toisessa kirjassa sama meininki jatkui ja olin oikein tyytyväinen, kun sarjassa keskityttiin yhteen yliluonnolliseen lajiin sen sijaan, että olisi True Bloodin tavoin lyntätty koko yliluonnollinen väki samaan. No, tämä kirja muuttaa sen. Aluksi en pitänyt muutoksesta laisinkaan, en olisi jaksanut lukea jälleen uuden lajin legendaa ja keitä nämä nyt ovat ja mihin ne nyt pystyvät. Meinasinkin jättää kirjan lukemisen kesken - en kenties pysyvästi, mutta vähäksi aikaa edes - mutta päätin jatkaa. Onneksi niin, koska lopulta uuden kansan esitteleminen ei ollutkaan ihan niin rasittavaa kuin olin odottanut. Rasittavaa se silti oli, eritoten kun se antaa Raisalle taas yhden syyn ylivertaisuuteen.

Lisäksi on sitten vielä Mikael. Mikael ei juurikaan esiinny kirjan alkupuolella muutoin kuin Raisan haavekuvissa, joissa hän sitten onkin entistä ihanampi ja komeampi ja onnellisempi ja kaikin puolin muutenkin parempi. Taisin sanoa jo edellisen kirjan arviossa, että olisi kenties parempi liikkua eteen päin kuin jäädä junnaamaan vanhassa romanssissa, jos se ei kerran toimi, mutta jotenkin Rouhiainen onnistui vakuuttamaan minullekin, että Mikael todella on Raisaa varten. Ilmeisesti sarja ei myöskään pääty tähän, mikä on ihan kiva kun ajattelee miten tämä kirja loppuu.

Siirros - Hugh Howey

Shift
Like Kustannus
Suom. Einari Aaltonen
2014
ISBN 978-951-01-1079-6
527 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Siilo

Joku saattaa muistaakin, että joskus taannoin kun sain Siilon luettua, olin niin malttamaton, että hankin jatko-osat englanninkielisinä pehmeäkantisina painoksina. Sidosjälki olikin sitten niin surkeaa, että päädyin lahjoittamaan tilaamani kappaleet eteen päin jollekulle ei-ihan-niin-tarkalle tyypille. Jäin siis kärvistelemään Siilon suomennosta, kun suomalaiseen painojälkeen ja kirjojen laatuun voi yleensä luottaa. Siirros on ulkonäöllisesti pakettina ihan yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsäkin, ellei jopa vähän vaikuttavampikin. Ulkoasun tekijää ei tosin ole mainittu kirjassa missään, mikä on huutava vääryys. Jos joku tietää tekijän, niin tähän voi kommentoida.

Siirros alkaa vuodesta 2110 ja samaan aikaan vuodesta 2049. Vuonna 2110 Troy sulatetaan kryounesta aloittamaan työvuoroaan siilon numero 1 johtajana. Hän on tokkurainen eikä muista juuri mitään ajalta ennen perehdytystä, mutta sopeutuu silti tehtäviinsä monien muiden lailla. Puoli vuotta kestävät työvuorot hoidetaan rutiinilla ja sen jälkeen päästään takaisin kryokapseliin, jossa uinutaan kunnes seuraava vuoro taas alkaa. Siilon lukeneille tällainen elämänrytmi on uutta, mutta kryounta nukkuvatkin vain ykkösen asukkaat. Vuonna 2049 puolestaan kongressiedustaja Donald Keene tapaa senaattorin, joka antaa hänelle ainutlaatuisen tehtävän. Arkkitehdiksi aikoinaan opiskellut Keene saa tehtäväkseen piirtää uudelle ydinjätteen loppusijoituspaikalle henkilöstösuojan. Ahtaanpaikan kammosta kärsivä Keene kuvittelee, että kyse olisi pilvenpiirtäjästä, mutta saa pian ymmärtää, että valtavat rakenteet on tarkoitus haudata maan alle. Pikkuhiljaa tarina etenee vuodesta 2049 eteenpäin kohti sitä vuotta, jona Jules taivaltaa siiloon 17 ja tajuaa monta asiaa. Kirja päättyy siihen, kun Jules saa puhelun siilosta 1.

Kirja alkaa vähän hitaanlaisesti. Minun oli hankala päästä vauhtiin, mutta siihen saattoivat vaikuttaa monet muutkin asiat, kuten lähestyvä pääsykoe ja työstressi, jotka tuppaavat syömään lukuintoa. Pääsykokeen jälkeen sairastuinkin flunssaan, joten minulla oli hyvää aikaa lukea kirjaa oikein intohimolla, ja tässä sitä nyt ollaan. Kun pääsin vauhtiin ja kun asiat alkoivat vähän seljetä, Siirros tempaisi kyllä mukaansa. Toisin kuin Siilossa, Siirroksessa seurataan useampaa henkilöä eri ajoissa, ja se tekee kirjasta osittain vähän sekavan. Siilossa on yksi iso kantava juoni, mutta Siirroksessa juoni on leikelty pieniksi palasiksi ja siroteltu pitkin kirjaa niin, että koko juttu selviää vasta loppua kohti. Toiset tykkäävät tällaisesta, itse en niinkään. Silti, kun Jimmy esiteltiin kirjassa, jäin vain odottamaan sitä hetkeä, kun Jules ilmestyy siiloon 17. Parhaimpia kohtia olivat muutenkin ne, jotka risteävät Siilon kanssa ja antavat kohtauksista toisen osapuolen näkökulmaa.

Howey on onnistunut kirjoittamaan Donaldin hahmosta kiintoisan, vähän rikkinäisen miehen, jonka vaiheita on toisaalta surullista, toisaalta kiintoisaa seurata. Donaldia vedätetään jo kirjan alkumetreillä useampaan otteeseen ja totta puhuakseni ihmettelin, ettei hän seonnut kirjassa sen enempää. Itse olisin varmastikin käynnistänyt jonkinlaisen kostokampanjan, jos minulle olisi selvinnyt samankaltaisia asioita kuin Donaldille tässä kirjassa selviää. Siirros on sen verran sieppaavaa luettavaa, että nyt täytynee kärvistellä jälleen vuosi seuraavaa osaa odotellessa. Sitä tosin jäin miettimään, miksi kirjan nimi on Siirros? Kirjassa on kolme osaa, 1., 2. ja 3. siirros, jotka kaikki liittyvät siihen, kun Troy ja Donald herätetään työvuoroihinsa. Eikö Vuoro olisi ollut kirjalle osuvampi nimi? Siirros ei oikeastaan edes tarkoita mitään. Sivuseikkoja, mutta minua tämä vähän jäi häiritsemään.

The Infinite Sea - Rick Yancey

Kansi: Allied Integrated Marketing

(Viides aalto: Päättymätön meri, WSOY, 2015)
G. P. Putnam's Sons
2014
ISBN 978-0-399-16242-8
300 s.
☆☆
Oma
The 5th Wave

Odotin Rick Yanceyn uutta kirjaa niin kovasti, että sen täytyy olla yksi syy siihen, miksi tämä oli niin suunnaton pettymys. Odotin jatkuvasti, että kirja muuttuisi paremmaksi, eikä se missään vaiheessa tehnyt niin. Jos tästä toisesta osasta jotakin hyvää pitää sanoa, niin ainakin se että tässä ensimmäisessä painoksessa on pirun hieno kansi. Kuvasta sitä ei tietenkään näe, mutta kannessa on yhdistelty erilaisia pintamateriaaleja niin, että se tuntuu käsissä mukavalta ja näyttää hienolta, jopa hologrammimaiselta. Toisin kuin WSOY:n tuleva kansi joka aiheutti meikäläisessä lähinnä pahoinvointia.

Toinen kirja jatkaa miltei suoraan siitä, mihin ensimmäinen loppuu. Nyt tarinaa tosin kerrotaan Ringerin, Cassien, Zombien ja Evanin näkökulmista, ja näistä neljästä edellisen kirjan päätähti Cassie saa armottomasti kaikkein vähiten huomiota. Tuntui vähän siltä kuin Yancey olisi kyllästynyt edellisen kirjan päähenkilöönsä ja haluaisi vain kokeilla jotain uutta. Ja sitä uutta on tässä muutakin. Yancey antautuu todella pitkiin, kuivakoihin selityksiin ja filosofisiin pohdiskeluihin, pidättelemättä itseään lainkaan. Hän lypsää toimintaa lähinnä Ringerin kautta, joka tuntuu olevan tässä kirjassa jonkinlainen suosikki.

Jälkipuheesta ymmärsin, että tähän sarjaan on tulossa vielä kolmaskin osa. Sen kyllä huomaa tekstistä, sillä kaikki kirjassa rakentaa kohti huikeaa loppuräjähdystä, jota tässä kirjassa ei kuitenkaan tule. Ringer saa nähdä valtaajista ihan uusia puolia ja tutustuu siinä tohinassa nuoreen mieheen nimeltä Razor. Razor - kuten ei mikään muukaan tässä teoksessa - ei ole ihan sitä miltä näyttää ja Ringer saa todeta sen kovimman kautta. Ihan niin kuin tässä sarjassa viljeltävä vainoharhaisuus ei olisi jo valmiiksi ylitsepursuavaa.

Myönnän kyllä, että pidin kirjasta aluksi. Oli ihan kiva päästä Cassiesta eroon (uskon, että aika moni tuntee samoin) ja Ringerin kenkiin. Ringer on sentään paljon mielenkiintoisempi hahmo ja kertoja, joka ei ruikuta jatkuvasti poikaystävästään ja surkeasta elämästään. Mutta mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän kirjasta pidin, kunnes loppua kohti kirja alkoi tuntua jo pakkopullalta. Toivon vain, että muut löytävät tästä nyt jotakin sellaista, mitä minä en tavoittanut ja pitävät kirjasta enemmän.

Apulanta - kaikki yhdestä pahasta - Ari Väntänen

Kansi: Tex Hänninen & Ville Juurikkala

Like Kustannus
2014
ISBN 978-951-01-1054-3
432 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Vain elämää alkoi jokunen viikko sitten uudestaan ja tunnustan, että kuulun niihin ihmisiin, jotka itkevät ja nauravat artistien mukana. Toni Wirtasen päivä toi elävästi takaisin kaiken kymmenen vuoden takaa ja päivän aikana soitetut biisit pyöräyttivät helposti takaisin sinne vihaiseen teiniangstiin joka tuntui olevan se pääasiallinen vire silloin. Olin vähän ennen Tonin jakson katsomista kysellyt tätä kirjaa, joten kun mainoksessa luki "tilaa nyt, saat kirjan signeerauksella!", arvatkaa vain harmittiko. No, nyt ei harmita enää. <3

Olin huomattavasti teini-ikää nuorempi kun kuulin Apulantaa ensimmäisen kerran. Innostuin bändin musiikista todella vasta myöhemmin, ajattelevaan ikään ehtineenä (minulle se koitti jonkin verran aikaisemmin kuin monille Koiviksen nuorille, siitä lienee kiittäminen raittiutta). Sukulaistyttöni kuunteli Apulantaa ja oli viiltänyt ranteeseensa kauniin, hauraan ristikon, jota ihailin. En silloin tajunnut mistä siinä oli kyse - enkä oikeastaan tajua vieläkään, muttei sellaisia asioita ole tehty ulkopuolisten tajuttaviksi - mutta Apulannan musiikki miellytti jo silloin korvaa vaikka kuuntelinkin salaa kotona vielä Backstreet Boysia ja luin Zorroja kun kaverit näkivät vain mustaan verhoutuneen, ketjuista ja niiteistä painavan hevarin. Apulanta on ollut elämässäni eräänlainen alavire, bändi jonka pariin palaan silloin, kun kaipaan lisäannosta uhmaa elämään. Olin yläasteella myös loputtoman ihastunut yhteen poikaan joka näytti Tonilta, en tosin tiedä miten se liittyy tähän.

On tosi outoa lukea faktaa fiktiivisistä henkilöistä, siis julkkiksista. Julkkikset tuntuvat tällaisen tavallisesta tallaajasta niin etäisiltä, ettei heillä ole tähän omaan todellisuuteen mitään yhteyttä. Olen myös niitä tyyppejä, jotka eivät lue juorulehtiä, siis oikeasti. En tiennyt Apulannan taustameiningeistä juuri mitään ennen tätä kirjaa, koska jokaisella pitäisi olla oikeus päättää, mitä itsestään julkisuuteen jakaa. En myöskään tykkää siitä, että ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat bändistä tai artistista tykkäämiseeni kuten kävi vaikkapa Tarja Turusen kanssa. Oli myös blogistina mielenkiintoista lähteä kokeilemaan täysin tavallisesta valikoimasta poikkeavaa kirjallisuudenlajia. Väntäsen kirja ja tapa kirjoittaa saattavat Tonin ja Sipen alas julkisuuden jalustalta ja paljastavat, että tässä on kaksi ihan tavallista kloppia jotka ovat saaneet kaiken omistamansa kovalla työllä, lahjakkuudella ja ammattitaidolla. Jännää ajatella Apulannan ukkoja ihmisinä.

Kirjasta paljastuu siis kaksi miestä ja joukko basisteja, joilla kaikilla on omanlaisensa asenne elämään. Osan kirjasta muodostavat pätkät haastatteluista, jotka ovat oikeastaan kirjan antoisinta antia. Historiikki tämä aivan ehdottomasti on, sillä bändin historia käydään vaihe vaiheelta läpi aina hittien listasijoituksia ja listallakeikkumisaikoja ja musiikillisia vaikutteita ja tyylejä myöten. Tarkkaa vaihe vaiheelta kuvausta kaipaaville Kaikki yhdestä pahasta on siis oiva paketti Apulantaa. Pakko tunnustaa, etten ole todellakaan mikään musiikin asiantuntija, suurkuluttaja kenties, mutten tosiaankaan tunne musiikkialan jargonia niin, että olisin ymmärtänyt paljoakaan sanastosta. Onneksi sanojen rinnalla kulkee myös bändien nimiä, joista sentään suurin osa oli tuttuja, kiitos nuoruusajan punk-vaiheen. Niiden avulla on mahdollista yhdistellä tiettyjä juttuja ilman sanojakin, musiikki puhukoot puolestaan.

Kirjan ulkoasu on todella hieno ja sopii bändin henkeen. Valokuvat ja lehtileikkeet elävöittävät muuten todella asiapainotteista teosta. Tykkäsin siitä, että bändin jäsenten onnella ja onnettomuuksilla ei retostella sen enempää, vaikka ne on toki mainittu. En esimerkiksi tiennyt sitä, että Toni on naimisissa. Ei liity musiikkiin, ei ole kantautunut korviini. Väntänen on selvästi tehnyt todella suuren taustatyön, perehtynyt asiaansa ja kirjoittaa kuin olisi bändin puolella. Sellaista kirjaa on mukava lukea. Moralisointi on jäänyt kaapin perukoille minne se kuuluukin ja kirjassa puhutaan pelkkää asiaa. Sopii Apulannan henkeen. Oli silti ihan hauskaa lukea myös muusta kuin Apulannan musiikista. Esimerkiksi bändin jäsenten väliset kemiat oli kuvattu niin, että jännitteen kyllä huomasi. Kirjasta selviää myös hyvin, mitä kommunikoinnin puute tekee työyhteisölle, oli se sitten bändi tai joku muu.

Oli kuitenkin aika erikoista lukea sellaisen bändin vaiheita, joka on perustettu jo ennen meikäläisen syntymää, ja joka silti tuntuu, kuin se olisi ollut Se Iso Juttu nuoruudessani (mitä se olikin, mutta se oli sitä jo paljon ennen tämän peikon teini-ikää). Mieletöntä, että Apulanta on edelleen aika iso juttu. Täytyy nyt vain toivoa, että ukot jatkavat samalla meiningillä myös tulevaisuudessa, vaikka aika aikaansa kutakin.

Kirkkaalla liekillä - Venla Saalo

Kansi: Sára Köteleki

Robustos
2012
ISBN 978-952-5758-17-7
240 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Kirkkaalla liekillä melkein päätyi opinnäytetyöni kurjuuskirjalistalle, muttei sitten kuitenkaan. Ensin siinä kävi niin, että aika loppui kesken, ja sittemmin olen lainannut tämän uudestaan ja uudestaan, aina vakain aikomuksin mutta joka kerta jokin on vienyt huomioni. Kirkkaalla liekillä on ollut julkaisuvuonnaan Finlandia Junior -ehdokkaana ja vaikka se monien mielestä on kehu, itse en yleensä aikuisten palkitsemista nuortenkirjoista syty. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Valoa valoa valoa, vuoden 2011 voittaja, joka oli minusta aivan käsittämätöntä huttua. Siksi siitä ei taidakaan olla arviota täällä. Miksi Saalon teoksesta sitten on? No...

Kirkkaalla liekillä kertoo Maariasta, joka on menettänyt veljensä ja jäänyt kahdestaan äitinsä kanssa. Kumpikaan ei oikein osaa tai tahdo käsitellä Kalen kuolemaa, eivätkä he pääse edes yksimielisyyteen siitä, oliko kyseessä onnettomuus vai ei. Maaria purkaa omaa sisäistä tuskaansa sekoiluun ystävänsä Kiken kanssa ja eksyy kotoaan karkuun Peten luo kuin pieni orpo kissanpoika. Pete soittaa bassoa bändissä ja on muutenkin aivan järjettömän kuuma, mutta Maariaa melkein kymmenen vuotta vanhempi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millainen kipinä Maarian sisällä kytee eikä sitä, kuinka paljon hän haluaisi vain päästää tuon kipinän roihahtamaan täyteen liekkiin. Tallinnan matkalla Maaria sattuu kytevän kirkon jäänteiden luo ja tajuaa siinä samassa ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa.

Ensimmäisenä kirjassa pistää silmään todella, todella erikoinen kirjoitustyyli. Koko kirja on kuin yhtä pitkänpitkää lausetta ja siinä lienee syy miksi olen aloittanut tämän kirjan useampaan kertaan mutta jättänyt aina kesken. En kerta kaikkiaan pidä näin äärimmäisistä kikkailuista. Valoa on samanlainen kikkailukirja, mutta Saalon teoksessa on sentään enemmän sisältöä. Maarian sisäinen maailma hajoaa palasiksi ja Saalo kuvaa sen hyvin. Jossain vaiheessa jo epäilin, josko Maaria olisi ihan aito skitsofreenikko harhanäkyineen ja sekavine unimaailmoineen, mutta ihan niin ei kuitenkaan taida olla. Pelkäsin hetken, että Kirkkaalla liekillä olisi yksi pitkä lause, jossa ei tulisi minkäänlaista taukoa, mutta tulihan sentään. 

Pidin siitä, että vaikka Maarian päänsisus hajoaa, ihmiset hänen ympärillään jatkavat elämäänsä ja pysyvät normaaleina. Pidin myös siitä, kuinka käsittämättömältä se Maariasta tuntuu. Olen itsekin ollut joskus tilanteessa, jossa pää ei meinaa pysyä enää kasassa ja tiedän, kuin absurdia normaali elämä silloin on. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä, kaikkein vähiten omassa olemisessa, ja sen Maariakin käy kirjassa läpi. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten lukenut tätä opinnäytetyöhöni, koska sille kirjalistalle tämä olisi ollut onnen omiaan.

Assassin's Apprentice - Robin Hobb

Kansi: Jackie Morris & Stephen Raw

(Salamurhaajan oppipoika, Otava, 1996)
Harper Voyager
2014 (alkup. 1995)
ISBN 978-0-00-756225-1
392 s.
☆☆☆☆
Oma

Salamurhaajan oppipoika on suomennettu aikana, jolloin kannet olivat toinen toistaa hirveämpiä. Se on epäilemättä tullut myös minulle vastaan joskus penkoessani Koivukylän kirjaston fantasiahyllyä, mutta jostain syystä mennyt täysin ohi. Ja nyt tuntuu, että kaikki kehuvat Hobbia ja hänen kirjojaan, joten päätin antaa Hobbille mahdollisuuden ja tavoilleni ominaisesti ostin koko trilogian omaan hyllyyn, jotta voisin lukea sitä sitten jos ja kun sattuisi huvittamaan ilman paineita palauttamisesta kenellekään.

Ensimmäinen kirja kertoo Fitzin alkutaipaleesta ja vaiheista, joiden kautta hän muuttuu onnettomasta pikkuisesta pojasta monitaitoiseksi nuoreksi mieheksi. Helppoa hänen elämänsä ei ole, enkä lukijana sitä toivonutkaan, sillä Fitz on sen tyyppinen henkilö, joka selviytyy pahoistakin vastoinkäymisistä. Minusta ei siis ollut laisinkaan traagista, kun Fitzin elämässä puhalsivat paikoittain epäreiluiltakin tuntuneet vastatuulet, koska oli alusta asti selvää, että Fitz oli selviytyjä. Kenties kirjan elämäkertamaisuus teki sen selväksi, ettei Fitz ainakaan missään vaiheessa kuolisi. Ilahduin siitä, että kirjassa oli niin valtavasti koiria ja että Fitz koki juuri koiran läheisimmäksi eläimekseen. Se yllättäen helpotti samaistumista Fitziin melko paljon. Eniten tunteita herättivätkin juuri ne kohdat, joissa Fitzin ja koiran suhdetta kuvattiin.

Rakastuin tämän painoksen kansiin niin, etten voinut vastustaa kirjan kutsua. Kyseessä on kuitenkin englanninkielinen versio enkä voi sanoa yllättyneeni, kun Hobbin kieli osoittautui alkuun melko vaikeaksi ja hidaslukuiseksi. En ole eläissäni lukenut fantasiaa englanniksi, en ainakaan niin paljon, että sanasto olisi mitenkään määrättömän tuttua, joten osasin odottaa ainakin jonkinlaista alkukankeutta jos en mitään muuta. Yllätyksekseni Hobbin käyttämä englanti ei kuitenkaan osoittautunut miksikään ylitsepääsemättömäksi esteeksi, vaan kun onnistuin omistamaan kirjalle useamman perättäisen hetken, suorastaan nautin kirjailijan käyttämästä kielestä ja sen kuvaavuudesta. 

Aivan erityisesti ihastuin siihen, että sen sijaan että hovissa olisi ollut kymmenittäin ja taas kymmenittäin juonittelijoita, Hobb keskittyi kouralliseen henkilöitä, toiset suuremmissa ja toiset pienemmissä rooleissa, joiden luo aika ajoin palattiin. Oli ihana tuntea sellainen "hei, minähän muistan tuon tyypin" -tuulahdus, jota ei kovin usein fantasiakirjoissa tule. Ihanaa on myös se, että Kuuden herttuakunnan perinteessä oleva sääntö jonka mukaan etenkin kuninkaallisen suvun vesoille annetaan kuvaavat nimet jotka sitten määrittävät heidän luonteensa ja jossain määrin kai heidän kohtalonsakin. On huomattavasti helpompi muistaa sellaisia nimiä kuin Shrewd, Regal, Chivalry, Patience ja Verity, kuin nazgûleita ja muita tuulesta temmattuja nimiä jotka on lähes mahdoton lausua, saati muistaa. Hobbin tapa nimetä hahmojaan helpottaa huomattavasti henkilöiden tunnistamista myöhemmin sekä näihin kiintymistä.

Jotkin kohdat jäivät minulta hämäriksi. Luin kirjaa bussissa ja töissä tauoilla, sekä ajoittain myös väsyneenä, jolloin ajatus tuppaa harhailemaan, joten välttämättä syy ei ollut kirjassa. On harmillista, kun silmät liukuvat sivulla, mutta mitään ei tartu mieleen. Kenties joskus vielä voitan kammottavien kirjankansien kauhuni ja luen tämän suomeksikin, mutta siihen saakka taidan nautiskella Hobbin erinomaisesta kielestä ja hahmoista. En yleensä juurikaan tykkää sotakuvauksista tai taisteluista, eikä niitä tässä kirjassa juuri nähdäkään. Minua turhautti välillä, kun oletin Fitzin olevan luonnonlahjakkuus jossakin asiassa, jonka oppiminen veikin häneltä sitten huomattavan kauan. Silti, loppuratkaisu jätti minulle hyvin tyytyväisen olon, vaikka eräille olisi mielestäni voinut käydä huomattavasti huonomminkin.

Vuori - Helena Waris

Otava
2014
ISBN 978-951-1-27934-1
317 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Helena Waris on minulle täysin uusi tuttavuus, joten en tiennyt laisinkaan, mitä tältä kirjalta olisi pitänyt odottaa. Ihastuin sen kanteen (kuulun siihen ihmisjoukkoon jotka pitävät käärmeistä) ja luettelossa olleeseen kuvaukseen, jossa puhuttiin viikinkimytologiasta. Myöhemmin muistelisin lukeneeni jostakin, ettei kirjailija erityisemmin ihastunut luettelon kuvaukseen sillä se paljasti kirjasta jotain olennaista, mutta tämän olen saattanut kuvitellakin. Niin tai noin, viikinkimytologia oli se, mikä tämän kirjan minulle lopulta myi. Se, ja kimppalukutempaus. Vuorta olivat kanssani lukemassa Hyllytonttu, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Routakoto ja Todella vaiheessa.

Vuori kertoo Lifistä, 19-vuotiaasta tytöstä, joka on menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hän työskentelee kaupungin turistinähtävyydessä, katakombeissa. Eräänä päivänä hänen pomonsa mättää hänen käteensä neljä tonnia kassasta ja käskee hankkia varusteita, sillä jotain todella kamalaa on tapahtumassa. Lif ei tietenkään usko pomoaan vaan epäilee tämän menettäneen lopullisesti järkensä. Kun Lifin ottoisä O antaa Lifille samankaltaisen neuvon, Lif päättelee tulleensa itse hulluksi. Kuvioissa on myös hurmaava pörröpäinen rokkari Arri, jonka välittömyys voittaa aran ja epäileväisen Lifin puolelleen. Mutkien kautta Lif päätyy matkaamaan vuorelle, vaikka valtaosaa väestöstä evakuoidaan jokea pitkin.

En tiedä kuvittelinko vain, vai oliko tuossa luettelon tekstissä tosiaan joku spoileri, mutta jokainen joka vähääkään tietää viikinkimytologiasta jotakin, tajuaa kyllä heti kuka vanha mies O kaksine korppeineen on. Viimeistään pelin paljastaa synkän goottirunoilijan hahmon ottanut Loki.

Koitin tänään töissä selittää tätä kirjaa kollegoilleni, mutta jossain meni pieleen, sillä kun rupesin puhumaan vuoren rinteeltä paljastuvasta hotellista (joka sekin esiintyy melko aikaisessa vaiheessa kirjaa ensimmäisen kerran), he rupesivat nauramaan. En alkuunkaan ymmärtänyt heidän reaktiotaan, sillä minusta Waris on kirjoittanut mielettömän seikkailutarinan, jossa kaksi täysin modernisoitunutta nuorta pakotetaan uskomaan vanhoihin tarustoihin, sillä se on heidän ainoa keinonsa pysyä hengissä. Tykkäsin myös viimehetken paljastuksista, koska ehdin jo hetken epäillä täysin erilaista loppua. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, jotta jännitys säilyy muillakin loppuun saakka!

Pidin myös kirjan helppolukuisuudesta ja kulkevuudesta. Päiviin jaettu kertomus tekee kirjasta nopeasti etenevän tuntuisen eivätkä sivut muutenkaan tuntuneet turhan raskailta. Luin tämän vähän viimetingassa ehtiäkseni kimppalukutempaukseen, enkä suinkaan nopeimpaan mahdolliseen tahtiin, muttei Wariksen teos silti käynyt missään vaiheessa väsyttämään toisin kuin usein käy lukiessani pitkiä pätkiä putkeen. Vuori on kiehtova kirja etenkin, jos sattuu olemaan norjalaisesta mytologiasta kiinnostunut. Mietinpä vain, kuinka hienon teoksen tästä olisi saanut, jos norjalaisen sijaan olisikin sovellettu suomalaista mytologiaa, hienoa sekin ja paljon tuntemattomampaa!

Syyskuussa kirjaostoksilla

Viime vuonna vietettiin Osta täysihintainen kirja -päivää syyskuussa, johon tosin osallistuin vasta lokakuussa. Tänä vuonna ajatus oli, että ostettaisiin kirja, minkähintainen tahansa, mistä paikasta tahansa. Myönnettäköön, että olen edelleen Book Depositoryn edullisten hintojen houkuttelema, ja ostinkin sieltä vinon pinon kirjoja. Kuva niistä tulee tässä:

Vasemmalta oikealle järjestyksessä kirjat ovat seuraavat:

Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer - Jonkinlainen nuorten dekkari, en ole vielä kerennyt perehtymään sen tarkemmin että osaisin juuri muuta sanoa, mutta tämä löytyi useammankin yhdysvaltalaisen nuortenkirjaekspertin vuoden 2013 top 20 kirjatapauksista, joten päätin ottaa tämän lukuun.

Robin Hobb: Farseer Trilogy - Useampikin on suositellut Robin Hobbia minulle. Olen kohdannut niin epäuskoa kuin vähän halveksuntaakin sen vuoksi, etten ole lukenut ensimmäistäkään Hobbin kirjaa. Sori, mutta Drizzt oli muksuna paljon mielenkiintoisempi (puhumattakaan ohuemmasta). Nyt aion korjata tämän epäkohdan. Hobbin englanti on vain fantasiakirjoille melko tyypilliseen tapaan aika kuvailevaista, hidastempoista ja noh, hankalaakin. Otan Hobbin enemmän nautiskelun kannalta kuin niin, että kirja pitäisi saada luetuksi päivässä.

Anne McCaffrey: Dragonriders of Pern - Lohikäärmeen lento oli minulle nuorena jonkinlainen lohtukirja. Palasin siihen uudestaan ja uudestaan, enkä pettynyt, kun luin sen tässä hiljattain uudemman kerran. Sarjaahan on suomennettu vain kolme osaa (joidenkin mielestä väärässä järjestyksessä, mutta järjestys on kuitenkin kirjailijan itsensä suosittelema: ensin kaksi ensimmäistä osaa alkuperäistä trilogiaa, siihen väliin Harper Hall trilogia ja sitten viimeinen osa alkuperäistä), joten ajattelin kokeilla lukea englanniksi. Näissä kirjoissa on hyvin samankaltaista kieltä kuin Hobbin kirjoissa, joten hankalahkoa on, etenkin kun tietää sanat kyllä suomeksi.

Stephanie Perkins: Isla and the Happily Ever After - Perkinsin kirjat ovat tulleet vastaan useammassakin eri yhteydessä. Ajattelin kokeilla kerrankin jotain helppoa tyttöjenlällyä. Katsotaan mitä tästäkin tulee.

John Green: Paper Towns - John Green nousi Suomessakin suuren kansan tietoisuuteen Tähtiin kirjoitetun virheen myötä. Nyt Paper Townsistakin on tulossa elokuva ja arvatkaa kuka haluaa olla hipsteri? Pakkohan se on lukea ennen kuin se suomennetaan ja elokuva tulee ulos, ihan vaan että pääsee sanomaan!

Näiden kirjojen lisäksi ennakkotilasin vielä Marie Lun uuden, piakkoin ilmestyvän The Young Elites -teoksen. Aiemmin olen lukenut Lulta huikaisevan hienon Legend-sarjan. En odota tältä uudelta kirjalta yhtään vähempää, melkeinpä toivon, että Young Elites olisi, mikäli suinkin mahdollista, vielä parempi kuin Legend.

Tilasin myös ihan kiusallani kaksi ensimmäistä osaa Päätalon Iijoki-sarjaa. Huonemiehen poika ja Tammettu virta ovat siis matkalla luokseni, mutta saattaa mennä kesälomalle ennen kuin ehdin tarttua niihin. Täällä Pohjantähden allakin odottelee tuolla vielä vuoroaan (ensimmäinen kirja oli mielettömän hyvä, mutta jotenkin se jäi). Voisiko joku muuten tehdä niistä uuden painoksen? Minua ei nappaa yhtään nuo tuollaiset järkäleet joissa on kolme kirjaa samassa.

Läpi yön - Terhi Rannela

Kansi: Tiina Palokoski

Otava
2014
ISBN 978-951-1-28236-5
284 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Olen aivan ehdottoman totaalisesti Terhi Rannela -fani, sen voin myöntää tässä heti alkuunsa täysin avoimesti. Jos tämän kirjan lukeminen siis tuntuu epävarmalta, kannattaa lukea jonkun muunkin mielipide kuin vain minun, koska ihailen Rannelaa niin suuresti. Olen myös hyvin vaikeista oloista kotoisin (en tosin niin vaikeista kuin jotkut muut, mutta ns. "normaaliin" nähden silti hyvin vaikeista) ja samaistun ehkä Mariaan enemmän kuin moni muu. Tästä postauksesta saattaa tulla hyvin henkilökohtainen, koska koin kirjankin hyvin henkilökohtaisena.

Kun sain kesällä käteeni Otavan syksyn listan, en meinannut pysyä nahoissani kun huomasin, että Rannelalta ilmestyy uusi nuortenkirja. Oli listalla toki muutakin hyvää, mutta tiesin heti, mikä kirja nousisi minun kirjasyksyni odotetuimmaksi teokseksi. Läpi yön kertoo Mariasta, joka heti kirjan alussa koettaa selvitä itsemurhayrityksensä jälkimainingeista. Hän päättää kirjoittaa itsensä selville vesille ja kirjoittaminen yhtenä vahvimmista kantavista voimistaan hän käy taistoon elämän puolesta. Maria kasvaa vaikean isän varjossa, kuten kirjassakin sanotaan, ja se oli vain yksi minua ja Mariaa yhteen sitovista tekijöistä. Saatoin hyvin kuvitella nuoren Marian seisomaan riitelevien vanhempiensa väliin ja välttelemään alkoholisoitunutta isäänsä. Marian todellisuus koskettaa varmasti monia nyky-Suomessakin asuvia nuoria. Kirja tosin alkaa vuodesta 1996, joten en tiedä kuinka helppoa nykynuoren on palata sellaiseen aikaan jossa aika moni ei ollut vielä syntynytkään. Itse tunnistin joitakin juttuja (olin vuonna -96 kahdeksanvuotias) ja kuuntelinkin itku silmässä Don Huonoja ja Apulantaa tätä lukiessani.

Marian elämässä keskeisiä asioita ovat koulu ja siellä menestyminen, muutamat hyvät ystävät, rakastuminen ja rakkaudessa selviytyminen, bilettäminen ja ennen kaikkea pimeydestä valoon pääsy. Maria asuu pienessä tuppukylässä, jossa kaikki tietävät toistensa asiat ennen kuin niistä on edes itse ehtinyt kenellekään kertoa, eikä Sellukylässä ainakaan hyväksytä erilaisuutta. Pikkuisessa yhteisössä asuminen ahdistaa Mariaa, sillä tuntuu, ettei mitään yksityisyyttä ole. Maria päättää vakaasti tulla ihan oikeaksi, julkaistuksi kirjailijaksi, ja siihen hän keskittää kaikki voimavaransa. Romaani on päiväkirjamuotoinen ja kuvaa hyvin torjutuksi tulemisen tunteita kun yksi käsikirjoitus toisensa jälkeen hylätään, mutta Maria ei anna periksi. 

En tiedä kuinka realistista Marian sinnikkyys on jos ajattelee masennusta sairastavien ihmisten toimintakykyä yleensä, mutta muistan kyllä, kuinka musta mieli joskus voi olla, ja kuinka sitä ainoaa valopilkkua kohti tarpoo keinolla millä hyvänsä - ainakin niin kauan kuin voimat riittävät. Maria on ihailtava nuori nainen, joka hukuttautuu vaikeina aikoina koulutyöhön ja kirjoittamiseen. Niin ja rakkauteen, totta kai. Marian elämään osuu ihania ihmisiä, jotka kaikki myötävaikuttavat Marian onnistumiseen, kuten psykiatri (ihanan psykiatrin vuoksi minäkin istun vielä täällä ja kirjoitan tätä) ja äidinkielenopettaja, joka kannustaa Mariaa eteenpäin. 

Kirjan ulkoasu on myöskin varsin onnistunut. Pidin tummansinisen ja oranssin yhdistelmästä, sekä kannessa olevan tytön siluetista, josta tulee vähän mieleen Taivaan tuuliin -kirjan kannessa oleva tyttö. Iloinen yllätys olivat myös takakannen sisäpuolella olevat Rannelan oma nuoruuskuvat. (Me oltaisiin voitu olla ystäviä, ainakin me näytettiin nuorena ihan samalta. ~.n)

Tätä kirjaa voi suositella paitsi arjekseen helvetissä eläville nuorille tukimateriaaliksi, myös aikuisille, jotta he tajuaisivat, millaisia seurauksia heidän teoillaan ja tekemättä jättämisillään saattaa olla heidän lapsiinsa. Oman vanhemman kuoleman toivominen on yksi raskaimpia asioita, joita nuori saattaa joutua sydämellään kantamaan. Marian tarina on erinomainen muistutus siitä. Rannelalle iso kiitos tästä kirjasta. Kuinka paljon siitä perustuu omaan kokemukseen, en voi arvata, mutta hyvin se on joka tapauksessa kirjoitettu. Raadollisemminkin Mariaa olisi voinut käsitellä, mutta toisaalta on joskus ihan kiva lukea sellaisiakin teoksia, joissa päähenkilöä kohdellaan olosuhteisiin nähden hellin käsin.

Samantekevää - Janne Teller

Kansi: Unni Dahl

Intet
Bazar
Suom. Veijo Kiuru
2000
ISBN 978-952-279-036-1
136 s.
☆☆☆☆
Oma

Samantekevää vaikutti niin runolliselta ja tekotaiteelliselta, että jätin sen pitkiksi ajoiksi täysin huomiotta. En varmaan olisi vieläkään tarttunut siihen, ellei eräs kirjavinkkari olisi suositellut sitä minulle. Oikeastaan kirjan myi kahden kollegani kehonkieli, joka kertoi kirjasta enemmän kuin sanat olisivat voineetkaan; toinen oli innoissaan, toinen taas selvästi kauhistunut. Kaksi näin erilaista reaktiota tällaiseen pikkuruiseen kirjaan herättivät mielenkiintoni siinä määrin, että ostin tämän oikein omaksi. Nyt kirjan luettuani ymmärrän, mistä heidän reaktioissaan oikein oli kyse.

Samantekevää alkaa suhteellisen viattomasti. Pierre Anton, jonka isä asuu kommuunissa ja on juuttunut vuoteen -68 (ainakin aikuisten mukaan), nousee eräänä päivänä pulpetistaan, julistaa kaiken olevan samantekevää ja painuu luokasta ulos. 7A-luokkalaiset tapaavat Pierre Antonin luumupuusta, josta poika heittelee heitä raaoilla luumuilla ja elämänviisauksilla. Pian Pierre Anton alkaa saada luokkalaisiaan vakuutetuiksi siitä, ettei millään tosiaan ole mitään merkitystä, ja niinpä luokka päättää todistaa Pierre Antonille, että jollakin on todella merkitystä. Niinpä he rupeavat keräämään merkityksen kasaa vanhalle hylätylle sahalle vakaana aikomuksenaan saada Pierre Anton alas puusta ja lopettamaan hömpötyksensä.

Jos ihan totta puhutaan, niin suhtauduin Tellerin kirjaan ensialkuun melko huumorilla. En uskonut, että se voisi olla hyvä, koska tällaisilla muka-filosofisilla kirjoilla on taipumusta olla huonoja. En tiedä mikä minut lopulta vakuutti, mutta Samantekevää todella on hyvä kirja. Koska kertomus on sellainen kuin se on (en voi sanoa tästä kirjasta juuri mitään pilaamatta sen hyviä yllätyksiä), en osannut odottaa aivan sellaista loppua kuin mitä tässä teoksessa on. Oletin, että koska kyseessä on nuortenkirja, loppu olisi pehmustettu ja suloinen, kaikki olisivat onnellisia ja muutenkin kaikki järjestyisi parhain päin. No, yllätyin positiivisesti, sen verran voinen sanoa. Ihan näin aitoa ahdistusta nuortenkirja ei olekaan aiheuttanut hyvään toviin.